Lue keskustelun säännöt.
Kun lähisukulainen kuoli sairauden takia mulla meno pää sekaisin
14.11.2021 |
En antanut itseni surra koska olen sellainen että on hirveen vaikea päästä takaisin jaloilleen. Nyt kun olen päässyt purkamaan omia ajatuksia ammattilaiselle niin tuntuu että löydän taas itseni. Sillonkun oli pahin vaihe että odotettiin milloin on aika , niin olin varmaan jonkinlaisessa shokissa koska sanoin silloin hänen kuoleman jälkeen että Aijaa nytkö se tapahtui. Vaikka sille oltiin annettu vähän viitettä sairaanhoidosta.
Tuli jotenkin semmoinen turvaton tunne ja en uskaltanut olla oma itseni. Multa hävisi se "lapsen" usko kuolemaan. Kun on pakko kohdata asioita ja ei ole itse terve siinä tilanteessa niin oli kyllä melkoinen homma saada itseni kasaan.
Ammattiapu on niin oikea paikka tämmöisissä tilanteissa. Pelkäsin oikeasti sekoavani. Ja mielessäni ihmettelin useasti miksi toimin näin Kun en mä ole tällainen. Joku nyt vaivaa.
Tuli paljon kirjoitusvirheitä mutta halusin kertoa tämän jos jollain muulla on samanlainen tilanne ollut.
Kommentit (5)
Ja kun mainitsin että en ollut oma itseni ja sanoin tuntevani omat ajatukset vieraaksi, todennäköisesti johtui siitä shokista. Ajattelin että jos nyt rentoudun ja alan taas nauttia elämästä, jotain pahaa taas tulee tapahtumaan. Olin onneksi sen verran terve että älysin hakeutua avun pariin. Älkää epäröikö mennä psykologille jos on tarve se oikeasti auttaa. Tai ainakin mua helpotti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mä sen olen hyväksynyt ja tiedostin sen sairauden. Pääkoppa vaan heitti voltin.
Ymmärrettäväähän tuo on! Kyllä ihmisen kuolema on aina jonkinlainen kriisi, sillä se on lopullista.
Se siitä varmaan tekeekin osin vaikeaa, sillä on ehkä jäänyt sanomatta, selvittämättä tai tekemättä asioita. On ollut oma elämä eikä aina aikaa, on ollut riitoja ja täyttymättömiä haaveita tai ei oke kyennyt osoittamaan välittämistä. Voi olla vaikea todeta ettei enää voi, jotain jäi tekemättä.
Elämä on aina vähän kesken, aina vähän sekaisin ja aina vähän arvaamatonkin. Mutta kuten elämä myös me olemme kaikki keskeneräisiä niinkuin olivat ne joita olemme jääneet kaipaamaan. Ja keskeneräisyydessämme (mikä tekee ihmiseksi) on myös ok surra omalla tavallaan, omalla aikataulullaan ja käsitellä asioita itseään kuunnellen. Mitä sitten jos et voinut käsitellä asiaa heti? Miksi sitä olisi pitänyt kiireellä sinun pohtiakaan? Olihan kyseessä läheinen, miksi surutyö olisi suoritus ja jotain mikä pitäisi hoitaa alta pois nopeasti? Muiden tähdenkö? Ei ole oikeaa tapaa surra kunhan suree jossakin vaiheessa pahan olonsa pois.
Kun mun lähisukulainen kuoli, olin surullinen itkin sitä lääkärissäkin, hautajaisissa olin ok, mut heti sen jälkeen itkin vain, en saanut itkuani loppumaan millään.
Sain lähetteen psykiatrille ja pian ymmärsin että se kuollut oli käyttänyt mua hyväkseen, kaikki ne hiplailut, hajosin.
Tuon jälkeen olen ollut työkyvytön pari vuotta. Ajatus lähteä uloskaan musertaa.
Vihaan ihmisiä, autoja, saan paniikkihäiriöitä, mun tekis mieli vain ottaa yliannostus ja mietin miten muutoin vois päättää päivänsä.
En jaksa, olen jättäny kaikki ystävyydetkin, ystävistäni kaksi on kuollut kumpikin sekakäyttäjiä. Liian varhain.
Olen 30v.
Hyväksy kuolema.