Lue keskustelun säännöt.
Pakko lopettaa treffailu kun ei itsetunto ja sydän kestä sitä enää
Ala todellakin ymmärtää ihmisiä jotka valitsevat ikuisen sinkkuuden, mieluummin kuin yrittäisi löytää jonkun. Siis tapauksessa jossa ihminen sinänsä voisi sen parisuhteen haluta, mutta ei pysty/halua sitä enää tavoitella.
Olen treffaillut miehiä nyt 2 vuotta. Ihan hirveästi jäänyt käteen vain pahaa mieltä. Selväksi on käynyt että mihinkään, ei MIHINKÄÄN voi enää luottaa. Ei miehen sanoihin, ei miehen taustaan, ei miehen tekoihin. Ei mihinkään. Vaikka kuinka koitat etsiä "green flagejä", antaa asioiden mennä omalla painollaan, olla itse umpirehellinen ja avoin alusta saakka.. ja vaikka mies vaikuttaisi siltä myös. Niin kaikki voi muuttua *PUFF* muutamissa tunneissa ja yhtäkkiä olet taas hylätty ja jätetty ja kaikki mitä on puhuttu tai tehty on täysin merkityksetöntä. En olisi ikinä uskonut että kumppanin etsiminen voi olla näin kamalaa ja vaikeaa!
Kommentit (1158)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh,, epätoivoiselta tuntuu seurata läheisiä jotka etsivät kumppania 30 + vuotiaana. Naisilla biologinen kello tikittää ja päätökset parisuhteen jatkamisesta pitäisi tehdä nopealla aikataululla.
Itse löysin puolisoni alle parikymppisenä. Pelkkää tunnetta, hetkessä elämistä, ei ajatuksia tulevaisuudesta. Yhdessä oltu jo reilu 15 vuotta. Vaikea olisi lähteä enää deittailemaan.Jotenkin ihmetyttää aina se kuinka neuvotaan, ettei vaan missään tapauksessa pidä vakiintua sen ekan (eikä edes tokan) poikaystävän kanssa vaan nuorena pitää elää ja mennä sen sijaan että sitoutuisi "siihen ekaan vastaantulijaan".
Sen sijaan se ei ole ollenkaan ongelmallista, että noin 30-vuotiaana sitten tosiaan joutuu tekemään sen eli sitoutumaan ensimmäiseen vastaantulijaan joka on edes suurin piirtein ok, koska enää ei ole aikaa etsiä sopivampaakaan jos varsinkin haluaa saada lapsia.
Itsellä ei sopivaa kumppania löytynyt nuorena eikä vanhempanakaan eli nyt en puolustele omaa valintaani vaan ihan sivusta heitin huomioni.
Tätä minäkin ihmettelen.
Tuo on ollut jo pitkään naisten agenda että nuorena juostaan, kolmekymppisenä vakiintuminen-häät-lapset-asuntolaina pikavauhdilla, ja vanhempana ollaan ilman miestä.
Siinä ajassa missä nykyään edetään seurustelusta lisääntymiseen, ei ehdi harjoitella miten sujuu elämä sen toisen kanssa. Mahdollisesti alkuhuumakaan ei ole vielä ohi. Ja sitten tulee yllätyksiä kun perhearki iskee päälle.
Kaveri löysi miesystävän noin parikymppisenä opiskeluiden kautta, sitten erosi 30-vuotiaana, jätti työt ja miehen ja lähti Australiaan tarjoilijahommiin. Oli siellä muutaman vuoden, tuli takaisin Suomeen ja on ollut nyt sinkkuna useamman vuoden. Puolisoa vaikea löytää ja päätökset perheen perustamisesta täytyisi tehdä nopealla aikataululla. Kaverit jotka ovat nuorempana sitoutuneet ovat tällä hetkellä monet saaneet jo perheen. Sinkkuutta ihannoidaan vielä siinä 20 vuotiaana kunnes 30 vuotiaana iskee realiteetit silmille: aikaa on vähän.
Lasten saamiseen aikaa on toki vähän, mutta parisuhteen saamiseen aikaa on koko loppuelämä.
Eikä se nuorena sitoutuminen tarkoita etteikö elämässä joutuisi vielä uudelleenkin kumppanin etsintään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh,, epätoivoiselta tuntuu seurata läheisiä jotka etsivät kumppania 30 + vuotiaana. Naisilla biologinen kello tikittää ja päätökset parisuhteen jatkamisesta pitäisi tehdä nopealla aikataululla.
Itse löysin puolisoni alle parikymppisenä. Pelkkää tunnetta, hetkessä elämistä, ei ajatuksia tulevaisuudesta. Yhdessä oltu jo reilu 15 vuotta. Vaikea olisi lähteä enää deittailemaan.Jotenkin ihmetyttää aina se kuinka neuvotaan, ettei vaan missään tapauksessa pidä vakiintua sen ekan (eikä edes tokan) poikaystävän kanssa vaan nuorena pitää elää ja mennä sen sijaan että sitoutuisi "siihen ekaan vastaantulijaan".
Sen sijaan se ei ole ollenkaan ongelmallista, että noin 30-vuotiaana sitten tosiaan joutuu tekemään sen eli sitoutumaan ensimmäiseen vastaantulijaan joka on edes suurin piirtein ok, koska enää ei ole aikaa etsiä sopivampaakaan jos varsinkin haluaa saada lapsia.
Itsellä ei sopivaa kumppania löytynyt nuorena eikä vanhempanakaan eli nyt en puolustele omaa valintaani vaan ihan sivusta heitin huomioni.
Tätä minäkin ihmettelen.
Tuo on ollut jo pitkään naisten agenda että nuorena juostaan, kolmekymppisenä vakiintuminen-häät-lapset-asuntolaina pikavauhdilla, ja vanhempana ollaan ilman miestä.
Siinä ajassa missä nykyään edetään seurustelusta lisääntymiseen, ei ehdi harjoitella miten sujuu elämä sen toisen kanssa. Mahdollisesti alkuhuumakaan ei ole vielä ohi. Ja sitten tulee yllätyksiä kun perhearki iskee päälle.
Kaveri löysi miesystävän noin parikymppisenä opiskeluiden kautta, sitten erosi 30-vuotiaana, jätti työt ja miehen ja lähti Australiaan tarjoilijahommiin. Oli siellä muutaman vuoden, tuli takaisin Suomeen ja on ollut nyt sinkkuna useamman vuoden. Puolisoa vaikea löytää ja päätökset perheen perustamisesta täytyisi tehdä nopealla aikataululla. Kaverit jotka ovat nuorempana sitoutuneet ovat tällä hetkellä monet saaneet jo perheen. Sinkkuutta ihannoidaan vielä siinä 20 vuotiaana kunnes 30 vuotiaana iskee realiteetit silmille: aikaa on vähän.
Realiteetit iskee, kun tajuaa, ettei +30-vuotiaana ole ketään jäljellä. Sinkkumarkkinat ovat jäätävän surkeat niin miehille kuin naisille. Kumppanin voi löytää, jos todella haluaa jonkun vierelleen. Mutta laatua ei kannata odottaa, tai voi joutua odottamaan vuosia, ellei jopa koko elämän.
Vinkki:
Seuraavan kerran kun hyvä mies eroaa syystä tai toisesta, niin iske heti kiinni. Siis heti. Älä odota mitään suruaikoja yms. vaan heti kiinni. Muuten joku muu nainen vie sen.
Capisce?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh,, epätoivoiselta tuntuu seurata läheisiä jotka etsivät kumppania 30 + vuotiaana. Naisilla biologinen kello tikittää ja päätökset parisuhteen jatkamisesta pitäisi tehdä nopealla aikataululla.
Itse löysin puolisoni alle parikymppisenä. Pelkkää tunnetta, hetkessä elämistä, ei ajatuksia tulevaisuudesta. Yhdessä oltu jo reilu 15 vuotta. Vaikea olisi lähteä enää deittailemaan.Jotenkin ihmetyttää aina se kuinka neuvotaan, ettei vaan missään tapauksessa pidä vakiintua sen ekan (eikä edes tokan) poikaystävän kanssa vaan nuorena pitää elää ja mennä sen sijaan että sitoutuisi "siihen ekaan vastaantulijaan".
Sen sijaan se ei ole ollenkaan ongelmallista, että noin 30-vuotiaana sitten tosiaan joutuu tekemään sen eli sitoutumaan ensimmäiseen vastaantulijaan joka on edes suurin piirtein ok, koska enää ei ole aikaa etsiä sopivampaakaan jos varsinkin haluaa saada lapsia.
Itsellä ei sopivaa kumppania löytynyt nuorena eikä vanhempanakaan eli nyt en puolustele omaa valintaani vaan ihan sivusta heitin huomioni.
Tätä minäkin ihmettelen.
Tuo on ollut jo pitkään naisten agenda että nuorena juostaan, kolmekymppisenä vakiintuminen-häät-lapset-asuntolaina pikavauhdilla, ja vanhempana ollaan ilman miestä.
Siinä ajassa missä nykyään edetään seurustelusta lisääntymiseen, ei ehdi harjoitella miten sujuu elämä sen toisen kanssa. Mahdollisesti alkuhuumakaan ei ole vielä ohi. Ja sitten tulee yllätyksiä kun perhearki iskee päälle.
Kaveri löysi miesystävän noin parikymppisenä opiskeluiden kautta, sitten erosi 30-vuotiaana, jätti työt ja miehen ja lähti Australiaan tarjoilijahommiin. Oli siellä muutaman vuoden, tuli takaisin Suomeen ja on ollut nyt sinkkuna useamman vuoden. Puolisoa vaikea löytää ja päätökset perheen perustamisesta täytyisi tehdä nopealla aikataululla. Kaverit jotka ovat nuorempana sitoutuneet ovat tällä hetkellä monet saaneet jo perheen. Sinkkuutta ihannoidaan vielä siinä 20 vuotiaana kunnes 30 vuotiaana iskee realiteetit silmille: aikaa on vähän.
Realiteetit iskee, kun tajuaa, ettei +30-vuotiaana ole ketään jäljellä. Sinkkumarkkinat ovat jäätävän surkeat niin miehille kuin naisille. Kumppanin voi löytää, jos todella haluaa jonkun vierelleen. Mutta laatua ei kannata odottaa, tai voi joutua odottamaan vuosia, ellei jopa koko elämän.
Itse olin suhteessa 18-vuotiaasta 29-vuotiaaksi. Sinkkuunnuttuani tosiaan kauhistuin kun tuntui ettei ketään normaalia kolmekymppistä ole vapaana. Lapsia en ole onneksi koskaan halunnut. Sain paljon siipeeni, olin 13 vuotta yksin, ja suunnitellut olevani loppuikäni. Sitten jossain vaiheessa alkoi tuntua että ympärillä on onkin ihan mukavia sinkkuja vaikka kuinka. 44-vuotiaana laitoin profiilin deittipalveluun ja parisuhde löytyi ensimmäisiltä treffeiltä. Eikä ole kyse siitä että olisin tyytynyt vähempään kuin olisin halunnut vaan jutut kolahtivat yhteen jo kirjoitellessa, livenä vielä paremmin ja ehkä puolen vuoden päästä sovittiin että poistetaan profiilit deittipalvelusta (kun ei niillä kummallekaan ollut tuon puolen vuoden aikana ollut käyttöäkään). Nyt ollaan oltu vuosia yhdessä. Olen varmaan onnekas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh,, epätoivoiselta tuntuu seurata läheisiä jotka etsivät kumppania 30 + vuotiaana. Naisilla biologinen kello tikittää ja päätökset parisuhteen jatkamisesta pitäisi tehdä nopealla aikataululla.
Itse löysin puolisoni alle parikymppisenä. Pelkkää tunnetta, hetkessä elämistä, ei ajatuksia tulevaisuudesta. Yhdessä oltu jo reilu 15 vuotta. Vaikea olisi lähteä enää deittailemaan.Jotenkin ihmetyttää aina se kuinka neuvotaan, ettei vaan missään tapauksessa pidä vakiintua sen ekan (eikä edes tokan) poikaystävän kanssa vaan nuorena pitää elää ja mennä sen sijaan että sitoutuisi "siihen ekaan vastaantulijaan".
Sen sijaan se ei ole ollenkaan ongelmallista, että noin 30-vuotiaana sitten tosiaan joutuu tekemään sen eli sitoutumaan ensimmäiseen vastaantulijaan joka on edes suurin piirtein ok, koska enää ei ole aikaa etsiä sopivampaakaan jos varsinkin haluaa saada lapsia.
Itsellä ei sopivaa kumppania löytynyt nuorena eikä vanhempanakaan eli nyt en puolustele omaa valintaani vaan ihan sivusta heitin huomioni.
Tätä minäkin ihmettelen.
Tuo on ollut jo pitkään naisten agenda että nuorena juostaan, kolmekymppisenä vakiintuminen-häät-lapset-asuntolaina pikavauhdilla, ja vanhempana ollaan ilman miestä.
Siinä ajassa missä nykyään edetään seurustelusta lisääntymiseen, ei ehdi harjoitella miten sujuu elämä sen toisen kanssa. Mahdollisesti alkuhuumakaan ei ole vielä ohi. Ja sitten tulee yllätyksiä kun perhearki iskee päälle.
Kaveri löysi miesystävän noin parikymppisenä opiskeluiden kautta, sitten erosi 30-vuotiaana, jätti työt ja miehen ja lähti Australiaan tarjoilijahommiin. Oli siellä muutaman vuoden, tuli takaisin Suomeen ja on ollut nyt sinkkuna useamman vuoden. Puolisoa vaikea löytää ja päätökset perheen perustamisesta täytyisi tehdä nopealla aikataululla. Kaverit jotka ovat nuorempana sitoutuneet ovat tällä hetkellä monet saaneet jo perheen. Sinkkuutta ihannoidaan vielä siinä 20 vuotiaana kunnes 30 vuotiaana iskee realiteetit silmille: aikaa on vähän.
Realiteetit iskee, kun tajuaa, ettei +30-vuotiaana ole ketään jäljellä. Sinkkumarkkinat ovat jäätävän surkeat niin miehille kuin naisille. Kumppanin voi löytää, jos todella haluaa jonkun vierelleen. Mutta laatua ei kannata odottaa, tai voi joutua odottamaan vuosia, ellei jopa koko elämän.
Itse olin suhteessa 18-vuotiaasta 29-vuotiaaksi. Sinkkuunnuttuani tosiaan kauhistuin kun tuntui ettei ketään normaalia kolmekymppistä ole vapaana. Lapsia en ole onneksi koskaan halunnut. Sain paljon siipeeni, olin 13 vuotta yksin, ja suunnitellut olevani loppuikäni. Sitten jossain vaiheessa alkoi tuntua että ympärillä on onkin ihan mukavia sinkkuja vaikka kuinka. 44-vuotiaana laitoin profiilin deittipalveluun ja parisuhde löytyi ensimmäisiltä treffeiltä. Eikä ole kyse siitä että olisin tyytynyt vähempään kuin olisin halunnut vaan jutut kolahtivat yhteen jo kirjoitellessa, livenä vielä paremmin ja ehkä puolen vuoden päästä sovittiin että poistetaan profiilit deittipalvelusta (kun ei niillä kummallekaan ollut tuon puolen vuoden aikana ollut käyttöäkään). Nyt ollaan oltu vuosia yhdessä. Olen varmaan onnekas.
Totta kai niitä sattumia ja poikkeuksia löytyy. Mutta jos jokainen ihminen jättää elämän sen varaan, että upea kumppani löytyy tuon maagisen vastenmielisen 30-ikävuoden jälkeen, niin tulostaululla voi olla karut lukemat. Deittailu muuttuu niin naisilla kuin miehillä heti, kun oma ikä alkaa 3:lla. Kauniilla ihmisillä tietysti se ja sama, kun kumppaneita löytyy kaikista ikäryhmistä vielä tuossa vaiheessa, mutta muilla on kovat ajat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh,, epätoivoiselta tuntuu seurata läheisiä jotka etsivät kumppania 30 + vuotiaana. Naisilla biologinen kello tikittää ja päätökset parisuhteen jatkamisesta pitäisi tehdä nopealla aikataululla.
Itse löysin puolisoni alle parikymppisenä. Pelkkää tunnetta, hetkessä elämistä, ei ajatuksia tulevaisuudesta. Yhdessä oltu jo reilu 15 vuotta. Vaikea olisi lähteä enää deittailemaan.Jotenkin ihmetyttää aina se kuinka neuvotaan, ettei vaan missään tapauksessa pidä vakiintua sen ekan (eikä edes tokan) poikaystävän kanssa vaan nuorena pitää elää ja mennä sen sijaan että sitoutuisi "siihen ekaan vastaantulijaan".
Sen sijaan se ei ole ollenkaan ongelmallista, että noin 30-vuotiaana sitten tosiaan joutuu tekemään sen eli sitoutumaan ensimmäiseen vastaantulijaan joka on edes suurin piirtein ok, koska enää ei ole aikaa etsiä sopivampaakaan jos varsinkin haluaa saada lapsia.
Itsellä ei sopivaa kumppania löytynyt nuorena eikä vanhempanakaan eli nyt en puolustele omaa valintaani vaan ihan sivusta heitin huomioni.
Tätä minäkin ihmettelen.
Tuo on ollut jo pitkään naisten agenda että nuorena juostaan, kolmekymppisenä vakiintuminen-häät-lapset-asuntolaina pikavauhdilla, ja vanhempana ollaan ilman miestä.
Siinä ajassa missä nykyään edetään seurustelusta lisääntymiseen, ei ehdi harjoitella miten sujuu elämä sen toisen kanssa. Mahdollisesti alkuhuumakaan ei ole vielä ohi. Ja sitten tulee yllätyksiä kun perhearki iskee päälle.
Kaveri löysi miesystävän noin parikymppisenä opiskeluiden kautta, sitten erosi 30-vuotiaana, jätti työt ja miehen ja lähti Australiaan tarjoilijahommiin. Oli siellä muutaman vuoden, tuli takaisin Suomeen ja on ollut nyt sinkkuna useamman vuoden. Puolisoa vaikea löytää ja päätökset perheen perustamisesta täytyisi tehdä nopealla aikataululla. Kaverit jotka ovat nuorempana sitoutuneet ovat tällä hetkellä monet saaneet jo perheen. Sinkkuutta ihannoidaan vielä siinä 20 vuotiaana kunnes 30 vuotiaana iskee realiteetit silmille: aikaa on vähän.
Lasten saamiseen aikaa on toki vähän, mutta parisuhteen saamiseen aikaa on koko loppuelämä.
Eikä se nuorena sitoutuminen tarkoita etteikö elämässä joutuisi vielä uudelleenkin kumppanin etsintään.
Oletko itse etsinyt parisuhdetta kypsällä iällä? Todennäköisesti et, koska muuten et sanoisi "parisuhteen saamiseen aikaa on koko loppuelämä".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh,, epätoivoiselta tuntuu seurata läheisiä jotka etsivät kumppania 30 + vuotiaana. Naisilla biologinen kello tikittää ja päätökset parisuhteen jatkamisesta pitäisi tehdä nopealla aikataululla.
Itse löysin puolisoni alle parikymppisenä. Pelkkää tunnetta, hetkessä elämistä, ei ajatuksia tulevaisuudesta. Yhdessä oltu jo reilu 15 vuotta. Vaikea olisi lähteä enää deittailemaan.Jotenkin ihmetyttää aina se kuinka neuvotaan, ettei vaan missään tapauksessa pidä vakiintua sen ekan (eikä edes tokan) poikaystävän kanssa vaan nuorena pitää elää ja mennä sen sijaan että sitoutuisi "siihen ekaan vastaantulijaan".
Sen sijaan se ei ole ollenkaan ongelmallista, että noin 30-vuotiaana sitten tosiaan joutuu tekemään sen eli sitoutumaan ensimmäiseen vastaantulijaan joka on edes suurin piirtein ok, koska enää ei ole aikaa etsiä sopivampaakaan jos varsinkin haluaa saada lapsia.
Itsellä ei sopivaa kumppania löytynyt nuorena eikä vanhempanakaan eli nyt en puolustele omaa valintaani vaan ihan sivusta heitin huomioni.
Tätä minäkin ihmettelen.
Tuo on ollut jo pitkään naisten agenda että nuorena juostaan, kolmekymppisenä vakiintuminen-häät-lapset-asuntolaina pikavauhdilla, ja vanhempana ollaan ilman miestä.
Siinä ajassa missä nykyään edetään seurustelusta lisääntymiseen, ei ehdi harjoitella miten sujuu elämä sen toisen kanssa. Mahdollisesti alkuhuumakaan ei ole vielä ohi. Ja sitten tulee yllätyksiä kun perhearki iskee päälle.
Kaveri löysi miesystävän noin parikymppisenä opiskeluiden kautta, sitten erosi 30-vuotiaana, jätti työt ja miehen ja lähti Australiaan tarjoilijahommiin. Oli siellä muutaman vuoden, tuli takaisin Suomeen ja on ollut nyt sinkkuna useamman vuoden. Puolisoa vaikea löytää ja päätökset perheen perustamisesta täytyisi tehdä nopealla aikataululla. Kaverit jotka ovat nuorempana sitoutuneet ovat tällä hetkellä monet saaneet jo perheen. Sinkkuutta ihannoidaan vielä siinä 20 vuotiaana kunnes 30 vuotiaana iskee realiteetit silmille: aikaa on vähän.
Lasten saamiseen aikaa on toki vähän, mutta parisuhteen saamiseen aikaa on koko loppuelämä.
Eikä se nuorena sitoutuminen tarkoita etteikö elämässä joutuisi vielä uudelleenkin kumppanin etsintään.
Oletko itse etsinyt parisuhdetta kypsällä iällä? Todennäköisesti et, koska muuten et sanoisi "parisuhteen saamiseen aikaa on koko loppuelämä".
Mikä nyt on kypsä ikä. Olen tuo, joka vähän ylempänä kertoi löytäneensä suhteen 44-vuotiaana. 40-50 -vuotiaissa on paljon sinkkuja. Omassa tuttavapiirissäni parisuhteen löytyminen tuossa iässä on vaikuttanut olevan muillekin paljon helpompaa kuin kolmekymppisenä, jolloin tuntuu että kaikki kelvolliset ovat jo rakentamassa avioliittojaan ja perheitään. 10-20 vuoden päästä puolet noista onkin yhtäkkiä eronnut ja lapsetkin parhaassa tapauksessa jo isoja. Silloin alkaa olla aikaa syvällisille rakkaussuhteille, kunhan epäonnistuneiden liittojen aiheuttamasta katkeruudesta ja peloista pääsee yli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan ymmärrän, että kaikenlaiset miehet, joilla on pinkka muttei moraali kunnossa, nykyään haluavat viettää sellaista elämää kuin kiertävät kitaranrämpyttäjät ja vienti-inssit ennen. Kun se on vaan niin helppoa saada kontakti moneen naiseen toisistaan tietämättä, selailla ja valehdella kaikille. Mutta mikä siinä on niin vaikeaa myöntää, että tavan kaljamahat ja töpselinenät tekevät ihan samaa, siis jatkavat selailua? Jos ei seuraava nainen ole säväyttävämpi kuin edellinen, niin ainakin on uusi ja erilainen, ei se sama vanha totutunlainen. Minä ainakin tiedän vaatimattoman näköisiä, alkoholiongelmaisia miehiä, joilta ei onnistu pysähtyä yhteen naiseen. Kuinka te miehet tunnette vain laatikkopäitä, jotka ovat jumittuneet selailemaan?
Tavallisilla miehillä ei ole niin paljoa kysyntää että tuo olisi mahdollista.
Teidän naisten käsitys tavallisesta on epärealistinen. Deittipalvelujen data osoittaa että 80% miehistä on teidän silmissänne keskitason alapuolella, ja vain <1% miehistä on hyvin komeita.
Toisin sanottuna, 20% kärkijoukkoon kuuluva mies on vielä tavis, koska hän ei ole miesmallitasoinen laatikkopää.
Tavallaan kyllä ja tavallaan ei. Jos naiset etsivät vapaata ja täkyyn tarttuukin varattu, ei se kysyntä silloin ole aitoa, siinä on ”ilmaa”, se on sähköisen deittailun vääristämää. Ei se ole kysyntää samalla tavalla kuin jos deittiappseja ei olisikaan ja yhteisten tuttujen kautta voisi kaivella, onko joku varattu vai ei. Toisaalta, sopii myös kysyä, onko siellä appseissa edustava otos ikäluokasta. Jos siellä ovat samat pesemättömät resupekat vuodesta toiseen, ovat he takuulla huonomman näköisiä kuin otos miehiä peruskoululuokan luokkakokouksessa. Nuo alustat ovat vähän huonoja, kun kuka tahansa voi esittää mitä tahansa. Ymmärrät varmaan itsekin, että kyllähän nainen jonkun tolkullisen haluaa, muuten kyllä pärjätään ilmankin. Ja ei, en tiedä, millaisia naisia siellä on, ei ole varmaan miehilläkään helppoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidä taukoa. Kasva ihmisenä. Kun pidät itseäsi rakkauden arvoisena ja rakastat itseäsi, löydät sen oikean joka jää rinnallesi. Koska olet sen arvoinen.
Mua ärsyttää tällänen ihan hirveästi. Ihan niinkuin se että saa paskaa kohtelua tarkoittaisi että en rakasta itseäni enkä pidä itseäni rakkauden arvoisena. Tai etteikö mulla olisi omaa elämää, omia harrastuksia (toinen on et aina käsketään keskittyä niihin).
Kun voin ihan rehellisesti sanoa että mulla on kaikki asiat kunnossa (oma koti, omat ystävät, mielenkiintoinen työ, opiskelen, harrastan), olen valmis rakkauteen, en etsi sitä hampaat irvessä - en todellakaan. Mutta kun olen jollekin antanut mahdollisuuden ja ns. avannut sydämeni niin lunta on tullut tupaan puol metriä joka kerta. ap
Ei sulla ap ole läheskään kaikki kunnossa, koska aina tapaat ja olet mielestäsi väärin miesten kanssa.
Miten ihmeessä ja kummassa ajaudut juuri sellaiseten kanssa suhteisiin?
Jossainhan se mättää. Ja pahasti mättääkin.
Itsehän sinä valitset ne miehet joita tapaat, itse alat suhteisiin. Itse uskot mitä miehet sulle puhuu.
Itse alat luottaa heihin.
Noissa asioissa ei kukaan pakota sinua mihinkään. Täysin vapaaehtoista ja oma valinta joka ikisessä tapauksessa.
Jos sinun ulkoiset olosuhteet ovat ok, niin päässäsi on jokin vääristymä miesten kanssa.
Ei kukaan rupee theti täysillä luottamaan kehenkään ja olettamaan että juuri tämä tapailu ja tämä suhde on lopullinen meille molemmille.Siis tämä. Ja juuri tämä.
Ne suhteet miesten kanssa epäonnistuvat pääsääntöisesti vain tietyillä naisilla ja naisryhmillä.
Ei kaikilla. Tottahan se on, että miehissäkin on vikaa, mutta itsehän nainen sen miehen valitsee.
Ja kun mies ei olekaan mikään sellainen satuolento kuin nainen kuvittelee, siis kuvittelee, niin mies on silloin aivan kokonaisuunakin täys paska! Näin te täällä palstoilla kerrotte.
Luulis naisella itselläänkin olevan sen verran järkeä korvien välissä, että osaa katella, kannattaako miehen luottaa vai ei, ja että minkälainen tuo tyyppi on.
Eikä syyttää miestä omasta rakastumisestaan ja pettymyksestä.
Ja olen itse nainen.
En tunnista tätä, pikemminkin päin vastoin. Vaikeilla ja vaativilla naisilla on aina mies. Samoin epävakailla naisilla, vaikka valitsevat p*skaa. Suurella draamalla toki haukkuvat miehensä maan rakoon ja eroavat, mutta uusi löytyy aina nopeasti. Ja niinhän tämä menee toisinkin päin. Kaiken maailman urpoilla on aina nainen, rumillakin. Sen sijaan tasapainoiset ja kädenlämpöiset eivät löydä ketään.
Tuossa on kyllä jotain perää. Siis siinä että vaikeilla ja vaativilla naisilla on usein parisuhde. Itse olen aika veemäinen ja kärsimätön naisihminen ja sanon heti ja napakasti jos ottaa joku asia päähän. En oikeastaan välttämättä tarvitse parisuhdetta, mutta aina sellaisessa olen ollut. Nykyään jo aviossa parikymmentä vuotta.
Suhteissa olen useimmiten ollut se jättäjä. En ole kiltti, helppo enkä kiva. Luin kerran kirjan jonka nimi oli Why men love bitches tai jotain sinne päin ja sen kirjan periaate oli että naisen ei kannata suhteen alussa alkaa joustaa ja paapoa ja hemmotella miestä, vaan mies nähköön vaivaa sen eteen että tapailee naista. Ei siis kokata kotiruokaillallisia ja hierota miehen olkapäitä parin ekan kuukauden aikana. Ei hypitä oitis sänkyyn tuiki tuntemattoman kanssa. Olemalla vaativa nainen karsii helppoheikit heti alkumetreillä. Suomalaisten naisten perisynti on olla liian kiltti ja joustava ja yrittää voittaa miehen rakkaus hemmottelemalla ja olemalla ihanteellinen partneri. Ei ilmeisesti maksa vaivaa, olemalla terveen itsekäs pärjää miesten kanssa paljon paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pidä taukoa. Kasva ihmisenä. Kun pidät itseäsi rakkauden arvoisena ja rakastat itseäsi, löydät sen oikean joka jää rinnallesi. Koska olet sen arvoinen.
Mua ärsyttää tällänen ihan hirveästi. Ihan niinkuin se että saa paskaa kohtelua tarkoittaisi että en rakasta itseäni enkä pidä itseäni rakkauden arvoisena. Tai etteikö mulla olisi omaa elämää, omia harrastuksia (toinen on et aina käsketään keskittyä niihin).
Kun voin ihan rehellisesti sanoa että mulla on kaikki asiat kunnossa (oma koti, omat ystävät, mielenkiintoinen työ, opiskelen, harrastan), olen valmis rakkauteen, en etsi sitä hampaat irvessä - en todellakaan. Mutta kun olen jollekin antanut mahdollisuuden ja ns. avannut sydämeni niin lunta on tullut tupaan puol metriä joka kerta. ap
Ei sulla ap ole läheskään kaikki kunnossa, koska aina tapaat ja olet mielestäsi väärin miesten kanssa.
Miten ihmeessä ja kummassa ajaudut juuri sellaiseten kanssa suhteisiin?
Jossainhan se mättää. Ja pahasti mättääkin.
Itsehän sinä valitset ne miehet joita tapaat, itse alat suhteisiin. Itse uskot mitä miehet sulle puhuu.
Itse alat luottaa heihin.
Noissa asioissa ei kukaan pakota sinua mihinkään. Täysin vapaaehtoista ja oma valinta joka ikisessä tapauksessa.
Jos sinun ulkoiset olosuhteet ovat ok, niin päässäsi on jokin vääristymä miesten kanssa.
Ei kukaan rupee theti täysillä luottamaan kehenkään ja olettamaan että juuri tämä tapailu ja tämä suhde on lopullinen meille molemmille.Siis tämä. Ja juuri tämä.
Ne suhteet miesten kanssa epäonnistuvat pääsääntöisesti vain tietyillä naisilla ja naisryhmillä.
Ei kaikilla. Tottahan se on, että miehissäkin on vikaa, mutta itsehän nainen sen miehen valitsee.
Ja kun mies ei olekaan mikään sellainen satuolento kuin nainen kuvittelee, siis kuvittelee, niin mies on silloin aivan kokonaisuunakin täys paska! Näin te täällä palstoilla kerrotte.
Luulis naisella itselläänkin olevan sen verran järkeä korvien välissä, että osaa katella, kannattaako miehen luottaa vai ei, ja että minkälainen tuo tyyppi on.
Eikä syyttää miestä omasta rakastumisestaan ja pettymyksestä.
Ja olen itse nainen.
En tunnista tätä, pikemminkin päin vastoin. Vaikeilla ja vaativilla naisilla on aina mies. Samoin epävakailla naisilla, vaikka valitsevat p*skaa. Suurella draamalla toki haukkuvat miehensä maan rakoon ja eroavat, mutta uusi löytyy aina nopeasti. Ja niinhän tämä menee toisinkin päin. Kaiken maailman urpoilla on aina nainen, rumillakin. Sen sijaan tasapainoiset ja kädenlämpöiset eivät löydä ketään.
Tuossa on kyllä jotain perää. Siis siinä että vaikeilla ja vaativilla naisilla on usein parisuhde. Itse olen aika veemäinen ja kärsimätön naisihminen ja sanon heti ja napakasti jos ottaa joku asia päähän. En oikeastaan välttämättä tarvitse parisuhdetta, mutta aina sellaisessa olen ollut. Nykyään jo aviossa parikymmentä vuotta.
Suhteissa olen useimmiten ollut se jättäjä. En ole kiltti, helppo enkä kiva. Luin kerran kirjan jonka nimi oli Why men love bitches tai jotain sinne päin ja sen kirjan periaate oli että naisen ei kannata suhteen alussa alkaa joustaa ja paapoa ja hemmotella miestä, vaan mies nähköön vaivaa sen eteen että tapailee naista. Ei siis kokata kotiruokaillallisia ja hierota miehen olkapäitä parin ekan kuukauden aikana. Ei hypitä oitis sänkyyn tuiki tuntemattoman kanssa. Olemalla vaativa nainen karsii helppoheikit heti alkumetreillä. Suomalaisten naisten perisynti on olla liian kiltti ja joustava ja yrittää voittaa miehen rakkaus hemmottelemalla ja olemalla ihanteellinen partneri. Ei ilmeisesti maksa vaivaa, olemalla terveen itsekäs pärjää miesten kanssa paljon paremmin.
Ihan selvää on että terve itsekkyys kannattaa. Muta se kannattaa myös miehille.
Tuo ajatus että pitää olla b*itch, on täyttä kukkua. Samoin on täyttä kukkua että naisen kannattaa olla passiivinen tavoiteltava joka ulkoistaa kaiken työn miehelle.
Normaaleilla ihmisillä toimii ihan normaali vastavuoroisuus. B*itchit, pelimiehet ja mut erikoisuudet ovat sitten asia erikseen.
Itse olen "helppo" nainen, en siis sanan ilkeässä merkityksessä vaan ylipäätään siinä että en jaksa kehittää mitään draamaa mistään, en oo kovin tuomitseva ja ajattelen aika usein toistenkin tunteita.
En ihastu helposti, mutta kun ihastun niin minun on vaikea peittää sitä ja tykkään näyttää tunteitani. Olen iloinen ja innostuva persoona ja olisi vaikea näytellä myrtsinaamaa jotta saisi miehen ihastumaan. Mutta ehkä niin pitäisi tehdä koska tosiaan happamilla ja hankalilla naisilla tuntuu olevan aina miehet, jotka suorastaan palvovat heitä :D Ja tämä siis, vaikka eivät olisi edes erityisen kauniitakaan!
Toisaalta tuntuu niin hankalalta esittää ihmistä jota ei ollenkaan ole, että ehkä paras olla vaan oma itsensä ja toivoa että joku joskus sitä arvostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh,, epätoivoiselta tuntuu seurata läheisiä jotka etsivät kumppania 30 + vuotiaana. Naisilla biologinen kello tikittää ja päätökset parisuhteen jatkamisesta pitäisi tehdä nopealla aikataululla.
Itse löysin puolisoni alle parikymppisenä. Pelkkää tunnetta, hetkessä elämistä, ei ajatuksia tulevaisuudesta. Yhdessä oltu jo reilu 15 vuotta. Vaikea olisi lähteä enää deittailemaan.Jotenkin ihmetyttää aina se kuinka neuvotaan, ettei vaan missään tapauksessa pidä vakiintua sen ekan (eikä edes tokan) poikaystävän kanssa vaan nuorena pitää elää ja mennä sen sijaan että sitoutuisi "siihen ekaan vastaantulijaan".
Sen sijaan se ei ole ollenkaan ongelmallista, että noin 30-vuotiaana sitten tosiaan joutuu tekemään sen eli sitoutumaan ensimmäiseen vastaantulijaan joka on edes suurin piirtein ok, koska enää ei ole aikaa etsiä sopivampaakaan jos varsinkin haluaa saada lapsia.
Itsellä ei sopivaa kumppania löytynyt nuorena eikä vanhempanakaan eli nyt en puolustele omaa valintaani vaan ihan sivusta heitin huomioni.
Tätä minäkin ihmettelen.
Tuo on ollut jo pitkään naisten agenda että nuorena juostaan, kolmekymppisenä vakiintuminen-häät-lapset-asuntolaina pikavauhdilla, ja vanhempana ollaan ilman miestä.
Siinä ajassa missä nykyään edetään seurustelusta lisääntymiseen, ei ehdi harjoitella miten sujuu elämä sen toisen kanssa. Mahdollisesti alkuhuumakaan ei ole vielä ohi. Ja sitten tulee yllätyksiä kun perhearki iskee päälle.
Kaveri löysi miesystävän noin parikymppisenä opiskeluiden kautta, sitten erosi 30-vuotiaana, jätti työt ja miehen ja lähti Australiaan tarjoilijahommiin. Oli siellä muutaman vuoden, tuli takaisin Suomeen ja on ollut nyt sinkkuna useamman vuoden. Puolisoa vaikea löytää ja päätökset perheen perustamisesta täytyisi tehdä nopealla aikataululla. Kaverit jotka ovat nuorempana sitoutuneet ovat tällä hetkellä monet saaneet jo perheen. Sinkkuutta ihannoidaan vielä siinä 20 vuotiaana kunnes 30 vuotiaana iskee realiteetit silmille: aikaa on vähän.
Realiteetit iskee, kun tajuaa, ettei +30-vuotiaana ole ketään jäljellä. Sinkkumarkkinat ovat jäätävän surkeat niin miehille kuin naisille. Kumppanin voi löytää, jos todella haluaa jonkun vierelleen. Mutta laatua ei kannata odottaa, tai voi joutua odottamaan vuosia, ellei jopa koko elämän.
Itse olin suhteessa 18-vuotiaasta 29-vuotiaaksi. Sinkkuunnuttuani tosiaan kauhistuin kun tuntui ettei ketään normaalia kolmekymppistä ole vapaana. Lapsia en ole onneksi koskaan halunnut. Sain paljon siipeeni, olin 13 vuotta yksin, ja suunnitellut olevani loppuikäni. Sitten jossain vaiheessa alkoi tuntua että ympärillä on onkin ihan mukavia sinkkuja vaikka kuinka. 44-vuotiaana laitoin profiilin deittipalveluun ja parisuhde löytyi ensimmäisiltä treffeiltä. Eikä ole kyse siitä että olisin tyytynyt vähempään kuin olisin halunnut vaan jutut kolahtivat yhteen jo kirjoitellessa, livenä vielä paremmin ja ehkä puolen vuoden päästä sovittiin että poistetaan profiilit deittipalvelusta (kun ei niillä kummallekaan ollut tuon puolen vuoden aikana ollut käyttöäkään). Nyt ollaan oltu vuosia yhdessä. Olen varmaan onnekas.
PUOLEN VUODEN!?!
En todellakaan olisi jäänyt katsomaan naista joka pitää profiilia varalla, vaikka on olevinaan jo suhteessa. Ihan käsittämätön tämä nykymoraali.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen "helppo" nainen, en siis sanan ilkeässä merkityksessä vaan ylipäätään siinä että en jaksa kehittää mitään draamaa mistään, en oo kovin tuomitseva ja ajattelen aika usein toistenkin tunteita.
En ihastu helposti, mutta kun ihastun niin minun on vaikea peittää sitä ja tykkään näyttää tunteitani. Olen iloinen ja innostuva persoona ja olisi vaikea näytellä myrtsinaamaa jotta saisi miehen ihastumaan. Mutta ehkä niin pitäisi tehdä koska tosiaan happamilla ja hankalilla naisilla tuntuu olevan aina miehet, jotka suorastaan palvovat heitä :D Ja tämä siis, vaikka eivät olisi edes erityisen kauniitakaan!
Toisaalta tuntuu niin hankalalta esittää ihmistä jota ei ollenkaan ole, että ehkä paras olla vaan oma itsensä ja toivoa että joku joskus sitä arvostaa.
Tuollaistahan useimmat miehet etsivät. Passiivisuutesi lienee syy miksi olet jäänyt yksin. Sinunlaistasi arvostavat miehet toivovat aloitetta sinulta (eivät usko riittävänsä sinulle), mutta koska eivät sitä saa, joutuvat tyytymään aloitteellisempaan, "räväkkään" naiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hukkaan menee aika tosiaan turhia toiveita ja energian tuhlausta tyhjää saa pyytämättäkin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen nainen, nelikymppinen. Omat lapset tehty, ei halua aikaa tai voimia enemmälle jälkikasvulle. Työssäkäyvä, itsenäinen, kykenevä monialaiseen keskusteluun hyvinkin laaja-alaisista aiheista. En halua pelkkää seksiseuraa, vaan oikean parisuhteen tunnesitoutuneisuudella.
Se, mitä löysin nettideittipalveluista oli alkoholisteja, työssäkäyviä alkoholisteja, pienten lasten isiä jotka selvästi hakivat hoitajaa lapsilleen ja uraohjuksia, jotka eivät halunneet antaa aikaa ihmissuhteelle niin että siitä olisi voinut kehittyä parisuhde. Ja miehiä, jotka edelleen tunnetasolla roikkuivat eksissään kiinni.
Nyt en uskalla enää avautua kenellekään, poistuin palveluista kokonaan. Kaipaus on löytää parisuhde, mutta ei uskallusta enää kahlata sammakoita läpi löytääkseen sen itselle sopivan ihmisen. Turhauttaa, surettaa jos loppuelämä menee yksin.
Tuo on mitä sinä haluat. "Monialainen keskustelu laaja-alaisista aiheista", voisiko olla enemmän kliseinen kuvaus naisen suusta? Tunnesitoutuneisuus, toki, fair enough. Et kysy ollenkaan itseltäsi mitä miehet haluavat.
Onko kroppasi kuosissa tai voisitko tehdä asialle jotain? Seksi, rakastatko seksiä ja oletko kokeilunhaluinen? Oletko hauskaa ja rentoa seuraa vai joudutaanko kotona keskustelemaan työprojekteista jossain asiantuntijatyössä jossa kuuliaisesti toteutat ylemmän johdon suunnitelmia? Kuuluuko monialaiseen keskustelutaitoon miesten jutut kanssa, vai pitääkö keskustella juuri matkustelusta, kulinarismista ja kansainvälisyydestä? Saako kodissa olla välillä todella sotkuista ilman että nalkutat asiasta?
Me miehet olemme tottuneita miettimään että mitä naiset mahtavat haluta, jotta saisimme naisseuraa. Nyt nelikymppisinä ei vain huvita enää mennä 90% naisen ehdoilla. Naisenkin on mietittävä miten tehdä miehen elämästä parempaa.
Hyviä pointteja. Kyllä, keskustelen ja kyselen myös miesten ajatusmaailmasta ja mielenkiinnonkohteista. Ei, minua eivät kiinnosta meikit, sisustaminen tai matkustelu, saati sitten puhuminen shoppailusta. Pidän seksistä, paljon.
Kyllä, olen hyväkroppainen, nätti, mukavaluonteinen. Deittaamani miehet olisivat yhtä lukuunottamatta jatkaa kanssani tutustumista, eli päätös eteenpäin siirtymisestä tuli pääosin itseltäni. Ei, en tuijota vain ulkonäköä vaan olen yrittänyt tutustua mukaviin ihmisiin, mutta sitten on miehistä paljastunut jo nuo yllä luettelemani asiat.
Eli parisuhteen löytyminen, aito synkkaus on todellakin vaikeaa myös hyvännäköiselle naiselle, kun kriteerinä on muukin kuin tyhjä kuori miehessä..
Itseasiassa tuntuu, että tämä oma ulkoinen kauneuteni oikein houkuttelee pinnallisia miehiä. Seulo niistä sitten jotain järkevää. Eilenkin jouduin keskusteluun jonkun potkupalloilijan täydellisestä fysiikasta (siis ulkonäön suhteen). En suoraan sanoen edes muista miltä joku Ronaldo näyttää. Miehet sitten palvovat näitä ja treenaavat salilla saavuttaakseen vastaavan lookin. Suosittelisin sen sijaan hyötyliikuntaa ja kirjastoa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen "helppo" nainen, en siis sanan ilkeässä merkityksessä vaan ylipäätään siinä että en jaksa kehittää mitään draamaa mistään, en oo kovin tuomitseva ja ajattelen aika usein toistenkin tunteita.
En ihastu helposti, mutta kun ihastun niin minun on vaikea peittää sitä ja tykkään näyttää tunteitani. Olen iloinen ja innostuva persoona ja olisi vaikea näytellä myrtsinaamaa jotta saisi miehen ihastumaan. Mutta ehkä niin pitäisi tehdä koska tosiaan happamilla ja hankalilla naisilla tuntuu olevan aina miehet, jotka suorastaan palvovat heitä :D Ja tämä siis, vaikka eivät olisi edes erityisen kauniitakaan!
Toisaalta tuntuu niin hankalalta esittää ihmistä jota ei ollenkaan ole, että ehkä paras olla vaan oma itsensä ja toivoa että joku joskus sitä arvostaa.
Tuollaistahan useimmat miehet etsivät. Passiivisuutesi lienee syy miksi olet jäänyt yksin. Sinunlaistasi arvostavat miehet toivovat aloitetta sinulta (eivät usko riittävänsä sinulle), mutta koska eivät sitä saa, joutuvat tyytymään aloitteellisempaan, "räväkkään" naiseen.
Minulla on kyllä ollut suhteita ja tuntuu että niitä olisi melko helppo saada koska olen aika hoikka ja pitkähiuksinen jne. mitä ilmeisesti moni mies arvostaa. Kuitenkin tuntuu että en koskaan "säväytä" miehiä samalla tavalla kuin räväkät naiset. Ei minua ole koskaan kukaan palvonut sillä tavalla kuin nuo miehet hapannaamaisia, draamailevia naisiaan. Tänään täällä oli ketju, jossa mies kysyi kannattaako alkaa suhteeseen naisen kanssa jota ei rakasta mutta tämän seurassa on hyvä olla. Sellaisia miehiä minulla tuntuu olevan. He sanovat rakastavansa, mutta jotenkin en koe sitä totena. Av:lla naiset sanovat, että sen kyllä tietää kun mies on tosissaan. Minä en ole koskaan tiennyt, päinvastoin tuntuu että olen aina ollut suhteessa se enemmän rakastava joka miettii että saako vastakaikua ja lopulta lopettaa suhteen kun kokee että ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen rehellisesti hakenut vain hauskanpitoa ja seksiä. Monella miehellä on ihme tarve uskotella etteivät tapaile muita. Ilmeisesti haluavat, että mä en tapaile muita miehiä, vaikka itsellä on monta naista kierroksessa. Voisiko joku mies valaista tätä logiikkaa? Elämä helpottuu h6uomattavasti, kun ei tarvitse keksiä hätävalheita jne. Miksi ei voi olla rehellinen? Sama juttu sen suhteen onko hakemassa vakavaa suhdetta vai ei. Mitä se valehtelu hyödyttää? Lähinnä naurattaa nuo miesten tarinat!
Pitääkö tähän oikeasti vastata?`
T: pelimies
Juuri näin, torveloakka on "rehellinen", mutta mies epärehellinen... hauskaa settiä.
Öh, kuinka niin torvelo? Perustele. Haen kevyttä seuraa ja kyllähän tuollainen mies siihen kelpaa. En vaan ymmärrä tuota valehtelepakkoa. Lähinnä naurattaa moinen. Taisi osua ja upota, "pelimies".
Vierailija kirjoitti:
Yllä. Juuri noin.
Nykysysteemi tuottaa "pareja" joissa
- naisen mielestä mies on ihana, mutta suhteen laatu ei ole mitä nainen toivoisi (miehelle kelpaa vain seksi ja hauskanpito kun nainen on kivalla tuulella)
- miehen mielestä parisuhde/panosuhde on mahtava, mutta nainen ei ole niin sykähdyttävä kuin mitä mies toivoisi, vaikka seksi toki kelpaakin
Naisena totean, että aamen! Eihän nuo miehet pahemmin älyllisesti sykähdytä eikä niistä siten ole vakavaan suhteeseen. Seksiin kyllä kelpaavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tavallaan ymmärrän, että kaikenlaiset miehet, joilla on pinkka muttei moraali kunnossa, nykyään haluavat viettää sellaista elämää kuin kiertävät kitaranrämpyttäjät ja vienti-inssit ennen. Kun se on vaan niin helppoa saada kontakti moneen naiseen toisistaan tietämättä, selailla ja valehdella kaikille. Mutta mikä siinä on niin vaikeaa myöntää, että tavan kaljamahat ja töpselinenät tekevät ihan samaa, siis jatkavat selailua? Jos ei seuraava nainen ole säväyttävämpi kuin edellinen, niin ainakin on uusi ja erilainen, ei se sama vanha totutunlainen. Minä ainakin tiedän vaatimattoman näköisiä, alkoholiongelmaisia miehiä, joilta ei onnistu pysähtyä yhteen naiseen. Kuinka te miehet tunnette vain laatikkopäitä, jotka ovat jumittuneet selailemaan?
Tavallisilla miehillä ei ole niin paljoa kysyntää että tuo olisi mahdollista.
Teidän naisten käsitys tavallisesta on epärealistinen. Deittipalvelujen data osoittaa että 80% miehistä on teidän silmissänne keskitason alapuolella, ja vain <1% miehistä on hyvin komeita.
Toisin sanottuna, 20% kärkijoukkoon kuuluva mies on vielä tavis, koska hän ei ole miesmallitasoinen laatikkopää.
Katsopas Topin seikkailuja Areenalta. Enpä kutsuisi kyseistä kaveria raamikkaaksi laatikkoleuaksi, jolla on pinkka kasassa. Pikemminkin päinvastoin. Eikä ole naisettomaksi jäänyt...
Kirjoitin tähän aiheeseen jossain määrin sopivan aloituksen tänään, mutta eipä se kerennyt varttia kauempaa olemaan, kun jo poistettiin kesken vilkkaan keskustelun. Olisi tähänkin kommenttia heittää, mutta ei täällä maksa vaivaa kirjoittaa tämän enempää.