Elämän menetetyt vuodet masennuksen

Sama. On katkeraa.

Mulla ihan sama. Mä tosin vielä masentunut. Ei kauniita sanoja, hellyyttä tai hyväilyjä. Meillä vielä lapsiakin että mihin yksinäisyyteen tästä uskaltaa lähteä.

Parhaita vuosia ei oikeasti ole etkä mitään ole menettänyt ainakaan toisen takia.  Hän on voinut ovelasti luulotella olevansa tavoittamisen arvoinen ja neuvoa ettei ole elämää ilman häntä.

Kun ei ole elämännälkääkään vasta sitten on ote menetetty.

[quote author="Vierailija" time="11.02.2015 klo 12:01"]Mulla ihan sama. Mä tosin vielä masentunut. Ei kauniita sanoja, hellyyttä tai hyväilyjä. Meillä vielä lapsiakin että mihin yksinäisyyteen tästä uskaltaa lähteä.
[/quote]

Voimia!! Meillä myös lapsia!

Täällä myös sama stoori. Lisäksi 50kg ylipainoa masennuksesta, josta onneksi melkein puolet jo poissa! Ajattelen asian niin, että ainakaan en ole kellekään muulle tehnyt pahaa, kuin itselleni.

[quote author="Vierailija" time="11.02.2015 klo 12:06"]Täällä myös sama stoori. Lisäksi 50kg ylipainoa masennuksesta, josta onneksi melkein puolet jo poissa! Ajattelen asian niin, että ainakaan en ole kellekään muulle tehnyt pahaa, kuin itselleni.
[/quote]
Mulla myös painonpudotus menossa! Ajattelin alkaa elää itselleni! Ap

Mulla on mennyt koko tähänastinen elämäni mielenterveysongelmien kanssa painiessani, etenkin viimeiset kymmenen vuotta on olleet rankkoja. Olen 27-vuotias. En edes muista elämääni kunnolla. Nyt olen kuitenkin todella onnellinen, koska olen selättänyt ongelmat ja aloitan ihan uuden elämän. Pystyn nauttimaan elämästä ensimmäisen kerran, ja nautin tästä nauttimisesta. Haluan oikeasti elää, enkä kuolla. Tunnen itseni vain onnekkaaksi, koska mulla on nyt tämä mahdollisuus.

Nautitaan siitä, että selvittiin. :) Mä olen nyt eniten ehkä ylpeä itsestäni kun selvisin ylipäänsä. Menetin todella paljon aikaa, mutta meinaan nyt elää hyvin, ottaa sen takaisin.

Mulla meni ikävuodet 18-29 ns. pilalle ja oli täysin mustaa. Menneisyydelle ei voi mitään, joten sitä on turha märehtiä, siten pilaa nykyisyydenkin.

Mulla sama kokemus ikävuosiosta 15-25. Jäi myös peruskoulun jälkeiset opinnot väliin. Äiti muistutti koko tuon ajan minua, etten ole mitään, en saa ystäviä tai miestä tai ylipäätään mitään elämässä, koska minulla ei ole koulutusta tai en ole tehnyt töitä. Oravanpyörä oli valmis. Terapeuttini tukemani otin tuolloin 25-vuotiaana totaalisen irtioton minua mollaavasta äidistä ja pikkuhiljaa alkoi elämäkin. Löysin ihana, minua rakastavan miehen, upeita ystäviä, löysin harrastuksen ja pari vuotta myöhemmin alotiin opiskelun lapsuuteni toiveammattiini. 

Nyt 30-vuotiaana olen ikuisesti kiitollinen terapeutilleni, että avasi silmäni, kuinka samaan aikaan omin sanoin "välittävä" äitini tekikin tuhoa minulle. Minä olenkin arvokas ihminen! :-) 

Kannattaa vaan ajatella, että monenlaiset jaksot elämässä on elämää. Kaikilla kokemuksilla on jokin merkitys. Sitä ei Vaan ehkä heti näe. Elämää ei voi arvottaa, ei ole hyvää tai huonoa elämää. On vaan elämää ja kokemuksia. Tänään toivottavasti kuitenkin parempia kuin eilen.