Yksinhuoltajuutta kauhistellaan liikaa.

Vierailija:

jos liitto hataralla pohjalla. Mutta mistä sen tietää, mitä elämä tuo? Meillä tuttavapiirissä on pareja, joille tullut ihan yhtäkkiä päätäpahkaa ero, kun toinen on vain ilmoittanut ettei jaksa enää perhe-elämää tai että on niin rakastunut toiseen? Ihmisille tulee kaikenmaailman kriisejä lasten synnyttyä tai kolmenkympin tai neljänkympin kriisejä ja he saattavat yhtäkkiä ruveta tekemään ihan odottamattomia asioita.

Olen sitä mieltä, että elämää ei voi pelata varman päälle tai elämä jää elämättä

t. ei-yh

Meille meinasi tulla ero, kun odotin toista lastamme. Mies ilmoitti täysin yllättäen, ettei olekaan halunnut perhe-elämää, (hän oli meistä se, joka otti ensin lasten hankinnan puheeksi ja yllytti minutkin haluamaan lapsia...) ja että haluaa erota. Hetken asuimme erossa, sitten palasimme yhteen ja suhteemme parani. Olemme yhä yhdessä, minä rakastan miestäni ja hän ainakin väittää rakastavansa minua, mutta ikinä enää en tule luottamaan siihen, että eläisimme lopun elämäämme yhdessä. Enkä suosittele ketään luottamaan siihen, että tuntisi toisen korvien välin täydellisesti.

Ja muuten... Olikohan se vastaaja nro 15 tai 17... En tosiaankaan tarkoita että ketään tulisikaan perhe-elämän valintojen takia arvostella, tai että siihen olisi toisella suurempi oikeus jollain muulla. Mutta onhan täällä usein nähty että yh:t ovat aika vapaasti haukuttavaa materiaalia ;) huolimatta siitä että koko huushollin pyörittäminen myös taloudellisesti on vaan yhden henkilön niskassa. Lisäksi on siedettävä ties mitä virsuttamista jopa umpioutojen taholta. Uteluita meidän yksinhuoltajien huimista tukimuodoista ja lapsikorotuksista ja muuta mukavaa.



Ns. reissuleskiä en mieltäisi samaan luokkaan, koska yleensä heillä on kuitenkin käytettävissään kahden ihmisen tulot. Okei, raha ei tee ehkä onnelliseksi mutta helpottaa kyllä elämää!



-14-

oli todella raskasta, että ei ollut ketään muuta, joka olisi lapsia hoitanut tuntiakaan. Kamalan raskasta oli se, että meni sitten kauppaan, hammaslääkäriin tai vaikka minne, AINA lapset mukaan, ja jos joku sairastui ja piti lähteä lääkäriin keskellä yötä, kaikki muutkin hereille ja mukaan.

Eikö aikuisilla ihmisillä riitä kykyä nähdä, että joku 3-vuottakin on loppujen lopuksi varsin lyhyt aika, ja se kannattaa sinnitellä vaikka erilaisten yhteisten sopimusten voimalla, koska sen jälkeen elämä taas helpottaa?

se on tämä uusmoralistinen kausi, joka nyt 2000-luvulla on valloillaan.



-- sen näkee erityisesti tällä listalla. mielipiteet on niin kovia.

eikä se elämä kyllä kaksista ollut.

Ja kyllä olen todennut, ettei minusta olisi yh:ksi. Täytyy todella toivoa, ettei mies lähde kälppimään, kun lapsi on vielä pieni. ON helvettiä, ettei voi koskaan kipaista kaupassa ilman, että pitää ottaa uhmis mukaan, joka pistää vastaan pukemista ja sikailee kaupassa. Jos on väsynyt tai jopa vähän kipeä, pitää vaivata jotain sukulaista tai kaveria jne...jne... Ihan jo eilinen päivä yksin oli niin raskas uhmiksen kanssa yksin. Kyllä säälittää varsinkin kahden lapsen yh:t.

t.30, leski ja entinen yh

Muutin toiselle paikkakunnalle kahden alle 2-vuotiaan kanssa. Tukiverkostoa ei juuri ollut ja nuorempi lapsista sairasteli siihen aikaan paljon. Isä ei halunnut lapsiaan tavata, joten mitään viikonlopun mittaisia hengähdystaukoja ei ollut. Siitä huolimatta ei ollut raskasta. Oli vain helpottavaa, kun ei edes odottanut apuja toiselta, kun ei sitä kuitenkaan olisi saanut. Elämästä jäi turhat odotukset ja pettymykset pois. Ei tarvinnut kantaa huolta muusta kuin itsestä ja lapsista.

Itse olen ollut yh:na pian neljä vuotta. Olimme eläneet mieheni kanssa kahden lähes viiden vuoden ajan, kunnes suunniteltu vauva ilmoitti tulostaan. Olimme järjettömän onnellisia ja odotusaika sujui hienosti.



Vauvan synnyttyä kaikki kuitenkin muuttui. Mieheni oli ensi kuukaudet hyvinkin " auttavainen" ; hoiti työnsä, auttoi vauvan hoidossa ja muutenkin ymmärsi, että elimme vauvan kanssa symbioottisessa suhteessa. Sitten, pikku hiljaa, hän alkoi etääntyä minusta ja lapsesta. Omat menot töiden jälkeen lisääntyivät. Ylitöitä, työmatkoja, harrastuksia ilmaantui lähes joka illalle, eikä isiä juuri kotona näkynytkään..



Lapsemme ollessa n. vuoden ikäinen mieheni ilmoitti, että hänestä ei ole vielä vakiintumaan(!). Hän koki olevansa liian sidottu vastuuseen ja siihen, että " omaa elämää" ei enää ole. Loppujen lopuksi paljastui, että hänellä oli ollut suhde työkaveriinsa lähes puolen vuoden ajan..



Niinpä minä ja lapseni jäimme kahden, kun lähes 32-vuotias isi lähti etsimään nuoruuttaan ja vapauttaan toisen naisen kanssa. Jokainen varmaa ymmärtää, kuinka tuollainen romahduttaa naiseuden ja pudottaa hetkeksi pohjan elämältä.



Nyt vuosien jälkeen olen kuitenkin onnellinen ja selviytynyt järjettömän raskaista vuosista suht selväpäisenä :). Edelleenkään perheeseemme ei kuuluu uutta miestä, mutta enpä ole sellaista vaillakaan. Yh:n elämä on välillä raskasta ja vaativaa, mutta kenenpä elämä ei välillä olisi..?



Itseäni välillä askarruttaa taloudellinen selviäminen, vaikka työssä olenkin. Kaksi palkkapussia on aina enemmän kuin yksi, mutta hyvin olemme selvinneet. Vielä uskon siihenkin aikaan, kun elämäni mies tupsahtaa kuvioihin, sitten, kun sen aika on.



Paljon jaksamisia ja halauksia kaikille yksinhuoltajille läpi Suomenmaan :)



Yksinhuoltajuus kasvattaa ihmistä, ja vain vahvimmat meistä siitä selviää!!

Ja päivääkään en vaihtaisi pois. Lapset ovat nyt 6 v ja 10 v, sen verran isoja jo, että pärjäävät pari tuntia keskenäänkin, että pääsen yksin esim. kauppaan tai kampaajalle.



Täytyy tunnustaa, että ero oli elämäni paras teko. Elin vuosia huonossa suhteessa, mies ei ollut koskaan kotona ja lopulta alkoi juomaan. Olin ikäänkuin jo ollut yksinhuoltaja koko äitinä oloni ajan.



Toki tulee päiviä, jolloin kaipaa aikuista rinnalleen. Välillä toista ihmistä kaipaa niin paljon, että sisuksiin sattuu. Siltikään en olisi valmis vakiintumaan parisuhteeseen. Olen tyytyväinen elämääni näin ja uskon, että vielä joskus haluan parisuhteen ja sen myös saan.



Nyt eletään näin, enkä koe tätä mitenkään erityisen raskaaksi, tosin lapsethan ovat jo " isoja" , eivätkä vaadi jatkuvaa huolenpitoa ja peräänkatsomista. Rakastan tätä vapautta, ettei tarvitse kenellekään selitellä menemisiään ja tulemisiaan. Ihanaa ovat myös ne viikonloput, kun lapset ovat isällään, saa tehdä ihan mitä huvittaa, vaikka maata sängyssä koko päivän kirjaa lukien, jos siltä tuntuu.



En halua, että kukaan säälii tai surkuttelee elämääni, tämä on oma valintani ja olen tyytyväinen. Joskus tietysti tulevaisuus huolettaa, että jos tulee jotain yllättäviä rahamenoja, että miten selviää niistä. Mutta uskon siihen, että kaikilla asioilla on taipumus järjestyä, tavalla tai toisella.



Olen siinä asiassa onnekas, että minulla on turvaverkko, äitini auttaa paljon arjen asioissa. Teen 3-vuorotyötä ja sitä en voisi tehdä ilman äitini apua. Lisäksi minulla on ihania ystäviä, jotka auttavat lastenhoidossa jos iskee paniikki, eikä ole vanhemmalle pojalle mitään paikkaa, jonne mennä iltavuoroni ajaksi. Mielestäni yksinhuoltajan elämäkin voi olla rikasta ja antoisaa.

Ihan pienten kanssa se onkin tosi raskasta, mutta kun kouluikä lähenee, pääsee jopa lenkille yksin!!! Lapset voi jättää kotiin hetkeksi, mikä vapaus!

Vierailija:

Ja kyllä olen todennut, ettei minusta olisi yh:ksi. Täytyy todella toivoa, ettei mies lähde kälppimään, kun lapsi on vielä pieni. ON helvettiä, ettei voi koskaan kipaista kaupassa ilman, että pitää ottaa uhmis mukaan, joka pistää vastaan pukemista ja sikailee kaupassa. Jos on väsynyt tai jopa vähän kipeä, pitää vaivata jotain sukulaista tai kaveria jne...jne... Ihan jo eilinen päivä yksin oli niin raskas uhmiksen kanssa yksin. Kyllä säälittää varsinkin kahden lapsen yh:t.

Mutta kuten aikaisemminkin on todettu, niin mieluummin sitä on lasten kanssa yksin, kuin yrittää pitää hommaa kasassa " ison lapsen" kanssa.

Monilla on hyvin samanlanen tarina, kun mullakin. Mies niin kovasti toivoo perhettä ja kun sen vihdoin saa, huomaa ettei olekaan kivaa. Ja sitten kun sitä vaimoa ja lapsia ei saakaan ilman velvollisuuksia, ollaan taas " pikkupoikia" , perusteena se, kun niin kovin ahdistaa!

Monta itkua olen itkenyt, mutta myös paljon nauranut. Ero oli raskas, mutta myös helpotus.

Ja kyllä minä vielä toivon löytäväni sen kunnon miehen tähän vierelle, vaikka lasteni isään petyinkin.. :)

t: kolmen alle kouluikäisen yh