mielenterveyden ongelmat, mistä aloittaa avun hakeminen?

Ainakin Hkissä osastohoitoon pääseminen tarkoittaa aina lasu-ilmoitusta, mikä on ihan hyväkin, jos äiti on huonossa kunnossa. Sossut on vaan mukana hoitokokouksissa, niin tiedetään missä mennään. Tiedän useampia äitejä, joilta lapsia ei ole otettu huostaan ko. syystä, sossu vaan osallistuu asioihin.

Ei huolta lasu -ilmoituksista sillä minulla ei ole lapsia, olen 21v opiskelija

Ap

Pyydä samalla lähete kilpirauhas verikokeisiin varmuuden vuoksi. Mulla oli samanlaisia oireita, kuin sulla ja mulla oli kilpirauhasen liikatoiminta. Siinä vasta mulla puhkesi sos. tilanteiden pelko ja paniikkihäiriöt.

Ai kaikki tulikin ilman kappalevälejä...

Ainiin yksi vielä, en jaksa tai osaa pitää yhteyttä kavereihin, sen takia niitä ei enää montaa olekkaan

Ap

Kuulostaa aika paljon multa. Mä itse ole ollut aiemmin vuosikausia terapiassa, mutta ei siitä ollut hyötyä, koska en juurikaan avautunut niistä tärkeistä asioista... Nyt olen ajatellut, että meniskö sittenkin uudelleen terapiaan. Pelottaa vaan niin hitosti.

Mä suosittelen sulle, että jos näyttää siltä, ettei terapeutti ole sulle sopiva, niin vaihda terapeuttia. En itsekään osaa paremmin auttaa, kun olen vähän samanlaisessa tilanteessa itse. Äläkä turhaan murehdi, ettet muista kertoa lääkärille kaikkea. Kirjoitat lappuun, mtä muistat ja seuraavalla kerralla kerrot lisää, jos jotain unohtui. :)

Jos pystyt suinkin soittamaan, niin voit soittaa tai vain hakeutua omaan terveyskeskukseesi, päivystykseen ym. He sieltä osaavat antaa kuntasi mielenterveyspalveluiden yhteystiedot, tai löydät ne mahdollisesti netistä. Joissakin kaupungeissa toimii erikseen myös mielenterveyspäivystys, jonne voit hakeutua. Tarkista tämä vaikka netistä.

Lupaan sen, että kunhan ylität sen ensimmäisen kynnyksen avun hakemiselle, niin kaikki on sen jälkeen helpompaa. Sinun sairaudellesi on varmasti joku diagnoosi - jo sen tietäminen helpottaa. Asiat alkavat järjestyä, ja ennen kuin huomaatkaan niin olosi alkaa jossain vaiheessa helpottua. Paljon voimia sinulle, et ole yksin vaikean olosi kanssa.

T.psyk-sh.

Tilaat itsellesi ajan, ja kirjoitat nuo kaikki kirjoittamasi asiat paperille, eli jos ja kun vain naurat siellä, voit näyttää tekstiäsi. Ei silloin kukaan luule, että ihan ns terve olet. Rohkeasti vain apua hakemaan, se voi tuntua hitaalta, mutta eteenpäin joka tapauksessa.

Kolmonen vielä lisää. Olen tässä terapian jälkeisinä vuosina vähän niinkuin "tutkiskellut itseäni" ja yrittänyt ymmärtää, miksi musta tuntuu siltä kuin tuntuu. En tiedä taustojasi, mutta mulla on kaikenlaista vastoinkäymistä ollut jo pikkulapsesta asti ja sieltä kaukaa ne tunteet on jo lähteneet kasautumaan...

Mulla on onnekseni alkanut masentunut mieliala helpottamaan, mutta pelot sitä vastoin ovat lisääntyneet, jonka takia mietinkin taas sitä terapiaan menoa. Mutta miten voi mennä, kun se pelottaa? Mitä väkivaltaisuuteen tulee, niin olen pakottanut itseni olemaan väkivallaton toisia kohtaan, koska niin ei vaan saa toisille tehdä. Olen ymmärtänyt, että tuollainen hermostuminen kumpuaa siitä omasta epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteesta - on olo, että kaikki vaativat minulta mahdottomuuksia, eikä vaan jaksa enää mitään.

Itse hakeuduin suoraan yksityiselle. Terveyskeskuksen kautta ei hoito edennyt ollenkaan. Apua kannattaa hakea ja vaatia!

Kiitos vastauksista :) yritän edetä asian suhteen.

Joo luuken myös että jollain tapaa osa asioista on peräisin lapsuudesta. Vanhemmat kunnollisia ja rakastavia, mutta ovat olleet "kovia" kasvatuksessa, harvoin on saanut kehuja (joita kovasti yritin hakea ja yritän edelleen) ja vähäteltiin jonkin verran. Muistan myös lapsena paljon murehtineeni asioita ja kun vihdoin kerroin asiasta äidilleni sain vastauksen ärtyneeseen tyyliin "lopeta nyt se murehtiminen ja opettele olemaan vähän kovempi". Minulle myös huudettiin että mikä minussa on vikana kun en viihdy kavereiden kanssa tai mitä he ovat tehneet kasvatuksessa väärin. Tämä tuntui pahalta varsinkin yläaste iässä.
Ap

Julkiselta puolelta ei saa terapiaa, mutta lääkäri voi kirjoittaa lausunnon jonka avulla Kelasta voi saada tukea yksityiseen pyskoterapiaan. Kannattaa ehkä muutenkin hakeutua yksityiselle psykiatrille, sillä julkiselta puolelta menee tiedot helpommin neuvolaan ja sitten onkin jo lasu ovella. Saat kaikenmaailman tädit vielä riesaksesi ja vanhemmuutesi tullaan kyseenalaistamaan.

Hae apua. Aloita vaikka terveyskeskuksesta, ihan yleislääkäriltä. On tosi paikkakuntakohtaista, mihin ohjataan eteenpäin ja miten nopeasti - monesti ensimmäinen askel on terveyskeskuksen psyk.sairaanhoitaja, jonka kanssa on joitain keskusteluaikoja. Ja jos se ei riitä, vaan kyseessä on esim. vaikea masennus tai jotain muita isompia ongelmia, sinut ohjataan eteenpäin, esim. Helsingissä seuraava paikka on psykiatrian poliklinikka, jossa sitten on sekä erikoislääkäreitä että sairaanhoitajia / psykologeja.

Ei nauraminen tms. haittaa vastaanotolla. Jos sanot, että epäilet mt-ongelmia, joutunet täyttämään ainakin BDI-kyselyn, jolla kartoitetaan masennusta ja ahdistustakin. Ja tuon paperin avulla sitten lääkäri jatkaa ongelmien kartoittamista.

Kelan terapiatukeen vaaditaan vähintään kolmen kuukauden hoitosuhde, joten ihan ensimmäisenä et voi mennä sitä pyytämään. Ajatuksena on ensin mahdollisesti kokeilla lääkitystä, aloittaa keskustelut psyk.sh:n kanssa jne, selvittää vähän tarkemmin sinun ongelmiasi ja miettiä sopivinta terapiamuotoakin. Terapeutin joudut etsimään itse, kelalta saa sitten siihen tuen - mutta vaatii tosiaan ensin tuon kolmen kuukauden hoitosuhteen.

Julkiselta puolelta ei mene tiedot mihinkään lasuun ilman todella hyviä perusteluja. Tiedän, että monella on lasusta huonoja kokemuksia, mutta ei mt-ongelma sinällään vielä ole peruste edes lasu-ilmoitukselle tms. Itse olen ollut hoidettavana vaikean masennuksen takia nyt kolme vuotta, siihen on kuulunut myös pari hoitojaksoa päiväsairaalassa eikä meistä silti ole tehty mitään ilmoitusta tai tarjottu tukitoimiakaan. Toki lääkärin kanssa on keskusteltu parisuhteesta ja lapsistakin, koska mielensairaudet ovat aina jollain tavoin "koko perheen sairauksia", mutta ei lasun pelossa kannata jättää menemättä hoitoon tai edes hakeutua vain ja ainoastaan yksityiselle - tai no, jokainen tekee omat päätöksensä, mutta minä ainakin olen saanut julkisella puolella erittäin hyvää hoitoa, eikä minulla ikinä olisi ollut tällaisiin hoitosuhteisiin varaa yksityisellä puolella.

Voimia! Kuten joku jo kommentoikin, ensimmäinen askel on se vaikein...

[quote author="Vierailija" time="29.01.2015 klo 21:52"]

Hae apua. Aloita vaikka terveyskeskuksesta, ihan yleislääkäriltä. On tosi paikkakuntakohtaista, mihin ohjataan eteenpäin ja miten nopeasti - monesti ensimmäinen askel on terveyskeskuksen psyk.sairaanhoitaja, jonka kanssa on joitain keskusteluaikoja. Ja jos se ei riitä, vaan kyseessä on esim. vaikea masennus tai jotain muita isompia ongelmia, sinut ohjataan eteenpäin, esim. Helsingissä seuraava paikka on psykiatrian poliklinikka, jossa sitten on sekä erikoislääkäreitä että sairaanhoitajia / psykologeja.

Ei nauraminen tms. haittaa vastaanotolla. Jos sanot, että epäilet mt-ongelmia, joutunet täyttämään ainakin BDI-kyselyn, jolla kartoitetaan masennusta ja ahdistustakin. Ja tuon paperin avulla sitten lääkäri jatkaa ongelmien kartoittamista.

Kelan terapiatukeen vaaditaan vähintään kolmen kuukauden hoitosuhde, joten ihan ensimmäisenä et voi mennä sitä pyytämään. Ajatuksena on ensin mahdollisesti kokeilla lääkitystä, aloittaa keskustelut psyk.sh:n kanssa jne, selvittää vähän tarkemmin sinun ongelmiasi ja miettiä sopivinta terapiamuotoakin. Terapeutin joudut etsimään itse, kelalta saa sitten siihen tuen - mutta vaatii tosiaan ensin tuon kolmen kuukauden hoitosuhteen.

Julkiselta puolelta ei mene tiedot mihinkään lasuun ilman todella hyviä perusteluja. Tiedän, että monella on lasusta huonoja kokemuksia, mutta ei mt-ongelma sinällään vielä ole peruste edes lasu-ilmoitukselle tms. Itse olen ollut hoidettavana vaikean masennuksen takia nyt kolme vuotta, siihen on kuulunut myös pari hoitojaksoa päiväsairaalassa eikä meistä silti ole tehty mitään ilmoitusta tai tarjottu tukitoimiakaan. Toki lääkärin kanssa on keskusteltu parisuhteesta ja lapsistakin, koska mielensairaudet ovat aina jollain tavoin "koko perheen sairauksia", mutta ei lasun pelossa kannata jättää menemättä hoitoon tai edes hakeutua vain ja ainoastaan yksityiselle - tai no, jokainen tekee omat päätöksensä, mutta minä ainakin olen saanut julkisella puolella erittäin hyvää hoitoa, eikä minulla ikinä olisi ollut tällaisiin hoitosuhteisiin varaa yksityisellä puolella.

Voimia! Kuten joku jo kommentoikin, ensimmäinen askel on se vaikein...

[/quote]

Kyllä on aika monelta mennyt ihan automaattisesti lasu-ilmoitus vaikka psyykkinen sairaus olisikin hoidossa.