Onko anoppini psykopaatti vai aleksitymiasta kärsivä henkilö?!?

"Jos on aina ollut tunnekylmä, voi olla että on kehittänyt jo lapsena tai nuorena itselleen kovan suojakuoren kovia kokemuksia vastaan, eikä enää sitä pysty murtamaan. Monella sota-ajan ja sen jälkeisen köyhän ajan ihmisellä on niin kovia kokemuksia, että eivät ole niitä pystyneet kestämään muuten kuin tekemällä itsestään kovan ja kylmän. Kuten äitini, joka aina ihmettelee miten ihmiset on nykyään niin nyyhkyjä ja avuttomia, että kuolleita kauheasti itkevät, ja suruunsa jäävät pyörimään: hänen lapsuudessaan lapsia kuoli maalaismökeistä yhtä mittaa eikä niitä ollut aikaa jäädä suremaan kun oli 10 muuta suuta ruokittavana kovalla työllä, ja samoin kun häneltä kuoli isä kun hän oli 13, hän vaan totesi että on sitten pärjättävä ilman, ja jatkoi elämäänsä ilman sen kummempia tunteiluja."

Aivan, monet sodan kauheudet siirtyvät monen sukupolvien yli. Eikä sodan jälkeen syntyneillä ollut todella helppoa, kun jokaisesta perheestä oli joku kuollut tai vammautunut pysyvästi. Monet menettivät hermonsa ja monet miehet taistelivat rintamalla "huumattuna" ja sodan loputtua, miehet alkoholisoituivat ja purkivat pahan olonsa lapsiin, joiden yhteiskunnallinen asema oli aivan toinen kuin nykyään.

Sodan jälkeisellä sukupolvella ei tosiaan ollut aikaa miettiä, loukkaako joku vai ei tai omaa tunne-elämäänsä, vaan se oli elämästä selviintymistä ja omien tunteiden laittamista syrjään, henkisten ongelmien lisäksi kaikesta aineellista oli pulaa, muuten ei olisi selvitty elämästä. 

Sodan kauheudet ja julmuudet siirtyvät jopa neljänteen polveen ja luulen, myös ap. siitä saaneen osansa, omien vanhempien ja appivanhempien toimesta.

Oma äitini on joiltain osin ap:n kirjoituksen kaltainen. Itse olen nyt 37-vuotias kahden kouluikäisen lapssen äiti. Äitini kuitenkin pyrkii samaistumaan omiin tuntemuksiini ja kykenee osoittamaan lapsenlapsiaan kohtaan tunteita ja empatiaa. Oman elämänsä kiemuroissa on tullut selkäesti esiin se, että vastoinkäymiset, rankatkin, kohdataan hyvin hillitysti, ja otdeten "kyllä tää tästä" yms. Omia tunteita ei tunnisteta tai ainakaan hyväksytä, nehän ovat vain tunteita ja kyllä ne siitä. Työstänyt asiaansa terapiassa, jonka lopetti, kun ei sieltä mitään saanut => olisi varmaan vaatinut vuosien sitoutuminsen, jotta olisi päässyt edes asioiden äärelle. 

Muutaman viime vuoden aikana olen itse havainnut tämän käyttäytymismallin, ja näen sen, mistä kaikki juontaa juurensa. Äitini on syntynyt 1953, 4 lapsisen perheen vanhimmaksi lapseksi, joka joutunut huolehtimaan sisaruksistaan paljon isovanhempieni käydessä töissä. Myös isovanhemmistani etenkin mummolla on samanlaista ajatusmaailmaa ja sehän juontaa sota-ajalta juurensa. Asioista ei paljoa ole saanut puhua, empatia on jäänyt selviytymisen alle. 

Omalta kohdaltani olen pohtinut paljon kiintymyssuhdeasioita, ja tunnistan oman kiintymyssuhdetaustani lapsuudesta. Jotenkin kuitenkin elämässäni olen kehittynyt niin, että kiintymyssuhteeni omiin lapsiini on kehittynyt täysin toisella tapaa, ja siitä olen onnellinen. Sen myötä myös äitini suhde lapsiini on paljon täyteläisempi kuin minuun itseeni, ja olen siitä onnellinen. Vaikka toki tiedostan sen, etten äitiäni voi sen enempää auttaa/muuttaa.

"Noilla äideillä, anopeilla ja mummoilla ei ole ollut lapsuudessaan mitään palikoita käsitellä sodanajan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia ja mahdollisia traumoja joten miksi osaisivat asettautua toisen tunteisiin aikuisenakaan..."

Eikä sodan aikaisista asioista saanut edes puhua, kuin joskus 70-luvun jälkeen. Eikä mitään kriisiapua tunnettu vaan kaikki tieto pidettiin sisällä, jopa oman perheen keskuudessa.

Toisaalta, olen miettinyt miten tämän päivän eroperheissä lapset selviävät vanhempiensa eroista, kun ainoastaan vanhemmat saavat tai hakevat erilaisia terapioita tai asiantuntija apua parisuhteensa, mutta lähes poikkeuksetta lapsi jätetään yksin, selviämään vanhempien erosta ja siitä tunnemyllerryksestä mitä lapsi on kokenut esim. vanhempiensa riidoista, jopa väkivallasta.

"Miksi pitää aina ruveta köökkipsykologisoimaan?  Miksi anopille tarvitaan kotitekoinen diagnoosi? Ottaisitte ihmiset ihmisinä. Vanhoja ihmisiä ei ole paijailtu lapsina eikä heitä ole rohkaistu itkeskelemään avoimesti."

Juu ja tämä ainainen syyllistäminen ja parjaaminen ikäihmistä.

Ihan samalla voitaisiin tehdä köökkipsykologiaa nuoremmista sukupolvista, kuinka he ovat itsekkäitä ja huono käytöksiä ja mulle kaikki,  heti ja nyt, viis veisaavat toisten tarpeista ja hienotunteisuudesta. Ilmiö on tuttu niin työelämässä, koulussa, päiväkodissa, liikenteessä jne. sillä se on todella tämän aikakauden ilmiö ja vielä yleinen.

[quote author="Vierailija" time="04.02.2015 klo 09:07"]

[quote author="Vierailija" time="04.02.2015 klo 00:34"]

meillä anoppi juuri 60 ja täysin kuvailemasi tyyppi. lapsenlapsensa kanssa ei jää hetkeksikään ilman valvontaa. ja amhd. vähällä yhteydenpidolla ollaan. ns. pakollisina syntymäpäivillä nähdään. hulluja nuo 60-vuotiaat.

[/quote]Kiitos diagnoosista. Kysyisit minun lapsiltani hulludestani. ehkä on hullua. että hoidan lapsenlapsiani monta kertaa viikossa ja aina, kun ovat sairaina ja ovat sanoneet jopa muutavansa luokseni, kun vähänkin ovat kotona huonolla tuulella.

Lapseni ovat sanoneet ,etteivät olisi edes lapsia hankkineet, jos en olisi olemassa. tovottavasti pysyn terveenä, että jaksan, sillä rakastan pikkuisia yli kaiken.

Usein illalla soittavat ja itkevät, että on isoäitiä ikävä.

Nyt pitänee kertoa heille, että isoäiti on hullu.

[/quote]

Tässähän tuli tämä marttyyriasennekin hienosti nyt esille.