Petin naisystävää

Yllättävää kyllä mutta naisystäväni palasi kotiin ja halusi keskustella! Hän sanoi että suhteen jatkumisen ehtona on terapia. Mutta ainakin vielä siis on mahdollisuus. Kiitti vielä teille! Palstan tuella kerroin sitten :D Ap

Täällä on mielenkiintoisia kannanottoja. Petetyksi joutuneet kertovat, että suhde muuttuu, vaikka pettäjä saisikin anteeksi.

Seuraavaksi kirjoittamani ei ole (ainakaan vielä)  totta ja tapahtunutta, mutta olen miettinyt asiaa, jos kumppani pettäisi minua, mitä ajattelisin tai tekisin.

Takana pitkä rakastava suhde, ei suuria ongelmia. Kumppani pettää kerran ja kertoo siitä. Varmasti tekisi äärimmäisen kipeää, kun toinen putoaa jalustalta petettyään.

Mutta olenko sittenkin rakastanut ideaalia kumppanista ja sitä mitä häneltä olen saanut. Olenko rakastanut kuvaa siitä millaiseksi olen hänet halunnut ajatella?  Onko hän eri ihminen petettyään minua? Voisinko antaa anteeksi, jos hän katuisi ja ymmärtäisi tuottaneensa tuskaa minulle niin ettei se vaikuttaisi suhteeseen pitemmällä aikavälillä? Siihen luottaisin, ettei hän ole halunnut loukata minua, koska minkäänlaista julmuutta en hänessä tunnista.

Ei minulla ole vastauksia, mutta lukisin mielelläni muiden ajatuksia täältä.

Ap:lle olen kirjoittanut täällä jo aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Yllättävää kyllä mutta naisystäväni palasi kotiin ja halusi keskustella! Hän sanoi että suhteen jatkumisen ehtona on terapia. Mutta ainakin vielä siis on mahdollisuus. Kiitti vielä teille! Palstan tuella kerroin sitten :D Ap

Nämä ovat hyviä uutisia. Sinulla on fiksu naisystävä, toivon,että saatte selvitettyä asian.

Nämä kommentit, että jos kerran pettää, suhde on täydellisesti pilalla loppuelämäksi, ovat naiivin mustavalkoisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskottomuuden takia rakkaus kuolee.

Rakkaus on kuollut jo ennen uskottomuutta. 

Jos tuntee tarvetta pettää, ei rakasta. Yhdessä sovitut avoimen suhteen rajat tietysti asia erikseen, jos joku sellaisia harrastaa.

Ihan sama kertoa suoraan, tuli mitä tuli. Tuossa tapauksessa naisystävällesi on kaikkein reiluinta ja parasta saada arvioida tilanne ihan itse ja tietää totuus. Jos totuus tulee ilmi jotenkin muuta kautta kuin sinun suoraan kertomana, koskaan ikinä et tule saamaan luottamusta takaisin ja suhde on pilalla. Anteeksi saattaa antaa, mutta pettäminen ei ikinä unohdu.

Olen eri mieltä siitä että pelkkä tarve pettää tarkoittaisi rakkauden loppumista. Monet ihastuvat ja tuntevat vetoa kolmansiin osapuoliin pitkissä suhteissa. Se on ihan normaalia eikä sitä tarvitse pelästyä. Mutta jos on rakkautta vielä jäljellä, niin ymmärtää miten syvästi uskottomuus voi haavoittaa eikä halua tuottaa kumppanille tällaista tuskaa. Jos on kumppanin tuskan suhteen niin välinpitämätön että etenee fyysiseen pettämiseen mieluummin kuin kieltäytyy, niin silloin se rakkaus tosiaan on kuollut. Mutta se rakkauden puute on tosiaan vasta siinä itse teossa. Siinä, että valitsee kumppania loukkaavan mieliteon toteutuksen koska toisessa vaakakupissa ei ole mitään riittävän painavaa tekoa estämässä - siellä missä sen rakkauden, kunnioituksen ja välittämisen pitäisi olla ei vaan ole mitään.

Kerro. Ei kannata elää vaiheessa. Jää muuten kalvamaan. Mitä pikemmin sen parempi.

Toivottavasti muija potkaisee ainakin kerran napakasti munille.

Vierailija kirjoitti:

Kerro. Ei kannata elää vaiheessa. Jää muuten kalvamaan. Mitä pikemmin sen parempi.

Lukisit sinäkin kommentit ennen vastaamista.

Meillä lähes vastaava tilanne; pari vuotta sitten mies sekoili tiensä työkaverin sänkyyn.

Sitten hän pala palalta tunnusti asian, kun ei kestänyt omaa morkkistaan. En romahtanut lattialle itkemään, vaan reagoin sellaisella ”selviytymismoodilla”, jossa vedin vaikeat duunit läpi ja hoidin lapset ja harrastukset. Itku tuli myöhemmin ja sairastuin lopulta ihan fyysisesti moniin kipuihin.

No. Terapiaan mekin mentiin ja olemme edelleen yhdessä. Rakastan miestä ihan oikeasti, mutta luotan häneen vain noin 90%sti. Näillä mennään.

Nainen varmasti pettää itsekin kun oikein haluaa keskustella ja palaa välittömästi kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Nämä kommentit, että jos kerran pettää, suhde on täydellisesti pilalla loppuelämäksi, ovat naiivin mustavalkoisia.

No näinhän se useimmiten menee. Hyvin harva pystyy pääsemään uskottomuuden yli vaikka kuinka haluaisi, vaikka yritettäisiin vuosia ja käytäisi terapiat ja kaikki läpi. Ja moni ei edes halua ja sekin on ihan ok. Kummassakin tapauksessa suhde todella ON pilalla. Sitten on se pieni vähemmistö joka oppii ajan kanssa antamaan aidosti anteeksi ja luottamaan uudelleen. Kuten tässäkin ketjussa kerrottu, ei kaikki yhdessä pysyneet paritkaan kuulu tähän ryhmään. Osa pohtii vielä vuosien päästä olisiko sittenkin kannattanut lähteä kun kunnioitus on lopullisesti mennyt.

Tämän valossa minusta on ihan perusteltu lähtökohta ajatella että useimmiten suhde tosiaan kaatuu siihen pettämiseen. Ei se ole naiivia tai mustavalkoista, se on silkkaa realismia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskottomuuden takia rakkaus kuolee.

Rakkaus on kuollut jo ennen uskottomuutta. 

Jos tuntee tarvetta pettää, ei rakasta. Yhdessä sovitut avoimen suhteen rajat tietysti asia erikseen, jos joku sellaisia harrastaa.

Ihan sama kertoa suoraan, tuli mitä tuli. Tuossa tapauksessa naisystävällesi on kaikkein reiluinta ja parasta saada arvioida tilanne ihan itse ja tietää totuus. Jos totuus tulee ilmi jotenkin muuta kautta kuin sinun suoraan kertomana, koskaan ikinä et tule saamaan luottamusta takaisin ja suhde on pilalla. Anteeksi saattaa antaa, mutta pettäminen ei ikinä unohdu.

Olen eri mieltä siitä että pelkkä tarve pettää tarkoittaisi rakkauden loppumista. Monet ihastuvat ja tuntevat vetoa kolmansiin osapuoliin pitkissä suhteissa. Se on ihan normaalia eikä sitä tarvitse pelästyä. Mutta jos on rakkautta vielä jäljellä, niin ymmärtää miten syvästi uskottomuus voi haavoittaa eikä halua tuottaa kumppanille tällaista tuskaa. Jos on kumppanin tuskan suhteen niin välinpitämätön että etenee fyysiseen pettämiseen mieluummin kuin kieltäytyy, niin silloin se rakkaus tosiaan on kuollut. Mutta se rakkauden puute on tosiaan vasta siinä itse teossa. Siinä, että valitsee kumppania loukkaavan mieliteon toteutuksen koska toisessa vaakakupissa ei ole mitään riittävän painavaa tekoa estämässä - siellä missä sen rakkauden, kunnioituksen ja välittämisen pitäisi olla ei vaan ole mitään.

Niinpä. Tämä!

Itselle petettynä ei ollut pahinta se, että minun ”yli” valittiin hetkeksi joku toinen. Pahinta oli se, että yhteinen historia, koti, lapset ja tulevaisuus - ne ei painaneet mitään vaakakupissa, vaan ihan tosta noin vaan mies oli tämän kaiken valmis riskeeraamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskottomuuden takia rakkaus kuolee.

Rakkaus on kuollut jo ennen uskottomuutta. 

Jos tuntee tarvetta pettää, ei rakasta. Yhdessä sovitut avoimen suhteen rajat tietysti asia erikseen, jos joku sellaisia harrastaa.

Ihan sama kertoa suoraan, tuli mitä tuli. Tuossa tapauksessa naisystävällesi on kaikkein reiluinta ja parasta saada arvioida tilanne ihan itse ja tietää totuus. Jos totuus tulee ilmi jotenkin muuta kautta kuin sinun suoraan kertomana, koskaan ikinä et tule saamaan luottamusta takaisin ja suhde on pilalla. Anteeksi saattaa antaa, mutta pettäminen ei ikinä unohdu.

Olen eri mieltä siitä että pelkkä tarve pettää tarkoittaisi rakkauden loppumista. Monet ihastuvat ja tuntevat vetoa kolmansiin osapuoliin pitkissä suhteissa. Se on ihan normaalia eikä sitä tarvitse pelästyä. Mutta jos on rakkautta vielä jäljellä, niin ymmärtää miten syvästi uskottomuus voi haavoittaa eikä halua tuottaa kumppanille tällaista tuskaa. Jos on kumppanin tuskan suhteen niin välinpitämätön että etenee fyysiseen pettämiseen mieluummin kuin kieltäytyy, niin silloin se rakkaus tosiaan on kuollut. Mutta se rakkauden puute on tosiaan vasta siinä itse teossa. Siinä, että valitsee kumppania loukkaavan mieliteon toteutuksen koska toisessa vaakakupissa ei ole mitään riittävän painavaa tekoa estämässä - siellä missä sen rakkauden, kunnioituksen ja välittämisen pitäisi olla ei vaan ole mitään.

Niinpä. Tämä!

Itselle petettynä ei ollut pahinta se, että minun ”yli” valittiin hetkeksi joku toinen. Pahinta oli se, että yhteinen historia, koti, lapset ja tulevaisuus - ne ei painaneet mitään vaakakupissa, vaan ihan tosta noin vaan mies oli tämän kaiken valmis riskeeraamaan.

Juuri tämä on minustakin se pahin aspekti pettämisessä. Ei se seksi sinänsä, vaan se mistä se valinta kertoo. Se, että kertapano on ollut tärkeämpi kuin kymmenvuotinen avioliitto lapsineen. Minun, meidän perheen arvo kutistui hetkessä alle yhden irtoseksikerran. Meidät on punnittu ja irtopimppaa köykäisemmiksi havaittu.

Ja minäkin olen ollut vuosien varrella ihastunut. Joskus pahastikin. Minä tiedän miten se sekoittaa pään ja mitä se vaatii kävellä pois. Mutta minä olen tehnyt niin, koska kaikki mitä meillä oli merkkasi minulle enemmän. Valitettavasti puoliso oli eri mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on mielenkiintoisia kannanottoja. Petetyksi joutuneet kertovat, että suhde muuttuu, vaikka pettäjä saisikin anteeksi.

Seuraavaksi kirjoittamani ei ole (ainakaan vielä)  totta ja tapahtunutta, mutta olen miettinyt asiaa, jos kumppani pettäisi minua, mitä ajattelisin tai tekisin.

Takana pitkä rakastava suhde, ei suuria ongelmia. Kumppani pettää kerran ja kertoo siitä. Varmasti tekisi äärimmäisen kipeää, kun toinen putoaa jalustalta petettyään.

Mutta olenko sittenkin rakastanut ideaalia kumppanista ja sitä mitä häneltä olen saanut. Olenko rakastanut kuvaa siitä millaiseksi olen hänet halunnut ajatella?  Onko hän eri ihminen petettyään minua? Voisinko antaa anteeksi, jos hän katuisi ja ymmärtäisi tuottaneensa tuskaa minulle niin ettei se vaikuttaisi suhteeseen pitemmällä aikavälillä? Siihen luottaisin, ettei hän ole halunnut loukata minua, koska minkäänlaista julmuutta en hänessä tunnista.

Ei minulla ole vastauksia, mutta lukisin mielelläni muiden ajatuksia täältä.

Ap:lle olen kirjoittanut täällä jo aiemmin.

Niin, voi sen noinkin ajatella että rakastiko vain ideaalia. Itse rakastin turvallisuutta, sitä että voin luottaa, rakastin sitoumusta, sitä "me vastaan maailma". Meidän suhde oli se juttu, se joka oli isompaa kuin kumpikaan yksin.

Kun sen menettää , oli kaksi vaihtoehtoa: joko tavoittelen niitä - itselleni tärkeitä arvoja suorastaan - jonkun toisen kanssa taikka kyynistyn. Valitsin kyynistymisen.

Niin, ei siinä julmuutta tarvittu, vaan itsekkyyttä ja meidän suhteen uhraamista "ajattelemattomuudessa" toiselle naiselle. Itse enemmän tunsin pettymystä kuin vihaa. Jopa sääliä, kun toinen olikin niin heikko.

Jäikö rakkaus tuohon ihmiseen kun hän petti yhteiset arvot? No ei jäänyt, pelkkää kaverillisuutta, kuin lasta kohtaan. En näe miehenä enää. Minulle nämä olivat ihan keskeisiä kriteerejä suhteessa. Sama tyyppi, sama parta, samat vänkkyräsääret mutta ei sitä suhteen ydintä.

Onko tämä pinnallista, kun en voi antaa anteeksi, vai syvällistä? Sitä en tiedä.