Harmittaa kun poikani hyljännyt minut

No ei ole ikä mikään perustelu sammakoiden töksäyttämiseen. Huumorin rajakin voi olla häilyvä, ellei toista kunnolla tunne. Mitäs jos sammakois samalla mitalla anopille, mitähän sitten seuraisi, riittäisikö huumorintaju tai ymmärrystä väärinkäsityksille. Saisiko aina anteeksi, vaikka ei anteeksi pyytäisikään. Senkus pyyhkäisi maton alle ja laittaa uudet sammakot kehiin.

Heh, epänormaaliuden viitta. : ) Kuuluuko se lapsenlapsikin siihen, jolla on sekä isä että äiti läsnä. Perheellä isompi asunto entiseen verrattuna. Oman perheen henkisisestä hyvinvoinnista välittäminen ja puolustaminen, jotta ketään ei vähäteltäisi, loukattaisi tai syrjittäisi Moraali kenties. Taitaa anoppi olla tikannut omaa viittaansa.

Kuule aloittaja, sähän olit alunperinkin sitä mieltä, ettei sitä lasta olisi vielä kannattanut laittaa. Joten miksi sä nyt kaipaat heihin yhteyttä, kun he kaikesta huolimatta pitivät päänsä ja hankkivat lapsen? Huomasit, että kaikki menikin ihan hyvin, vaikka et olisi uskonut. Luuletko, että heistä on nyt tosi kiva antaa sinun palata ilman anteeksipyyntöjä heidän elämäänsä?

Sanasi oli kohditettu myös miniälle (ymmärsin, että varsinkin hänelle, hänhän se olisi ollut se, jonka abortti olisi sitten pitänyt tehdä, jos olisivat sinua kuunnelleet) joten miksi sinun pitäisi solmia hänen selkänsä takana rauha poikasi kanssa? Haluatko tunkea itsesi pariskunnan väliin?

[quote author="Vierailija" time="11.02.2015 klo 15:10"]Siitä on jo pari vuotta kun mulla ja aikuisella pojallani oli iso riita, liittyen hänen parisuhteeseen. Mielestäni olivat liian nuoria menemään naimisiin ja alkamaan vanhemmiksi ja uskaltauduin sanomaan tämän ääneen.
Tuon jälkeen en pojastani ole kuullutkaan Ekat viikot ajattelin, että pitäisikö pyytää anteeksi, mutta tunsin niin paljon kiukkua että päätin odottaa että poika ottais yhteyttä ensin. Muutenkin mulla on ollut aina tosi hankalaa pyytää anteeksi, vaikka tunnenkin olevani pahoillaan.

Tässä välissä poika ja miniä ovat saaneet esikoisen ja muuttaneet toiselle paikkakunnallekin, mitään en ole heistä kuullut. Mieheni kyllä on jonkinlaisissa väleissä pojan kanssa ja on tavannut lapsenlapsenkin pari kertaa. Minua itkettää niin paljon, että en saa edes olla isovanhempi.

Eka pidin itseäni syyllisenä kun olenkin mennyt möläyttelemään pojalle ja miniälle mutta nyt kun riidasta on jo kaksi vuotta ja poika hyljännyt noin, niin tuntuu minun olo hyvin loukatulta. Miten voi aikuinen mies unohtaa äitinsä yhtäkkiä noin vain?
Kun asui vielä kotona oli äiti hälle kovin rakas,  oli ihana poika ja rakastan häntä varmasti ikuisesti. Mikä saa rakkaan lapsen muuttumaan noin kylmäksi?
[/quote]

Se saa muuttumaan kylmäksi kun toinen rakastuu, etkä hyväksy sitä. Itselleni tulisi olo, että pistit valitsemaan. Sanoit mielipiteesi ja poikasi loukkaantui, et pitänyt enää yhteyttä, (odotit liian kauan) eikös se ole aika selkeä viesti että sinä(kin) valitsit olla pitämättä yhteyttä .

Anopilta olisi aiheellista kyllä pyytää anteeksi, hän tuskin sitä ymmärtää. Tai jos ymmärtää, ei tarvitse. Jossain on anopilla tukijoita. Ehkä hänen "ystävissään", jotka ovat kuunnelleet anopin juttuja. Eivät ne ystävät välttämättä ole oikeita ystäviä. Jos anoppi kertoisi totuudet, ja varsinkin ne seikat rehellisesti, mitä kaikkea hän on itse tehnyt kiillottamatta tippaakaan omakuvaansa, ja ystävät välittävät aidosti anopista, ohjaavat he parhaimpaan suuntaan eli pyrkisivät tukemaan anoppia anoppina kohti perheen sopua. Anopien mies voi tiedostamattaankin tukea hallitsevaa tilannetta. Tai sitten takana voi olla jopa juuri isä, tosin tuskin, ei voi tietää. Varmaksi voi vain tietää, kun itse on tilanteessa läsnä, kuulee tai näkee.

Alhaisinta mielestäni on, että perheessä esim. "narsisti" ei välitä tekemisistään pahoista asioista ja hakee sitten esim. kaveripiireistään tukea tominnoilleen, kertomatta koko totuutta. Tukijoiden koukuttaminen voi olla myös perheen muista jäsenistä tai suvusta.

[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 15:31"]

Hienosti lähtenyt tarina täällä elämään. En ole tahallaan loukannut poikaani tai miniääni, vaan huolestunut kysymykseni, kun alle 20-vuotias kertoo raskaudesta, tulkittiin loukkauksena.
Tiedän tasan tarkkaan että tässä on kyse väärinkäsityksestä, en todellakaan ole arvostellut lapseni ja puolisonsa kykyjä toimia vanhempana. Ymmärrän senkin, että huolestunut kommenttini nähtiin loukkauksena kun olivat niin innoissaan raskaudesta. Ja hormoniti kun jyllää niin sitä saattaa helpostikin käsittää väärin muiden kommentit.

Mutta en ole ainoa, joka on sitä mieltä, että poikani olisi jo valmis tapaamaan ja juttelemaan mutta vaimonsa ei antaisi. Miehenikin sanoi, että aina jos poikani sanoo, että joo kai sitä vois jo tavatakin tai muuta sinne päin niin miniä alkaa puhua päälle.

Pojallani on ihan pian synttärit (kahtena viimeisempänä syntymäpäivänä en onnitellut, mutta kirjoitin kyllä nimeni syntymápäiväkorttiin, jonka mies lähetti) ja ajattelin, että oiva tilanne ottaa yhteyttä syntymäpäivänä.  Mietin että olisi varmaan parempi soittaa ja vaikka puhella ihan niitä näitä, ei heti alkaa jauhamaan riidasta ja loukkaantumisista. Tässä kun on ollut kummallakin osapuolella aihetta loukkaantua ja niin kuin joku juuri täällä sanoikin niin riitaan tarvitaan aina kaksi osapuolta.

Ja turha teidän on siellä analysoida, kun ette oikeasti tiedä tilanteesta mitään. Ei tämä ole ensimmäinen riita minun elämässäni tai poikani elämässäni, mutta minun ja pojan välillä pisin riita. Ja kyllä poikani jo on ihan itsenäistynyt ennen kuin sai lapsia. Muuti ensin omilleen ja minä jopa autoin etsimään asunnon, siivosin lattiasta kattoon ja todellakin autoin häntä muuttamaan omilleen. Autoon myös sitten kun muuttivat isompaan asuntoon vaimon kanssa. Ei riita pojan ja äidin välillä tarkoita aina sitä, että olisi se tyhjänpesän syndrooma. Mulla on paljon omia harrastuksia, ystäviä ja mielenkiinnonkohteita. Ja siinäkin menitte pieleen, että olen varmasti saanut lapsen nuorena, ehen ole, vaan sain poikani kun olin jo kahdenkympin paremmalla puolella, työelämää takana jo useampi vuosi ja minä ja mieheni kummatkin taloudellisesti vakaita. Se sitten tuntui kummalliselta, että niin nuorena tehdään lapset vaikkei kotoa ole kumpikaan saanut sellaista mallia.

ap

[/quote]

Iänikuinen huolestumisen piikkiin kaikki!Saat siis heittää vaikka lastillisen paskaa niskaan, kun olet niin HUOLESTUNUT hänen niskassaan olevasta kärpäsestä. Voi juma!

[quote author="Vierailija" time="11.02.2015 klo 15:31"]Mieheni sanoi, että aina jos on ottanut puheeksi minut ja riidan pojan luona kyläillessä niin poika mennyt vaitonaiseksi ja sitten miniä alkanut paasaamaan kuinka ovat suuttuneet ja loukkaantuneet minun käytöksestä. Kuulostaa mun korvaan siltä, että poikani ei niinkään edes välitä, mutta miniä pitää kovassa otteessaan.

Kyllähän sen anteeksi sanan sanominen on periaattessa ihan helppo homma, mutta kun tilanne on se että kyllä minuakin on loukattu. Tällainen vuosien mittainen hiljaisuus, en ole nähnyt pojantytärtäni vaikka hän on jo yli puolivuotias. Minut on eristetty kokonaan heidän elämästä ja sitten minun pitäisi pylly pystyssä kumarrella ja pyydellä anteeksi.
[/quote]

Miten sinua loukattiin? Minulla meni nyt ohi . Sinä avasit suusi(ei niin ystävälliseen sävyyn) ja loukkasit poikaasi ja miniääI etkä pyytänyt anteeksi. Missä kohtaa sinua loukattiin? Hyvää työtä olet siinä mielessä tehnyt, että olet opettanut lapsellesi ettei siedä minkälaisia käytöstä tahansa.

[quote author="Vierailija" time="14.02.2015 klo 18:41"][quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 15:31"]

Hienosti lähtenyt tarina täällä elämään. En ole tahallaan loukannut poikaani tai miniääni, vaan huolestunut kysymykseni, kun alle 20-vuotias kertoo raskaudesta, tulkittiin loukkauksena.
Tiedän tasan tarkkaan että tässä on kyse väärinkäsityksestä, en todellakaan ole arvostellut lapseni ja puolisonsa kykyjä toimia vanhempana. Ymmärrän senkin, että huolestunut kommenttini nähtiin loukkauksena kun olivat niin innoissaan raskaudesta. Ja hormoniti kun jyllää niin sitä saattaa helpostikin käsittää väärin muiden kommentit.

Mutta en ole ainoa, joka on sitä mieltä, että poikani olisi jo valmis tapaamaan ja juttelemaan mutta vaimonsa ei antaisi. Miehenikin sanoi, että aina jos poikani sanoo, että joo kai sitä vois jo tavatakin tai muuta sinne päin niin miniä alkaa puhua päälle.

Pojallani on ihan pian synttärit (kahtena viimeisempänä syntymäpäivänä en onnitellut, mutta kirjoitin kyllä nimeni syntymápäiväkorttiin, jonka mies lähetti) ja ajattelin, että oiva tilanne ottaa yhteyttä syntymäpäivänä.  Mietin että olisi varmaan parempi soittaa ja vaikka puhella ihan niitä näitä, ei heti alkaa jauhamaan riidasta ja loukkaantumisista. Tässä kun on ollut kummallakin osapuolella aihetta loukkaantua ja niin kuin joku juuri täällä sanoikin niin riitaan tarvitaan aina kaksi osapuolta.

Ja turha teidän on siellä analysoida, kun ette oikeasti tiedä tilanteesta mitään. Ei tämä ole ensimmäinen riita minun elämässäni tai poikani elämässäni, mutta minun ja pojan välillä pisin riita. Ja kyllä poikani jo on ihan itsenäistynyt ennen kuin sai lapsia. Muuti ensin omilleen ja minä jopa autoin etsimään asunnon, siivosin lattiasta kattoon ja todellakin autoin häntä muuttamaan omilleen. Autoon myös sitten kun muuttivat isompaan asuntoon vaimon kanssa. Ei riita pojan ja äidin välillä tarkoita aina sitä, että olisi se tyhjänpesän syndrooma. Mulla on paljon omia harrastuksia, ystäviä ja mielenkiinnonkohteita. Ja siinäkin menitte pieleen, että olen varmasti saanut lapsen nuorena, ehen ole, vaan sain poikani kun olin jo kahdenkympin paremmalla puolella, työelämää takana jo useampi vuosi ja minä ja mieheni kummatkin taloudellisesti vakaita. Se sitten tuntui kummalliselta, että niin nuorena tehdään lapset vaikkei kotoa ole kumpikaan saanut sellaista mallia.

ap

[/quote]

Iänikuinen huolestumisen piikkiin kaikki!Saat siis heittää vaikka lastillisen paskaa niskaan, kun olet niin HUOLESTUNUT hänen niskassaan olevasta kärpäsestä. Voi juma!
[/quote]

Mutta siis pyysit heti anteeksi kommenttiasi? Miten luulet että itse olisit reagoinut jos joku olisi (huolestunut) epäillyt sinun kykyjäsi lapsen kanssa.

[quote author="Vierailija" time="14.02.2015 klo 17:44"]

Eikö aikuisella perheellisellä miehellä voi olla omaa tahtoa suhtautumisessa äitiinsä?

[/quote]

Niinpä. Usein se mies on ollut liian kiltti ja kokenut pompottelua. Sitten, kun ei niele enää loukkauksia(arvostaa itseään, kun nainen arvostaa häntä), niin se onkin uhka.

Kun aikuinen mies kunnioittaa omia rajojaan, on sitä, että hän on terve.

Millainen äiti haluaisi aikuisen poikansa vielä roikkuvan itsessään?

Koettelee kyllä miniöitä, nuo tietyt anopit. Pinnaa pitää olla pitkälti, jos mitenkään jaksaa käsitellä anopin jatkuvia loukkauksia. Niin ei ole hyvä olla Tai että vielä pitäisi elää niissä, not! En yhtään ihmettele, kun täällä jotkut anopin yhdestäkin rajusta loukkauksesta kumppaniaan kohtaan ovat ovet sulkeneet. Vaikkakin hetkeksi, ihan luonnollista. Sitten kun sitä anteeksipyyntöä ei kuulu ja sama jatkuu, niin kyllähän se lapsenkin ovi muurautuu umpeen. Anoppi ei halua hyväksyä sitä, että se ovi on lapsensa ja puolisonsa yhteinen. Se nimittäin on, halusi anoppi tai ei, tai oli mitä mieltä tahansa. Anopilla on vain yksi tie, osata olla, käyttäytyä ja suhtautua.

[quote author="Vierailija" time="11.02.2015 klo 15:10"]

Siitä on jo pari vuotta kun mulla ja aikuisella pojallani oli iso riita, liittyen hänen parisuhteeseen. Mielestäni olivat liian nuoria menemään naimisiin ja alkamaan vanhemmiksi ja uskaltauduin sanomaan tämän ääneen.
Tuon jälkeen en pojastani ole kuullutkaan Ekat viikot ajattelin, että pitäisikö pyytää anteeksi, mutta tunsin niin paljon kiukkua että päätin odottaa että poika ottais yhteyttä ensin. Muutenkin mulla on ollut aina tosi hankalaa pyytää anteeksi, vaikka tunnenkin olevani pahoillaan.

Tässä välissä poika ja miniä ovat saaneet esikoisen ja muuttaneet toiselle paikkakunnallekin, mitään en ole heistä kuullut. Mieheni kyllä on jonkinlaisissa väleissä pojan kanssa ja on tavannut lapsenlapsenkin pari kertaa. Minua itkettää niin paljon, että en saa edes olla isovanhempi.

Eka pidin itseäni syyllisenä kun olenkin mennyt möläyttelemään pojalle ja miniälle mutta nyt kun riidasta on jo kaksi vuotta ja poika hyljännyt noin, niin tuntuu minun olo hyvin loukatulta. Miten voi aikuinen mies unohtaa äitinsä yhtäkkiä noin vain?
Kun asui vielä kotona oli äiti hälle kovin rakas,  oli ihana poika ja rakastan häntä varmasti ikuisesti. Mikä saa rakkaan lapsen muuttumaan noin kylmäksi?

[/quote]

mikset pyydä anteeksi vitun apina? 

t. m46 

Oletko pyytänyt poikaasi perheineen kylään., oletko onnitellut. Perheen lisäyksestä, oletko kysynyt koska sopii tulla katsomaan vauvaa? Vai odotatko että poikasi tulee ovelle hakemaan sinua katsomaan lastaan.

[quote author="Vierailija" time="14.02.2015 klo 18:51"]

[quote author="Vierailija" time="14.02.2015 klo 17:44"]

Eikö aikuisella perheellisellä miehellä voi olla omaa tahtoa suhtautumisessa äitiinsä?

[/quote]

Niinpä. Usein se mies on ollut liian kiltti ja kokenut pompottelua. Sitten, kun ei niele enää loukkauksia(arvostaa itseään, kun nainen arvostaa häntä), niin se onkin uhka.

Kun aikuinen mies kunnioittaa omia rajojaan, on sitä, että hän on terve.

Millainen äiti haluaisi aikuisen poikansa vielä roikkuvan itsessään?

[/quote]

Tuossa se tuli, lyhyesti, mistä kysymys. Heijastuu sitten miniään. Ja sitten lapsenlapseen. Ko. aihe kaipaisi artikkeleita enemmän mediaan. Jokunen anoppi voisi sitä myöden valikoida sanansa ja jokunen perhe voisi huokaista helpotuksesta, ettei ongelma ole vain ja ainoastaan heillä.

[quote author="Vierailija" time="14.02.2015 klo 18:05"]

No ei ole ikä mikään perustelu sammakoiden töksäyttämiseen. Huumorin rajakin voi olla häilyvä, ellei toista kunnolla tunne. Mitäs jos sammakois samalla mitalla anopille, mitähän sitten seuraisi, riittäisikö huumorintaju tai ymmärrystä väärinkäsityksille. Saisiko aina anteeksi, vaikka ei anteeksi pyytäisikään. Senkus pyyhkäisi maton alle ja laittaa uudet sammakot kehiin.

[/quote]

Sammakoihin ei oikeuta mikään, ei ikä tai huumori. Monihan puolustelee sanomisiaan sillä, että "no, se oli vitsi, etkö sinä huumoria ymmärrä?" No, meillä opetettiin puheviestinnän kurssilla yliopistossa, että huumorin raja menee siinä, kun toinen ei enää koe sitä huumoriksi.

[quote author="Vierailija" time="14.02.2015 klo 18:53"]

[quote author="Vierailija" time="11.02.2015 klo 15:10"]

Siitä on jo pari vuotta kun mulla ja aikuisella pojallani oli iso riita, liittyen hänen parisuhteeseen. Mielestäni olivat liian nuoria menemään naimisiin ja alkamaan vanhemmiksi ja uskaltauduin sanomaan tämän ääneen.
Tuon jälkeen en pojastani ole kuullutkaan Ekat viikot ajattelin, että pitäisikö pyytää anteeksi, mutta tunsin niin paljon kiukkua että päätin odottaa että poika ottais yhteyttä ensin. Muutenkin mulla on ollut aina tosi hankalaa pyytää anteeksi, vaikka tunnenkin olevani pahoillaan.

Tässä välissä poika ja miniä ovat saaneet esikoisen ja muuttaneet toiselle paikkakunnallekin, mitään en ole heistä kuullut. Mieheni kyllä on jonkinlaisissa väleissä pojan kanssa ja on tavannut lapsenlapsenkin pari kertaa. Minua itkettää niin paljon, että en saa edes olla isovanhempi.

Eka pidin itseäni syyllisenä kun olenkin mennyt möläyttelemään pojalle ja miniälle mutta nyt kun riidasta on jo kaksi vuotta ja poika hyljännyt noin, niin tuntuu minun olo hyvin loukatulta. Miten voi aikuinen mies unohtaa äitinsä yhtäkkiä noin vain?
Kun asui vielä kotona oli äiti hälle kovin rakas,  oli ihana poika ja rakastan häntä varmasti ikuisesti. Mikä saa rakkaan lapsen muuttumaan noin kylmäksi?

[/quote]

mikset pyydä anteeksi vitun apina? 

t. m46 

[/quote]

Jos olet oikeasti mies, hatunnosto sinulle.

Tarhanimittelyn olis voinut jättää pois, älä laskeudu anopin ns. tasolle.

Tyttöystävä, avovaimo, vaimo kunnioittaa eri tavalla kumppaniaan, kuin poikansa äiti. Kumppanin kanssa eläminen on avoimempaa, kuin äidin kanssa. Siinä näyttää herkemmin heikotkin puolensa, niinkuin vahvuudetkin. Ne, mitä äidit eivät ole koskaan nähnyt. Äitien pitäisi tämä ymmärtää. Tunneside on paljon intensiivisempi, vahvempi puolison kanssa. Niinkuin äiti on sitoutunut isään, niin lapsi sitoutuu puolisoonsa, mikä siinä on vaikeata ymmärtää? Äiti voi käsitellä lastansa, kuin hän olisi neitsyt ennen sitoutumistaan puolisoonsa. Äiti, joka itse ei ole neitsyt.

ap? Tai onko täällä anoppeja? Muunkinlaista kokeneita, millainen on hyvä anoppi?

Mulla on hyviä anoppiehdokkaita ollut, nykyisen kanssa vaikeuksia. Jos anoppi voisi tappaa, olisi mut tapettu liian hyvänä kumppanina, aikoja siten.

[quote author="Vierailija" time="14.02.2015 klo 18:35"]

. Anopien mies voi tiedostamattaankin tukea hallitsevaa tilannetta.

[/quote]

Todella hyvä pointti. Etenkin jos mies huonoitsetuntoinen - valinnut vahvan  naisen - nyt on hyvillään kun hän on se, jonka kautta tieto kulkee.

Sehän on miehelle hyvä asia, että jotain kautta perheestä tieto kulkee, jos mies on nössö. Vahva itsetunto voi olla molemmillakin puolisoilla. Onko tullut mieleen, että se nainen tai mies on puhunuit kokemuksistaan ja tunteistaan perhe-elämässään, ihmiselle keneen luottaa. Se henkiö ei ole isä tai äiti, ja se on ollut aina niin, ettei heille ole voinut puhua tai näyttää mitää omasta itsestään. Tieto voi kulkea sen toisen puolison kautta, joka on vahvempi sillä hetkellä. Nuo asiat ovat niin raastavia, vieneet keiken enegian, kyllä parisuhteessa/avioliitossa oikeasti voi olla niin paljon kärsimystä vain vain sen vuoksi, miten äidilä on vain naiivi näkemys omaisuuteensa / lapseensa, kipeätä. Mahdollisuuksia on tiedon kulku tai vaikenemine. Kumpi parempi? Reagointi ja halu, sen miniän tekoina, vai lakkaako miniä yrittämästä vain sen takia, että hänen aviomihensä sitä vaatii monen vuoden aikana? Uuuh, help me. Mie en tajua, auta!