Olen kadottanut kaiken ilon elämästäni

Ilo palaa kyllä takaisin. Se palaa ihan huomaamatta. Usko vaan!

Runoilija Anja Porio kirjoitti tästä seuraavan itseäni puhuttelevan säkeistön:

"Niin hiljaa että tuskin edes huomaat tuskan ote hellittää, kun aika on."

Vierailija kirjoitti:

Jokainen on oman elämänsä seppä. Niin makaa, kuin petaa.

Höpöhöpö. Kuinka olisin voinut vaikuttaa siihen että molemmat vanhempani ovat sairastuneet alzheimerin tautiin ja lapsistani toinen on myös vakavasti sairas? Asioita joille en ole voinut yhtään mitään mutta tekevät elämästä todella raskasta. 

Vierailija kirjoitti:

Ilo palaa kyllä takaisin. Se palaa ihan huomaamatta. Usko vaan!

Runoilija Anja Porio kirjoitti tästä seuraavan itseäni puhuttelevan säkeistön:

"Niin hiljaa että tuskin edes huomaat tuskan ote hellittää, kun aika on."

Kaunis runo mutta myös niin epätosi.

Päti ehkä aikana ennen koronaa.

Nyt odotan kuin kuuta nousevaa, että tämä olisi ohi ja tavallinen elämä jatkuisi.

Suomessa on paha saada iloa mistään kun kaikki poliitikot on niin sairaita ja korruptoituneita loisia.   

 Diktaattorikin olisi parempi vaihtoehto suomen demokratiaan verrattuna, että ihmisistä ei tulisi niin onnettomia.

Suomen päättäjät vaan osaa pilata ihmisten elämät.

Olen 42 ja olen päättänyt että tämä oli tässä, en suostu enää. Koko elämäni tähän asti on ollut pelkkää pyristelyä löysässä hirressä ja kaikki vaihtoehdot on käytetty. Siksi toisekseen usko ihmiskuntaan on olematon. Mutta ehkä juuri siksi mieli on todella tyyni, todella, todella tyyni. Ajatelkaa kaikkea koko universumin mittakaavassa.

Niin minäkin.

Ei vaan millään tunnu iloiselle vaikka kuinka yritän.

Minäkin täällä samassa suossa. Olen jo miettinyt, että mikähän mun mielisairauteni oikea nimi mahtaa olla, kun välillä on ihan ok päiviä, ja sitten taas tulee kauheat itsemurha-ajatukset, hirveä syyllisyys ja epäonnistumisen tunne koko elämän suhteen. Olo on niin hirveä, että hädin tuskin pysyn hengissä... 

Mutta jokin selväjärkinen pieni piste vielä on mun aivoissa jäljellä, joka sanoo etten saa tehdä itselleni mitään koska lapset kärsisi. Siksipä tilasin hevosannoksen vitamiineja sun muita hivenaineita, ja toivon että ne auttaa. Ostin sahramiuutetta (depremin), 5-htp:tä, l-teaniinia, d-vitamiinia, b-vitamiinia, e-epaa ja iltamagnesiumia, johon on laitettu kaikenlaisia rohtoja ja sen pitäisi auttaa nukkumaan. Ostin kaikkein vahvimmat pillerit mitä löysin, ja syön näitä nyt toista päivää. Toivon, että näistä olisi apua, sillä kuka hullu tämmöistä masennusta jaksaa? Ei kukaan. (Mulla on ollut aiemmin myös mielialalääkitys, mutta en saanut niistä riittävää apua. Siksi kokeilen nyt näitä.)

Tiedän, miten kauhea olo voi olla, mutta koittakaa sinnitellä rakkaat kohtalotoverini. Etsikää apua niillä viimeisillä voimanne rippeillä. Voimahalaus teille kaikille!

Olen myös tänä syksynä jollain tavalla luovuttanut. Tavallaan se helpotti. Elämä on ollut 37 vuotta enemmän tai vähemmän p*stä lievästi ilmaistuna. Liikaa pahaa on sattunut itselleni ja läheisilleni. En enää odota mitään tai haaveile mistään. Katson päivän kerrallaan, kuin sivullisena. Aloitin myös masennuslääkkeet. En enää usko että elämää pystyy sietämään ilman lääkkeitä.

Niin mäkin, koska mun elämään on puututtu, niin miten tuskin kukaan haluaisi, ilman lupaa tai kysymistä.

Tänään luin isästä, joka oli menettänyt poikansa ja hän sanoi jotenkin niin, että täytyy vain yrittää hyväksyä, että elämä meni näin.

Olen ajatellut sitä, ja se lohduttaa jotenkin minua: en suunnitellut eläväni tällaista elämää, mutta elämä vain meni näin... Tämä on nyt minun elämäni, en voi sille mitään, yritän vain hyväksyä.

Ehkä jonain päivänä vielä koen edes hetkellisen onnellisuuden. Nytkin unissani saatan olla onnellinen, joten uskon, että kykenen vielä kokemaan onnellisuutta.

Tuttu tunne. Saisipa eutanasian.