Onko hyvinkin yleistä että ei muista lapsuuttaan?

Ihmisen mieli suojaa itseään sulkemalla pois traumaattisen kokemuksen.

No aika monilla on ollut sitten koko lapsuus pelkkää traumaattista kokemusta...

Ei tarvitse olla traumaa, ettei muista. Kyllä se on ihan normaalia, ettei lapsuuttaan muista, kuin välähdyksiä sieltätäältä, kuten unesta.

En tiedä kuinka yleistä on, mutta minä esimerkiksi muistan kunnolla kokonaisuuksia vasta tuosta 13-vuotiaasta. Sitä edeltävältä ajalta, esim ala-asteelta, on kyllä muistikuvia, mutta vain sellaisia hajanaisia välähdyksiä. Muistan vaikkapa äitini seisomassa pöydän ääressä 11-vuotissynttäreilläni, mutta mitään muuta en niistä muistakaan.

Eikös niitä ns. pysyviä muistoja muodostu joskus 5v jälkeen. Sitä aiempi aika pelkää usvaa ja muiden kertoman pohjalta muodostuneita "valemuistoja".

Mä muistan lähes kaiken tosi nuoresta. Mies ei muista oikein mitään. Meidän lapset muistaa lähes kaiken tosi nuoresta.

Mua ihmetyttää ihmiset jotka ei muista. Aivot on täynnä tyhjää tilaa, johon voi tallentaa muistoja. Käyttäkää niitä.

Mutta tosissaan. Tunnen monia jotka eivät muista juuri mitään. Itse jaksan hämmästellä moista. Ja täälläkin joku kirjoitti, että ei muista ala-aste aikaa?!!?? Oikeesti? Ihmettelen. Omat varhaisimmat muistoni ovat taaperoiältä.

Psykologian tunneilta on jäänyt mieleen että ihmiset muistavat asioita suunnilleen siitä lähtien kun ovat oppineet lukemaan. En tosin muista miksi ovat kytköksissä toisiinsa...

Itse muistan selvästi asioita ja tapahtumia kun olin n. 3 vuotias (ja tietysti sen jälkeisiä vielä enemmän ja tarkemmin). Nyt ikää on yli 40.

[quote author="Vierailija" time="08.02.2015 klo 16:11"]

Eikös niitä ns. pysyviä muistoja muodostu joskus 5v jälkeen. Sitä aiempi aika pelkää usvaa ja muiden kertoman pohjalta muodostuneita "valemuistoja".

[/quote]

Kyllä niitä on jo aikasemmin kuin 5-vuotiaana. 

Itselläni on, siskollani on ja omilla lapsillani on. Omat lapseni (joista vanhin 16 v) muistelevat välillä asioita esim. 3 v tapahtuneita, joista ei ole edes puhuttu. Silti vaan muistavat aivan oikein.

Minä en myöskään muista oikein mitään ajalta ennen kouluunmenoa ja mulla oli kyllä ihan onnellinen lapsuus. Jotain yksittäisiä muistoja toki (lähinnä poikkeuksellisista tapahtumista), mutta eheämpiä muistikuvia on ehkä 7-8-vuotiaasta eteenpäin.

Mutta vaikka minäkään en tietenkään muista elämääni päivästä päivään edes viime viikolta, mutta muistan sen minkälaista oli olla vaikka neljävuotiaana tai kuusivuotiaana, muistan minkälaisia leikkejä lapsena leikin, ja mitä ajatuksia mulla oli, minkälaisessa asunnossa asuttiin, minkälaista oli olla mumman luona viikonloppuisin. Muistan jopa jotain äidin "poikaystävästä" ennen isäpuolta. Muistan omasta isästäkin äidin kanssa jopa hyvänkin muiston ajalta kun olin alle 2v. ja sen muiston äitini on vahvistanut kun vasta aikuisena hänelle siitä kerroin. Muistan ne vähät tapaamiset isän kanssa kun olin 4v. muistan jotain jopa isän silloisesta naisystävästä.  Vanhemmat erosivat kun olin 2v. ja äiti meni uusiin naimisiin kun olin 5v. Muistan telkkariohjelmia ym. lapsuudesta. Muistan koulusta paljonkin asioita, hyviä ja huonoja muistoja. Muistan kouluikäisenä leikittyjä leikkejä niin kaverin kuin serkkupojan kanssa.

Toki muistot on unenomaisia 20 vuoden takaakin, mutta kyllä ne silti muistaa, siis edes jotain, ei mulla ole mitään elämänvaiheita kadonnut kokonaan muistista, ja toki valokuvat auttaa muistamaan paremmin.

ap

Ihmisille jää muistiin tosi vaihtelevasti asioista menneisyydestä. Lapsuudenystäväni muistaa asioita, joita teimme yhdessä aivan täysin tarkasti kuin ne olisivat tapahtuneet eilen, vaikka tapahtumista on jopa 35 vuotta. Olen vähän nolona, kun hän muistelee kaikenlaista mitä teimme - ja puhuimme - yhdessä joskus 70- ja 80-luvulla! En muista niistä jutuistamme mitään, muistan vain että hän oli meidän mökillä usein kesäisin. Pari, kolme tapausta, siinä kaikki. Meillä oli tosi kivaa ja hauskaa aina, ei todella mitään traumaattista. Olen vain unohtanut.

Muakin ihmetyttää tuo miten jotkut ei muista lapsuuttaan. Itse muistan tosi hyvin. Jo aika pienestä lapsesta lähtien. Parhaiten muistan sen yleisen fiiliksen ja tunnelman mikä kotona vallitsi. Oli niin huoletonta ja sellainen lämmin tunnelma. Ja se on jäänyt erityisesti mieleen että äiti ja isä olivat aina niin rakastuneen oloisia toisiinsa ja sohvalla olivat sylikkäin. Minusta se oli mukavaa ja varmaan loi sen mukavan tunnelmankin kotiin.

Mutta miten ei jotkut tunnu osaavan eläytyä oman lapsensa elämään yhtään, ihan kuin ne omat lapset olisi jotain humanoideja toisesta maailmasta. Täällä palstalla monet puhuu lapsistaan niin oudosti, että kun lapsi tekee ja käyttäytyy niin ja näin, ihan kuin itse eivät olisi olleet samanlaisia, eivätkä tunnu millään tajuavan että miksi lapsi on sellainen kuin on tietyssä ikävaiheessa.

ap

[quote author="Vierailija" time="08.02.2015 klo 16:03"]Ei tarvitse olla traumaa, ettei muista. Kyllä se on ihan normaalia, ettei lapsuuttaan muista, kuin välähdyksiä sieltätäältä, kuten unesta.
[/quote]

Miksi esim tämä saa alapeukkuja? Ettekö usko viestin sisältöön? Ilmiölle on olemassa ome nimityskin: infantiili amnesia, google scholariin kun tuon kirjoittaa (tai edes normaaliin googleen) löytyy aiheesta paljon tutkimuksia.

[quote author="Vierailija" time="08.02.2015 klo 16:37"]

Muakin ihmetyttää tuo miten jotkut ei muista lapsuuttaan. Itse muistan tosi hyvin. Jo aika pienestä lapsesta lähtien. Parhaiten muistan sen yleisen fiiliksen ja tunnelman mikä kotona vallitsi. Oli niin huoletonta ja sellainen lämmin tunnelma. Ja se on jäänyt erityisesti mieleen että äiti ja isä olivat aina niin rakastuneen oloisia toisiinsa ja sohvalla olivat sylikkäin. Minusta se oli mukavaa ja varmaan loi sen mukavan tunnelmankin kotiin.

[/quote]

Ja sitten niin monet sanoo että eivät rakasta puolisoaan, että ovat yhdessä vain lasten takia.. ja kuvittelevat että lapset on niin tyhmiä että ne kulissit riittää. Ehkä ne ei muista lapsuuttaan joiden lapsuus on perustunut vanhempien valheelliselle elämälle. Sanotaan että vanhempien parisuhde on lapsen koti.

Minä esimerkiksi muistan kun olin jotain 5 tai 6-vuotias, kuinka isäpuoli autoa ajaessaan laittoi käden äidin reidelle, muuten eivät mitenkään erityisesti näyttäneet tunteitaan julkisesti, tai minun nähden, eteläpohjalaisia kun ollaan. Mutta lapsi huomaa pienetkin asiat. Muistan myös miten sain tietää että saan pikkusisaruksen, ajettiin äidin kanssa mumman luo, ja tie oli remontissa, isoa kivikloperoa niin että hampaat suussa kalisi kun ajettiin, äitini tokaisi että tätä menoa hän saa pian keskenmenon, ja minä tietysti kysyin että mikä se on, ja näin sain tietää että äitini on raskaana, olin melko järkyttynyt 5v. :)

ap

Itse ihmettelen, miksi tuota infantiili amnesiaa puolustetaan niin henkeen ja vereen, että se olisi tieteessä se ainoa totuus asiassa. Ihmisethän ovat erilaisia! Minusta pitäis tutkia nimeomaan, mikä tekee toisista erilaisia ja he muistavatkin. Miksi näitä harvoja ihmisiä ei uskota? Ovatko he jo ihan pienestä pitäen jotenkin kielellisesti kehittyneempiä kuin toiset? Onko heidän aivojensa muistirakenteet kehittyneet aikaisemmin kuin toisilla? Nuita asioitahan on melko vaikeaa tutkia enää jälkikäteen, kun lapsi onkin jo kasvanut aikuiseksi ja vielä muistaakin taaperoikänsä. Miten tämän asian voisi todistaa? Onko todistaminen ihan mahdotonta? Vai onko se vain taloudellinen kysymys ja ei voida tehdä satunnaista tutkimusta lapsiporukalle ja monen vuosikymmenen jälkeen kysyä ryhmältä, kuka muistaakin ja kuka ei? Mikä ero olikaan aivoissa? Minusta tässä kohden tiede on vähän jumittunut.