Lue keskustelun säännöt.
Liian nopea yhteenmuutto
10.02.2015 |
Eli otsikossa tulikin jo aihe. Tilanne se, että olemme kohta vuoden ajan seurustellut pari. Molemmilla ikää hieman yli 30. Yhdessä asuttu nyt reilu puoli vuotta.
Kumppanini ehti olla sinkku ja asua yksin yli kaksi vuotta ennen minua. Minä hyppäsin käytännössä pitkästä vakavasta suhteesta saman tien tähän. Sinkkuna en siis ehtinyt olemaan.
Alkuun meillä oli aiva ihanaa, kukaan ei ollut aikaisemmin saanut tuntemaan samalla tavalla. Kaikki oli niin ihanaa, hyvää ja helppoa. Tuntui heti, että tämä on se mies, jonka kanssa haluan olla loppuelämäni. Olimme aivan hulluina toisistamme.
Meitä on lähes koko yhdessäoloaikamme koetelleet erilaiset vastoinkäymiset, lähinnä suhteenilkopuolisten tekijöiden aiheuttamat. Yhteen tuli muutettua vain muutaman seurustelukuukauden jälkeen, lähinnä käytännönongelmien vuoksi. Yhteenmuuttoon tuli suostuttua ja lähdettyä aivan liian aikaisin ja vääristä syistä.
Nyt tullut tajuttua, että yhteenmuutto vahingoitti suhdetta. Alkuhuuma loppui kuin seinään ja arki tuli ryminällä. Ennen yhteenmuutttoa emme olleet ehtineet riidellä kuin kerran, muuton jälkeen senkin jälkeen. Suhde jotenkin "lässähti".
Rakastan edelleenkin puolisoani. Kyse ei siis ole siitä. Nyt vain tajunnut, että muutettiin yhteen liian aikaisin ja kaikki yhteiselämän vaatimukset ahdistavat. Lisäksi olen aivan liikaa ajatuksissani jumittunut alkuaikoihin, kun kaikki oli niin ihanaa ja suloista ja jännittävää.
Hyppäsin siis liian nopeasti suhteesta toiseen ja niiden välillä ja kokematta oma itsenäinen elämä. Nyt se alkanut kostautumaan.
Osaako kukaan itseäni fiksumpi neuvoa, että mikä avuksi? En kuitenkaan haluaisi erota.
Kommentit (86)
Me muutettiin yhteen muutaman kuukauden seurustelun jälkeen ja nyt ollaan asuttu puolitoista vuotta yhdessä. Suhde ei kärsinyt arjesta vaan päinvastoin arki on tosi ihanaa ja ollaan edelleen tosi rakastuneita. En tajua, miksi suhteen kiihkein aika pitäisi viettää erillään. Kyllä se uutuudenviehätys karisee ihan samalla tavalla erillään asuessakin. Edellisissä suhteissa olen edennyt paljon paljon hitaammin. Sanoisin, että ap:n ongelma johtuu siitä, että eron prosessointi on vielä kesken, eikä varsinaisesti tästä yhteenmuutosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="10.02.2015 klo 14:06"]
Itselleni on käynyt noin. Muutin miehen kanssa yhteen 5 kk seurustelun jälkeen, minä epäröin vähän mutta suostuin, kun olin rakastunut. Aluksi oli ihanaa mutta sitten pian alkoi homma lässähtää, riitelimme usein ja mulla oli hermot jatkuvasti kireänä. Nautin siitä kun sain olla yksin kotona. Rakastin miestäni mutta oli sitten pakko tehdä se ratkaisu, että muutettiin erilleen ja siitä melko pian erottiin. Puhu miehellesi Sano suoraan ettet halua asua yhdessä vaikka rakastatkin. Teette sitten yhdessä päätöksen.
[/quote]
Eropäätöstä ei käytännössä ikinä tehdä yhdessä. Melkein kaikki erot ovat periaattella toinen halua eron toinen ei. Lapsille ja lähipiirille sitten valehdellaan että yhteisellä päätöksellä lähdettiin eroamaan.
Vaimoni otti minusta asumuseron enkä minä todellakaan valehtele kenellekään että oli yhteinen päätös. Eteenkin lapselle olen juurta jaksain selittänyt että vaimo halusi hajottaa perheen, minä olisin pitänyt kiinni siittä viimeiseen asti. Lapsi on todella murheellinen erosta ja kunhan se katkeruus sitten jossain vaiheessa tulee niin haluan että menee oikeaan osoitteeseen.
En tahdo kostaa vaimolle mitään vaan ainoastaa että oikeus tapahtuu. Joka on eron ottanut kantakoon lapsen edessä vastuunkin päätöksestään. Minä ole lapselle opettanut että kaikki erimielisyydet saadaan sovittua jos vain tahtoa riittää. Lapsi on tuntenut suurta turvallisuuden tunnetta kanssani ja olen ylpeä siittä!! Olen opettanut lapselleni että minä en hylkää ihmistä erimielisyyksien takia, en tee sitä hänelle enkä kenellekään muullekaan. Elämällä niinkuin opettaa saa suuren luottamuksen lapseltaan ja se on yksi tärkeimpiä asioita vanhemmuudessa..
Hahhah, itse aloitin seurustelun 16 veenä, yhdessä oltiin 12v, yhteen muutettiin kun olin 19v. Ero tuli, kun tapasin nykyisen mieheni, jonka kanssa muutin yhteen yksin tein, käytännön syistä. Yhdessä ollaan edelleen, 18v. En ole koskaan asunut yksin ja käytännössä en nyxän kanssa edes seurustellut ennen avoliittoa.
No mulla on vähän päinvastainen ongelma :/. Muutin äkkiä exän kanssa yhteen. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan edes asunut yksin, minä soluissa ja hän solun lisäksi exänsä kanssa. Sitten tulin jätetyksi erittäin ikävällä tavalla ja sen lisäksi mies käytti minua henkisesti hyväksi vuoden tuon jälkeenkin.
Olen sen jälkeen tavannut todella kiltin miehen. Tykkään miehestä tosi paljon, seksi toimii, kaikki menee mielestäni aika mallikkaasti. Toki ristiriitoja on, mutta niitä selvitellään ja voidaan asioista puhua. Olen kuitenkin ollut hyvin "jäässä". Ollaan tunnettu vuosi tän miehen kanssa, enkä ole esimerkiksi puhunut hänestä perheelleni. En ole esitellyt ystävillenikään, tosin meillä niin eri piirit että se ei tulisi luonnollisesti esiin. Tämä on siis jo koitunut ihan ongelmaksi. Koen miehen olevan kaikilla tavoin mulle sopiva, en vaan uskalla heittäytyä. Mies on maailman ihanin ja ymmärtää, tosin nyt on alkanut jo ihan vaatimaan, että alan tehdä enemmän tämän suhteen eteen eli kerron hänestä vanhemmilleni, esittelen kavereilleni yms. En vaan uskalla päästää miestä pintaa syvemmälle!! Näen kyllä meidät joskus vaikka asumassa yhdessä, mutta jokin vaan himmaa vastaan. Ollaan puhuttu tästä paljon ja luulen, että tuo viimeisin suhde sai minut jotenkin traumatisoituneeksi. Olen päättänyt hakea ammattiapua tähän.
Elettiin exän kanssa tosiaan ihan symbioosissa, äkkiä muutettiin yhteen ja eteneminen oli tosi nopeaa. Onneksi ei lisäännytty mihinkään! Paljastuikin kusipääksi ja teki mulle todella paskan tempun ja olen edelleen tuon jäljiltä tosi hämilläni, vaikka aikaa kulunut jo vuosia.
En nyt tiedä mikä pointti kirjoituksellani on.. Mutta jotenkin tuo edellisen suhteen nopea tahti ja katastrofaalinen loppu aiheuttavat kitkaa tähän suhteeseen.
72, se ei pelaa joka pelkää. Oletko puhunut miehellesi ajatuksistasi?
Tuota menoa suhteenne ei tule toimimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.02.2015 klo 12:31"]
72, se ei pelaa joka pelkää. Oletko puhunut miehellesi ajatuksistasi?
Tuota menoa suhteenne ei tule toimimaan.
[/quote]
Olen, kuten viestissänikin kerroin. Mies tietää melkein kaiken mitä mulle oikein tapahtui siinä suhteessa ja on ollut erittäin ymmärtäväinen. Ehkä vähän liiankin ymmärtäväinen siinä suhteessa, että mun ei tarvitse poistua epämukavuusalueeltani ja jään tähän tilaan "jumiin".Tässä on ollut paljon kaikkea muutakin joka sotkee kuvioita, mm. minun vakava sairastuminen. En lähde nyt sen enempää avaamaan noita mahdollisia syitä, miksi olen näin "vammainen" enkä osaa olla normaali. Jos nyt voisin kääntää aikaa taaksepäin, en ois ikinä muuttanut exän kanssa niin äkkiä yhteen ja antanut kaikkea tätä tapahtua. Toki niin nyt vain kävi ja mun on jatkettava elämääni, otettava vastuu tunteistani ja käytöksestäni yms yms.
Ap, minkä kokoisessa kämpässä asutte? Auttaisiko isompi asunto? Silloin molemmat saisivat olla ihan rauhassa (jos siis tulee tarve) myös silloin kun toinen on kotona.
-72
Minun ja miesystäväni ensitapaaminen kesti lähes vuorokauden, ensitreffit kolme päivää. Arki tuli vastaan todella nopeasti, mutta kaikki tuntui todella oikealta. Missään vaiheessa ei ole ahdistanut elää yhdessä, mutta päiväkin erossa, niin riudumme molemmat ikävästä. Sen vaan tietää, kun kohdalle osuu oikea ihminen, silloin se arki kotitöineen ja kaupassakäynteineenkin on mukavaa. Ja yhdessä ei tarvitse kaikkea tehdä, riittää että toinen on läsnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se arki ja lässähdys johtuu muistakin syistä, kuin vain yhteenmuutosta. Me miehen kanssa vietimme joka yön samassa paikkaa ihan alkuajoista asti ja hynttyyt pistettiin yhteen hyvin nopsaan. Mitään alkuhuuman karisemista, lässähtämistä tai riitojen lisääntymistä ei tapahtunut muuton takia.
"Elää hetki itselleen"
Lapsesta ja miehestä huolimatta minä elän itselleni. En ymmärrä miten parisuhde voisi sen estää. Mies ei kauheast puutu esim sisustamiseen tai siihen mitä ohjelmia minä katson, tai mitä minä harrasta. Elän juuri siten, kuin minä haluan. Myös mies saa käyttää aikaansa miten tahtoo ja mikä kiinnostaa. Ehkä meidän parisuhde onkin ollut minun elämäni ainoa, joka oikeasti toimii, koska ymmärrämme sen, että parisuhde ei sido meitä vaan olemme yhdessä, kun voimme ja teemme yhdessä asioita jotka kiinnostaa, mutta yksin tekeminen, oleminen ja muu on silti edelleen ok ja suotavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pysykää yhdessä, mutta muuttakaa erilleen :) toista kerkeää tulla ikävä yökyläilyiden ja treffaamisten välillä, ja saa elää itsenäisestikin, päättää itse sisustuksesta ja muista "säännöistä".
Itse olen koittanut sitä, muuttaa erilleen mutta pysyä yhdessä. Ei ne ongelmat sillä katoa. Juodutte tavallaan rikkomaan yhteisen kotinne ja se tuntuu jo ihan erolta, vaikkei tarkoituksena olisikaan erota. Jos näette liikaa toisianne, olkaa vähemmän yhdessä. Tee omia juttuja, lähde matkalle, harrasta jotain, vietä iltoja kavereiden kanssa. Elä niin kuin yksin eläisit, mutta yöksi palaat miehesi viereen nukkumaan. Matkoille lähteminen on siitä kiva, että alkaa ikävöimään toista.
Tehkää romanttisia yllätyksiä toisillenne. Ei yhteenmuuton kuulu olla pelkkää tiskivuoroista kinaamista ja suihkuun jonottelua. Mikä tahansa suhde lässähtää jos ei romantiikkaa ole yhtään. Tai lähtekää vaikka yhdessä matkalle. Saatte vähän säpinää. Ja jos nyt jahkailette seuraavat kuukaudet, että voi kun ois tehty toisin, turha toivo, että mikään paremmaksi muuttuisi. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voi vaikuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me muutettiin heti yhteen ja molemmat lähdimme 2vuoden suhteista. Jos suhde ei kestä arkea ja yhteiseloa alussa, miten se kestäisi sen myöhemminkään ? Tämä minun mielipide. :) Olimme toki tunteneet jo ainakin 7vuotta ja välillämme on aina ollut jotain pientä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="11.02.2015 klo 14:43"]Me muutettiin heti yhteen ja molemmat lähdimme 2vuoden suhteista. Jos suhde ei kestä arkea ja yhteiseloa alussa, miten se kestäisi sen myöhemminkään ? Tämä minun mielipide. :) Olimme toki tunteneet jo ainakin 7vuotta ja välillämme on aina ollut jotain pientä.
[/quote]
Niin ja tottakai tuli tyhjä olo kun alkuhuuma vähän loppui, kun alussa mies kehui ja koski jatkuvasti ja nyt sillointällöin pari kertaa viikossa kehuu ja kosketuksia antaa oma-aloitteisesti yleensä kun haluaa seksiä, MUTTA niinkuin tuo eka kommentoija sanoi niin sinun on alettava elää omaa elämää. Minulla tuo turha miettiminen ja tuskailu loppui siihen kun aloin taas harrastaa liikuntaa kunnolla :)
[quote author="Vierailija" time="10.02.2015 klo 17:21"][quote author="Vierailija" time="10.02.2015 klo 15:10"]Arki tuli vastaan aivan liian nopeasti. Yhdessä asuminen kuitenkin erilaista kuin erillään asuminen mutta "koko ajan"yhdessä oleminen. Ahdistaa oman ajan puute mitä ei ehtinyt suhteiden välissä saamaan. Ahdistaa tämä vakavuus mihin muutto johti. Huuma loppui kuin seinään ja arki tuli vastaan ryminällä
[/quote]
Niin onko tämä arki siis niitä likaisia sukkia ja ärsyttäviä tapoja vai sitä, että toisen kanssa kylki kyljessä eläminen ahdistaa?
[/quote]
Mulla likaiset sukat yms kuuluu vain elämään samoin kuin lähekkäin olo, mulle arki on sitä kun se huuma tasaantuu ja päivärytmi on kokoajan sama; töihin, salille, kotiin, syö, käy suihkussa, katsoo telkkaa, nukkumaan. Mutta jos se kyllästyttää niin pitää keksiä vaikka uusi harrastus tai käydä jossain kursseilla
Minusta tuntuu, että ap:n ongelma on jokin ihan muu kuin liian nopea yhteenmuutto. Häntä ahdistaa, eikä hän tiedä miksi, niin selitys on tuo.
Ei ketään oikeasti yhdessäolo ahdista, jos oikeasti haluaa elää toisen ihmisen rinnalla. Jos ahdistus tulee oman ajan puutteesta, niin se ratkeaakin sillä, että ottaa enemmän omaa aikaa. Jos ahdistus ei helpotu oman ajan lisäämisellä, niin se ei sitten ole syy.
[quote author="Vierailija" time="11.02.2015 klo 15:02"]
Minusta tuntuu, että ap:n ongelma on jokin ihan muu kuin liian nopea yhteenmuutto. Häntä ahdistaa, eikä hän tiedä miksi, niin selitys on tuo.
Ei ketään oikeasti yhdessäolo ahdista, jos oikeasti haluaa elää toisen ihmisen rinnalla. Jos ahdistus tulee oman ajan puutteesta, niin se ratkeaakin sillä, että ottaa enemmän omaa aikaa. Jos ahdistus ei helpotu oman ajan lisäämisellä, niin se ei sitten ole syy.[/quote]
OIkeastaan samaa ihmettelyä. Ap tuntee, että mies elämän rakkaus ja yhdessä ollaan hautaan saakka, mutta samalla tunne, että yhteen liian nopeasti.
Toisaalta ap:n tekstistä voi tulkita, että ihastui miehen hyvään kohteluun ja rakkauden huumaan ja toisaalta jotakin jäi edellisestä suhteesta prosessoimatta.
Yhteenmuutto liian nopeasti, vapauden kaipuu. Ei tuo kuulosta, että ollaan loppuelämän pari. Milloin ap olet viimeksi ollut yksin ilman, että mies pyörii jaloissa konkreettisesti tai sitoo henkisesti?
[quote author="Vierailija" time="11.02.2015 klo 16:31"]
[quote author="Vierailija" time="10.02.2015 klo 12:35"]
[quote author="Vierailija" time="10.02.2015 klo 12:26"]
No, jos yhdessä haluatte jatkaa, niin sitten vaan kestätte yhdessä sen arkeen pikavauhtia törmäämisen. Kyllä se siitä tasoittuu taas kunhan aikaa kuluu.
Itse en usko ollenkaan tuoohon tarpeeseen kokea jotain itsenäistä elämää suhteiden välillä. Kyllä suhteessakin voi eheytyä erosta ja kasvaa henkisesti ja itsenäistyä - jos ei voi, niin sellaiseen suhteeseen ei minusta kannata mennä ollenkaan. Itse olen muutttanut mieheni luo suoraan vanhempieni luota 19-vuotiaana, ja hyvin on pärjätty ilman yksinelämisiä. Varsin itsenäinen luonnekin olen huolimatta historiastani.
[/quote]
En minäkään tiennyt, mitä tuo sanonta tarkoittaa ennenkuin mies erosi minusta yli 20 vuoden jälkeen. Sitä ennen aina ihmettelin tuota sanahelinää. Nyt tiedän, mitä se tarkoittaa.
Olen samaa mieltä, että kyllä suhteessakin voi kasvaa ja itsenäistyä - jos toinen osapuoli ei ole hallitseva ja dominoiva. Mutta aina kasvaessa on se riski, että kasvaa erilleen (tai sitten ei). Kun hoitaa kasvutyön yksinäisyydessä, niin sitten uutta suhdetta aloittaessa riski on huomattavasti pienempi.
[/quote]
ISO peukku hyvästä kommentista!
[/quote]
MÄKIN annan peukun samasta syystä!
Sillä ei ole paljoakaan tekemistä parisuhteen nykytilan kanssa, muutitko yhteen puolen vuoden seurustelun jälkeen vai kahden vuoden seurustelun jälkeen. Ja huomattavasti hedelmällisempää olisi pystyä puhumaan asioista avoimesti, kuin takertua menneeseen. "Meillä menisi paljon paremmin jos olisi muutettu yhteen vasta kahden vuoden jälkeen". Kuulostaa aika älyttömältä.
Joku täällä ehdotti myös erilleen muuttamista. Toisilla saattaa toimia, mutta itse näkisin ettei suhde ole kovin vahvalla pohjalla jos yhteiselo niin ahdistaa että tarvitsee erilleen muuttaa.
Itse rohkaisen ihmisiä muuttamaan yhteen. Yhdessä saman katon alla sitä vasta oikeasti näkee tuleeko yhteiselosta mitään vai ei. Moni erillään asuva saattaa ajatella, että ei tarvitse muuttaa, koska ollaan kuitenkin koko ajan yhdessä, mutta psykologisesti sillä on melkoinen vaikutus, kun ei olekkaan enää sitä omaa "turvapaikkaa" mihin mennä karkuun huonoina päivinä.
Ja oikean ihmisen kanssa pienikin kämppä tuntuu isolta.:)