Mikä on kurjin kuulemasi lohdutus?

Toisen keskenmenon jälkeen "ehkä se oli tarkoitettu niin".

Tosi lohduttavaa, miks on tarkoitettu, että just meidän on käytävä läpi kaikki paska? Mikä ihmeen tarkoitus silläkin olisi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ei tapa se vahvistaa.

Tämä on kyllä ihan kohtalaisen totta ja tarkoittaa henkistä vahvistumista (esim. käsien katkeaminen ei vahvista fyysisesti), mutta ei toimi tietenkään lohdutuksena juuri onnettomuuden jälkeen.

Jos kerran raskaat fyysiset suoritukset vahvistavat fyysisesti, koska elimistön on vastattava haasteeseen, niin miksi raskaat henkiset tapahtumat eivät vahvistaisi henkisesti? Jos nyt ei lapsuudessa saatuja traumoja lasketa. Kuinka monen mielenterveys ja viisaus on pysyvästi huonompi vaikkapa vanhempien kuoleman jälkeen? En tunne ketään sellaista ihmistä.

Joo, lapiotyöläiset, metsurit ja karjakot ovat kautta aikojen jääneet eläkkeelle terveinä ja reippaina. Eikä keneltäkään ole kadonnut elämänhalu ja mielen tasapaino, kun läheisimmät ihmiset ovat kuolleet.

Tässä oli muuten reilusti sarkasmia - kerron siltä varalta, että sinne sinun tynnyriisi ei semmoinen ilmiö ole päässyt tapinreiän kautta livahtamaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kaikesta selviää."

Ai ihanko kaikesta?

No, riippuu ihan siitä, mitä "selviämisellä" tarkoitetaan.

No selvähän se.   Kaikesta todellakin selviää, sillä sattuipa mitä tahansa, on eteenpäin mentävä ja elämän jatkuttava.

Ja normaali ihmiset kyllä selviävätkin ajan myötä.

Sillehän taas ei voi mitään jos jotkut ovat heikompia eivätkä vastoinkäymsistä koskaan selviä vaan jäävät asumman niiden menneiden asioiden keskelle.

Ja tuokin sanonta tarkoitaa sitä, että vaikka nyt tuntuu että koko maailma kaatuu päälle, sinä kyllä tulet tästä selviämään.

Mutta kun ei enää edes selvää puhetta ymmärretä, niin mitäpä näitä nykynaisia edes miteenkään kannattaa lohduttaa.

Ai sekinkö, joka kuolee esim. sairauteen tai onnettomuuden seurauksena, tai "oman käden kautta", selviää?

Sairastuin, enkä pystynyt esim. kävelemään portaita. Pöntölle istuessa pissasin usein jaloilleni, kun istuutuminen sattui selkään niin paljon etten voinut pidättää. Mitä ehdottavat appivanhempani, kun harmittelin kipujani?

"Et ole harrastanut liikuntaa pitkään aikaan! Kunnon hölkkälenkki auttaa, siinä sitä vetreytyy. " 🤦‍♀️

Kiitos vinkistä, tosi hyödyllistä! Kylläpä elämäni nyt muuttui! Valitin juuri, etten pysty edes kävelemään normaalisti, mutta eiköhän reipas hölkkä silti ole paras lääke tähän vaivaan 🤦‍♀️ Kivun syyksi paljastui reumasairaus ja sen jälkeen hölkkävinkit vaan lisääntyivät. Voi pylly sentään, kun sitä kaipaisi vaan jonkinlaista henkistä tukea!

"Huh, onneks meillä ei ole ollut tuollaista!"

Niin, on se hyvä että muut on säästyneet murheelta ja vaivalta... 

Läheinen kuoli, perässä tullaan, sanoi tuttava iloisesti.

Olin aikanaan vakavasti masentunut, harkitsin päivieni päättämistä. Psykiatrinen sairaanhoitaja sanoi, että hänelläkin sattuu polveen koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Mitä te itse olette sanoneet niille, joita on kohdannut suuri menetys tai suru.

On vaikeaa löytää sanoja silloin.

Ja kuitenkin haluaa jotenkin lohduttaa ja ottaa osaa, mutta ei sillä hetkellä keksi sanomista, niin turvautuu noihin yleisiin sanontoihin.

Se ei yhtään vähennä sitä, etteikö ystävä ja läheine olisi pahoillaan puolestasi.

Hän ei vaan yksinkertaisesti osaa sanoa muuta.

Mieti asiaa omalle kohdallesi.  Millainen sana sirkka osaisit itse olla, kun sinun pitäisi jotenkin toista lohduttaa tai ilmaita se että olen puolellasi`?

Ei se nyt mitään ydinfysiikkaa ole. Voi vaikka sanoa olevansa pahoillaan ja kysyä voiko tehdä jotain. Tai tarjoutua kuuntelijaksi jos toinen haluaa purkaa tunteitaan. Tai kysyä miten jaksaa asian kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Eräs läheiseni oli tehnyt minulle pahaa fyysisesti, äitini" lohdutti" ettei kukaan ole täydellinen, jokainen meistä tekee virheitä. Joten asia pitää unohtaa ja antaa anteeksi.

Ikinä en kuullut tästä häneltä yhtä myötätuntoista sanaa. Tuli tunne että olin ansainnut hänenkin mielestään kyseisen pahoinpitelyn.

Tästä tuli kohtalotoverifiilis. Mulla sama kuin kuvaamasi tilanne, jolloin äitini "lohdutus" oli tokaisu, että elämä ei oo reilua.

Näin siis omalle tyttärelle, joka kertoo hänelle tehdystä pahasta traumaattisesta asiasta.

Äidin ikäluokan voittekin arvata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä ei tapa se vahvistaa.

Tämä on kyllä ihan kohtalaisen totta ja tarkoittaa henkistä vahvistumista (esim. käsien katkeaminen ei vahvista fyysisesti), mutta ei toimi tietenkään lohdutuksena juuri onnettomuuden jälkeen.

Jos kerran raskaat fyysiset suoritukset vahvistavat fyysisesti, koska elimistön on vastattava haasteeseen, niin miksi raskaat henkiset tapahtumat eivät vahvistaisi henkisesti? Jos nyt ei lapsuudessa saatuja traumoja lasketa. Kuinka monen mielenterveys ja viisaus on pysyvästi huonompi vaikkapa vanhempien kuoleman jälkeen? En tunne ketään sellaista ihmistä.

Minä puolestani tunnen ja tiedän. Tiedän myös ihmisiä, jotka ovat sairastuneet psykoosiin, yrittäneet itsemurhaa, tehneet itsemurhan. Elämän vaikeudet eivät vahvistaneet vaan lamauttivat ihmisen.

terv. psykiatrian erik.sairaanhoitaja

Kertokaa nyt ihmeessä arvoisat kovia kokeneet lähimmäisemme, kuinka Te lohduttaisitte kohtalon koettelemia sukulaisianne ja ystäviänne. Minä, ja varmasti moni muukin, on aika lailla sanaton tällaisissa tilanteissa, joten voisimme oppia Teiltä parempia tapoja tukea murheen murtamia.

Vierailija kirjoitti:

"On mullakin kuule joskus ollut xxx ja yyy, ja tässä sitä vielä ollaan" tai "ei kaikesta kannata välittää!"

Vähättelyä. Äitini on näiden lausahdusten ammattilainen.

Mulla on vähättelijäystävä, mutta edes hänelle en ikinä sanoisi mitään tuollaista, vaikka se olisi tottakin.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa nyt ihmeessä arvoisat kovia kokeneet lähimmäisemme, kuinka Te lohduttaisitte kohtalon koettelemia sukulaisianne ja ystäviänne. Minä, ja varmasti moni muukin, on aika lailla sanaton tällaisissa tilanteissa, joten voisimme oppia Teiltä parempia tapoja tukea murheen murtamia.

"Olen pahoillani."

"Voinko mitenkään auttaa?"

-jos nyt vaikka nuo osaisi sanoa sen sijaan, että kääntää huomion itseensä tai heittää reippaalla äänensävyllä jotain typerä kliseitä.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa nyt ihmeessä arvoisat kovia kokeneet lähimmäisemme, kuinka Te lohduttaisitte kohtalon koettelemia sukulaisianne ja ystäviänne. Minä, ja varmasti moni muukin, on aika lailla sanaton tällaisissa tilanteissa, joten voisimme oppia Teiltä parempia tapoja tukea murheen murtamia.

Ketjussa on vastattu tähän jo. Se ei haittaa ettei niitä sanoja löydy. "Olen pahoillani" on riittävä. Halaaminen, jos se tuntuu luontevalta. Ei tarvitse pyrkiä olemaan joku suuri filosofi siinä tilanteessa.

Jumala ei anna / kenellekään ei anneta enempää kuin tämä jaksaa kantaa.

Todellakin joillekin ihmisille annetaan enemmän. En ymmärrä, miten tuon pitäisi lohduttaa ja miksi toisen kokemusta noin vähätellään.

Ystäväni oli tehnyt itsemurhan. Erään toisen ystäväni avomies sanoi: "Sellaista sattuu", ja siinä kaikki.

Että onneks oon ehtiny elää, kun sairastuin 34veenä syöpään. Lisäks lohduteltiin, että hiukset kasvaa parempina takas, kun tukka lähti (ei lohduta sillä hetkellä tippaakaan ja on muutenkin valetta).

Töistä ei saisi olla väsynyt kun on paljon ihmisiä, joilla ei ole töitä.

This too shall pass. Sehän on ihan totta, kuten myös se että asiat tulevat menemään jollain tavalla tulevaisuudessa huolimatta siitä mitä nyt tapahtui. Ymmärään ettei kaikilla ole tähän ymmärrystä joko nuoren iän tai puutteellisen elämästä oppimisen takia, mutta eivät nuo mitään turhia saati ilkeitä lohdutuksen lauseita ole. Ne ovat muistutuksia siitä että vaikka nyt on näin, on huomenna, vuoden päästä ihan toisin. Itse sanon sureville että voi ei, olen pahoillani, kerro jos voin jotenkin auttaa sinua. 

Kolmas raskauteni meni kesken ja kerroin tästä äidilleni. Hän sanoi, että hyvä kun tuli keskenmeno, se oli varmaan vammainen eikä elinkelpoinen yksilö. Uutta pyttyyn vaan jos lapsia haluaa. Voi toki olla tottakin, mutta minulle vauva oli todellinen, vaikka olikin vasta kohdussa kasvamassa. Ei siis se, vaan hän. Ja lapsien saaminen ei ole minulle ollut se helpoin juttu, ollaan saatu odotella jokaista pitkän aikaa. Äitini sanoi vaan olleensa suora ja rehellinen, hän kun ei osaa valehdella :(