Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko teistä muista koskaan siltä, että olette epäonnistunut elämässä?
14.11.2021 |
Siltä tuntuu nyt, koko elämä epäonnistunut, niin mennyt, nykyhetki ja en uskalla edes ajatella tulevaa.
Onko se teistä onnistumista, jos koulussa kiusattu pahasta, työelämässä ei onnista, parisuhteet kaatuu, ei mitään pysyvää elämässä. Masentaa. Nytkään isänpäivänä ei pyydetty käymään. Olen aina vain tällainen väliinputooja. Rahaa on mutta ei se onnea tuo, toivoisin rakkautta elämääni mutta sitä en saa.
Kommentit (60)
Ei ole tutunut. En tiedä mitä se epäonnistuminen elämässä oikein tarkoittaa. Sosiaalista statuksesta olen päässyt eroon ja vapaa-aikaain on mukavasti. Rahat on aina vähissä, mutta eipä se minusta epäonnistujaa tee. Osaan ajatella asioista positiivisesti ja nauttia siitä mitä minulla on, tilanteesta riippumatta. Olenkohan sittenkin onnistunut? Jos olen, niin nuo on ihan harjoteltavissa olevia taitoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taas niin uskomatonta itsesääliä ja itsevihaa.
Miten ihmiset jaksaa elää itsensä kanssa? Ikäänkuin nautitaan siitä miten huonoksi ja mitättömäksi luuseriksi itsensä pystyy haukkumaan.
Oma elämäni on ollut todella monipuolinen ja tapahtumarikas. On ollut todellisia alamäkiä mm. terveyden kanssa, mutta aina ylös olen kammertanut. Olen ajatellut että varmasti kääntyi pelkästään eduksi ja onneksi se, että jouduin jo lapsesta huolehtimaan itsestäni. Oli pakko pärjätä jos tahtoi ylipäätään mitenkään elää. Ja pärjäsin.
En ole koskaan voinut kehenkää nojautua enkä olisi sellaista halunnutkaan. Nuorena en saanut kouluttautua, jouduin kokonaan omilleni jo hyvin aikaisin. Halusin kuitenkin elämästäni parempaa ja hakeuduin iltaopiskeluun. Kävin kaksi ja puoli vuotta koulua iltaisin ja valmistuin ammattiin. Tämä työn ohessa tai siis jälkeen, kello kuudesta yhdeksään oli tunnit. Sen lisäksi opiskelua kotona tehtävien ääressä.
Opin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista että itse on itsensä nostettava, kukaan muu ei sitä tee. Olin työssä muutaman vuoden ja sitten lähdin jatkokouluttautumaan. Sain paremman työn entisellä työnantajalla, ja palkka nousi tietysti samaan tapaan.
Elän sinkkuna yksin koska jo lapsena menetin luottamuksen ihmisiin. Tiedän että ihminen menee vaikka läpi harmaan kiven jos tahtoa riittää. Takapakki kuuluu elämään ja suunnitelmia on välistä muutettava. Niistä ei kuitenkaan saa lannistua. Itseään ei saa vihata ja haukkua vaan uskottava itseensä.
Sanotaan että jos yksi ovi sulkeutuu avautuu jossain ikkuna. Näin elän ja tähän uskon ja olen aina optimisti. Muuten ei elämässä mieltä olisikaan. Olen sairastanut syövän jonka toistaiseksi ainakin selättänyt. Kukaanhan ei voi taata etteikö se iskisi uudelleen mutta sitä jos jään suremaan en voi elää ollenkaan. Elämä on mielenkiintoinen seikkailu kaikkine käänteineen ja yllätyksineen. Haluaisin elää vanhaksi.
On ihan ok antaa joskus tulla myös negatiivisten tunteiden eikä olla ainoastaan toksisesti positiivinen, sillä se vie valtavasti energiaa. Kun antaa negatiivisen tunteen tulla päälle, se katoaa oikeasti. Jos vaan yrität painaa sitä alas, se pompsahtelee sieltä pintaan tuon tuosta ja syö energiaasi, kun pidät sitä pinnan alla.
Sitten on syytä huoleen, jos ajatukset ovat alati negatiivisia ja toivottomia.
Tässä on hyvä artikkeli toksisesta positiivisuudesta
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/toksinen-positiivisuus-huolestuttaa…
Näytti, että elämä on mallillaan.
Syntyi monta lasta, hankimme yrityksen.
Kaikki lapset ovat sairaita niin, että heidän tulevaisuutensa on epävarma.
Yrityslainan takaisinmaksua on jouduttu lykkäämään niin, että vielä pari vuotta saa maksaa 10 000€/v, mutta poistoja ei juuri ole.
Syömme investoinnit...
Juuri pärjäämme, kun emme remontoi omakotitaloamme emmekä investoi yritykseemme, vaan korjaamme vanhoja romuja.
Puoliso sairastaa, on tippunut kunnon töistä pois, tekee osa-aikaista kympin tuntipalkalla.
50- vuotiaita olemme.
Ystäviä ei juuri ole.
20 vuoteen ei ole kutsuttu muihin juhliin kuin hautajaisiin.
Vierailija kirjoitti:
Taas niin uskomatonta itsesääliä ja itsevihaa.
Miten ihmiset jaksaa elää itsensä kanssa? Ikäänkuin nautitaan siitä miten huonoksi ja mitättömäksi luuseriksi itsensä pystyy haukkumaan.
Oma elämäni on ollut todella monipuolinen ja tapahtumarikas. On ollut todellisia alamäkiä mm. terveyden kanssa, mutta aina ylös olen kammertanut. Olen ajatellut että varmasti kääntyi pelkästään eduksi ja onneksi se, että jouduin jo lapsesta huolehtimaan itsestäni. Oli pakko pärjätä jos tahtoi ylipäätään mitenkään elää. Ja pärjäsin.
En ole koskaan voinut kehenkää nojautua enkä olisi sellaista halunnutkaan. Nuorena en saanut kouluttautua, jouduin kokonaan omilleni jo hyvin aikaisin. Halusin kuitenkin elämästäni parempaa ja hakeuduin iltaopiskeluun. Kävin kaksi ja puoli vuotta koulua iltaisin ja valmistuin ammattiin. Tämä työn ohessa tai siis jälkeen, kello kuudesta yhdeksään oli tunnit. Sen lisäksi opiskelua kotona tehtävien ääressä.
Opin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista että itse on itsensä nostettava, kukaan muu ei sitä tee. Olin työssä muutaman vuoden ja sitten lähdin jatkokouluttautumaan. Sain paremman työn entisellä työnantajalla, ja palkka nousi tietysti samaan tapaan.
Elän sinkkuna yksin koska jo lapsena menetin luottamuksen ihmisiin. Tiedän että ihminen menee vaikka läpi harmaan kiven jos tahtoa riittää. Takapakki kuuluu elämään ja suunnitelmia on välistä muutettava. Niistä ei kuitenkaan saa lannistua. Itseään ei saa vihata ja haukkua vaan uskottava itseensä.
Sanotaan että jos yksi ovi sulkeutuu avautuu jossain ikkuna. Näin elän ja tähän uskon ja olen aina optimisti. Muuten ei elämässä mieltä olisikaan. Olen sairastanut syövän jonka toistaiseksi ainakin selättänyt. Kukaanhan ei voi taata etteikö se iskisi uudelleen mutta sitä jos jään suremaan en voi elää ollenkaan. Elämä on mielenkiintoinen seikkailu kaikkine käänteineen ja yllätyksineen. Haluaisin elää vanhaksi.
Se on tämä suomalainen yhteiskunta. Täällä voi helposti olla tekemättä mitään, luovuttaa ja ulkoistaa kaiken toimeentulon ja päätöksenteon muille. Vastuuta ei tarvitse mistään ottaa ja kaikki kannetaan eteen kuin tarjottimella. Voi omistautua täyspäiväisesti surkuttelulle ja itsesäälille, jos niin haluaa. Voi luovuttaa ja syyttää muita kaikesta siitä mukamas pahasta, joka on itseään kohdannut. Mutta jos edes hetken malttaisivat katsoa sitä aikaisempaa elettyä elämää niin sieltähän se syyllinen olisi helposti löydettävissä. Olisi myös tilanne helposti korjattavissa, mutta eiväthän nämä "epäonnistujat" sellaista tee. Se veisi heidän elämältään pohjan, kun ei enää voisi uhriutua ja elää itsesäälissä. Olisikin edes kerran pakko tehdä jotain ja paiskia töitä tavoitteiden eteen niin kuin suurin osa ihmisistä tekee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oliisi kiva olla täysin älyvapaa. Ei tarvitsisi stressata mistään.
Vierailija kirjoitti:
Oliisi kiva olla täysin älyvapaa. Ei tarvitsisi stressata mistään.
Mutta jos oliisi älykäs niin laskelmoisi aina pitkälle tulevaisuuteeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sekoitus onnea ja epäonnea.
Älykäs pää, hyvä kroppa ja kai olen suht viehättävä muutenkin. Hyvä terveys. Nämä ovat täysin lahjana tulleita asioita.
Löysin työn josta tykkään, mutta ei tällä rikastumaan pääse.
Rankka lapsuus isomman sisaruksen kiusaamana, alistaminen jatkui pitkälle aikuisuuteen.
Toinen vanhemmista kuoli 3 vuotta sitten, sen jälkeen kaikki suhteet olleet kammottavia. Pitkäaikainen ystävä puukotti selkään, miehet olleet räyhääviä hulluja ja sairaita häiriköitä. Sairastuin uupumukseen. Ainoastaan työkavereiden kanssa on hyvä olla.
Pelkään että masennun, vaikka terapiat on käytynä.
Vierailija kirjoitti:
Sekoitus onnea ja epäonnea.
Älykäs pää, hyvä kroppa ja kai olen suht viehättävä muutenkin. Hyvä terveys. Nämä ovat täysin lahjana tulleita asioita.
Löysin työn josta tykkään, mutta ei tällä rikastumaan pääse.
Rankka lapsuus isomman sisaruksen kiusaamana, alistaminen jatkui pitkälle aikuisuuteen.
Toinen vanhemmista kuoli 3 vuotta sitten, sen jälkeen kaikki suhteet olleet kammottavia. Pitkäaikainen ystävä puukotti selkään, miehet olleet räyhääviä hulluja ja sairaita häiriköitä. Sairastuin uupumukseen. Ainoastaan työkavereiden kanssa on hyvä olla.
Pelkään että masennun, vaikka terapiat on käytynä.
Tsemppiä!
Vähän samankaltaista ollut itselläkin. Onneksi löysin uuden hyvän ystävän, mutta hänen elämäntilanteensa muuttui ja nyt olen taas vähän lähtöpisteessä. Pitää vaan pitää häntä pystyssä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä mennyt päin v¤ttua, siksi juuri mennyt päin v¤ttua.
Noita ajatuksia on tullut nyt, kun ei pääse enää opiskelemaankaan. Sopimaton ja turha maisterintutkinto nuorempana vei opintotuet ja mahdollisuudet opiskella enää myöhemmin. Vain lyhyitä koulutuksia ja ammatillisia perustutkintoja saa opiskella enää työkkärillä, ja niitä olen tehnytkin jo muutaman. Mutta ei niillä mitään töitä saa. Katsovat, että olen ylikoulutettu, koska pohjalla maisterintutkinto. Samoin yksinhuoltajuus leikkaa pois ilta-ja viikonlopputyöt ja ajokortittomuus ja autottomuus loput mahdollisuudet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samastun tähän, ap, jopa el9nc3lvottomat cååpiöt haastaa mulle riitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noita ajatuksia on tullut nyt, kun ei pääse enää opiskelemaankaan. Sopimaton ja turha maisterintutkinto nuorempana vei opintotuet ja mahdollisuudet opiskella enää myöhemmin. Vain lyhyitä koulutuksia ja ammatillisia perustutkintoja saa opiskella enää työkkärillä, ja niitä olen tehnytkin jo muutaman. Mutta ei niillä mitään töitä saa. Katsovat, että olen ylikoulutettu, koska pohjalla maisterintutkinto. Samoin yksinhuoltajuus leikkaa pois ilta-ja viikonlopputyöt ja ajokortittomuus ja autottomuus loput mahdollisuudet.
Mulla melkein sama, onneks vasta kandi. 58v ja pian eläkkeellä. Teen sitten gradun ja väittelen päälle tohtoriksi.
Kyllä tulee surullinen olo, kun lukee osan vastauksia. Jotenkin itsesääli ja luovuttaminen näistä paistaa läpi. Itse 50-vuotias, koen elämäni hyvin vaihtelevana matkana, joka toivottavasti jatkuu vielä pitkään. On ollut riittävästi ihmissuhteita, lapsia, lapsenlapsia, työtä, alanvaihtoa, onnea, onnettomuutta, tapaturmia, iloa ja surua. Mielestäni just niin kun elämän kuuluu ollakin. Ei aina tasaista, rosoa löytyy niin omasta itsestä kun omista valinnoista. Pääasia, että näiden takana voi seistä.
En usko, että on yhtään ihmistä, jonka elämä oikeasti on ollut vaan sarja epäonnistumisia.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tulee surullinen olo, kun lukee osan vastauksia. Jotenkin itsesääli ja luovuttaminen näistä paistaa läpi. Itse 50-vuotias, koen elämäni hyvin vaihtelevana matkana, joka toivottavasti jatkuu vielä pitkään. On ollut riittävästi ihmissuhteita, lapsia, lapsenlapsia, työtä, alanvaihtoa, onnea, onnettomuutta, tapaturmia, iloa ja surua. Mielestäni just niin kun elämän kuuluu ollakin. Ei aina tasaista, rosoa löytyy niin omasta itsestä kun omista valinnoista. Pääasia, että näiden takana voi seistä.
En usko, että on yhtään ihmistä, jonka elämä oikeasti on ollut vaan sarja epäonnistumisia.
Ei tietenkään, mutta nyt tuntuu, että kaikki ovet on visusti suljettu nenän edestä eikä ne siitä enää aukea, vaikka kuinka on luettu pääsykokeisiin ja tentteihin stressissä yötä myöten vuosikaudet, maksettu opintovelkoja pois työttömyyskorvauksista jne. Eikä enää mitään hajua, minne päin lähteä. Pelkkänä oloneuvoksena ilman rahaa käy loppuelämä tylsäksi. Nuorempana tietysti tuntui olevan kaikki mahdollista. Joo, ja älä sano, että perustapa oma firma, ei niitä noin vaan perusteta tyhjätaskuna.
Vierailija kirjoitti:
Taas niin uskomatonta itsesääliä ja itsevihaa.
Miten ihmiset jaksaa elää itsensä kanssa? Ikäänkuin nautitaan siitä miten huonoksi ja mitättömäksi luuseriksi itsensä pystyy haukkumaan.
Oma elämäni on ollut todella monipuolinen ja tapahtumarikas. On ollut todellisia alamäkiä mm. terveyden kanssa, mutta aina ylös olen kammertanut. Olen ajatellut että varmasti kääntyi pelkästään eduksi ja onneksi se, että jouduin jo lapsesta huolehtimaan itsestäni. Oli pakko pärjätä jos tahtoi ylipäätään mitenkään elää. Ja pärjäsin.
En ole koskaan voinut kehenkää nojautua enkä olisi sellaista halunnutkaan. Nuorena en saanut kouluttautua, jouduin kokonaan omilleni jo hyvin aikaisin. Halusin kuitenkin elämästäni parempaa ja hakeuduin iltaopiskeluun. Kävin kaksi ja puoli vuotta koulua iltaisin ja valmistuin ammattiin. Tämä työn ohessa tai siis jälkeen, kello kuudesta yhdeksään oli tunnit. Sen lisäksi opiskelua kotona tehtävien ääressä.
Opin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista että itse on itsensä nostettava, kukaan muu ei sitä tee. Olin työssä muutaman vuoden ja sitten lähdin jatkokouluttautumaan. Sain paremman työn entisellä työnantajalla, ja palkka nousi tietysti samaan tapaan.
Elän sinkkuna yksin koska jo lapsena menetin luottamuksen ihmisiin. Tiedän että ihminen menee vaikka läpi harmaan kiven jos tahtoa riittää. Takapakki kuuluu elämään ja suunnitelmia on välistä muutettava. Niistä ei kuitenkaan saa lannistua. Itseään ei saa vihata ja haukkua vaan uskottava itseensä.
Sanotaan että jos yksi ovi sulkeutuu avautuu jossain ikkuna. Näin elän ja tähän uskon ja olen aina optimisti. Muuten ei elämässä mieltä olisikaan. Olen sairastanut syövän jonka toistaiseksi ainakin selättänyt. Kukaanhan ei voi taata etteikö se iskisi uudelleen mutta sitä jos jään suremaan en voi elää ollenkaan. Elämä on mielenkiintoinen seikkailu kaikkine käänteineen ja yllätyksineen. Haluaisin elää vanhaksi.
Ei voi opiskella, koska kaikessa työllistävässä koulutuksessa on pelottavia esitelmiä. N 36
Vierailija kirjoitti:
Aina.
En ole koskaan ollut palkkatyössä. Ikää 36v.
Ulosotossa kymmeniä tuhansia.
Lasten vuoksi nousen aamulla.
Miksi et ole ollut palkkatöissä?
Mä olen ainakin epäonnistunut ihan täysin.
Olen 30v, kouluttamaton, työtön, mt-ongelmista kärsivä nainen. En ole ikinä ollut työelämässä, lukuunottamatta muutamaa viikkoa jossain harjoittelussa vuonna nakkiperuna.
Syy, minkä takia en ole ollut työelämässä, eikä mulla ole ammattia, johtuu siitä, kun olen ollut nuoresta asti pahasti masentunut ja sairastanut sos.tilanteiden pelkoa jo 19vuotta.
Koulussakin mua kiusattiin koko peruskoulun ajan, alusta loppuun. Mulla ei myöskään ole kavereita, eikä koskaan ole ollutkaan.
Olen sukuni musta lammas, eikä muut pidä muhun yhteyttä, koska olen tälläinen "vajaa" 🙂
Minkäpä minä tilanteelleni mahdan. Kaikkeni oon antanu ja yrittäny, että kuntoutuisin ja voisin olla kuten muut.
En ois ikinä uskonu että mun elämästä tulee tälläinen kärsimysnäytelmä. 30vuotiaanakin elän vielä köyhänä ja sairaana.
Koulukiusaajat vaan porskuttaa menemään.
Taas niin uskomatonta itsesääliä ja itsevihaa.
Miten ihmiset jaksaa elää itsensä kanssa? Ikäänkuin nautitaan siitä miten huonoksi ja mitättömäksi luuseriksi itsensä pystyy haukkumaan.
Oma elämäni on ollut todella monipuolinen ja tapahtumarikas. On ollut todellisia alamäkiä mm. terveyden kanssa, mutta aina ylös olen kammertanut. Olen ajatellut että varmasti kääntyi pelkästään eduksi ja onneksi se, että jouduin jo lapsesta huolehtimaan itsestäni. Oli pakko pärjätä jos tahtoi ylipäätään mitenkään elää. Ja pärjäsin.
En ole koskaan voinut kehenkää nojautua enkä olisi sellaista halunnutkaan. Nuorena en saanut kouluttautua, jouduin kokonaan omilleni jo hyvin aikaisin. Halusin kuitenkin elämästäni parempaa ja hakeuduin iltaopiskeluun. Kävin kaksi ja puoli vuotta koulua iltaisin ja valmistuin ammattiin. Tämä työn ohessa tai siis jälkeen, kello kuudesta yhdeksään oli tunnit. Sen lisäksi opiskelua kotona tehtävien ääressä.
Opin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista että itse on itsensä nostettava, kukaan muu ei sitä tee. Olin työssä muutaman vuoden ja sitten lähdin jatkokouluttautumaan. Sain paremman työn entisellä työnantajalla, ja palkka nousi tietysti samaan tapaan.
Elän sinkkuna yksin koska jo lapsena menetin luottamuksen ihmisiin. Tiedän että ihminen menee vaikka läpi harmaan kiven jos tahtoa riittää. Takapakki kuuluu elämään ja suunnitelmia on välistä muutettava. Niistä ei kuitenkaan saa lannistua. Itseään ei saa vihata ja haukkua vaan uskottava itseensä.
Sanotaan että jos yksi ovi sulkeutuu avautuu jossain ikkuna. Näin elän ja tähän uskon ja olen aina optimisti. Muuten ei elämässä mieltä olisikaan. Olen sairastanut syövän jonka toistaiseksi ainakin selättänyt. Kukaanhan ei voi taata etteikö se iskisi uudelleen mutta sitä jos jään suremaan en voi elää ollenkaan. Elämä on mielenkiintoinen seikkailu kaikkine käänteineen ja yllätyksineen. Haluaisin elää vanhaksi.