Lue keskustelun säännöt.
Vaadinko tosiaan liikaa avioliitolta/mieheltäni?
21.01.2015 |
Tahtoisin, että mieheni 3-5 x viikossa viettäisi kanssani aikaa 0,5 - 1 h. Ollen LÄSNÄ. Siis tehden kanssani jotain, niin että haluaa tehdä tätä jotain kanssani (lenkillä käynti, treenaus, jutustelu kahvipöydän ääressä, jutustelu sängyllä/sohvalla maaten... mitä vaan.. eikä tosiaan tarvisi keskustella välttämättä edes mistään tunteista tms. kunhan juteltais vaikkapa uutisotsikoista! Kunhan jostain!) ja niin, että mies ei olisi samaan aikaan keskittynyt mihinkään muuhun (eli ei räplää kännykkää, katso televisiota, tai ole tietokoneella, puhu puhelimeen jonkun kaverinsa kanssa tms.)
Onko todellakin liikaa vaadittu?
Mies on hyvä mies noin niinkuin muuten, käy töissä, on rehellinen, halailee jos menen viereensä sohvalle (kun katsoo televisiota), mutta meillä ei käytännössä ikinä keskustella mistään tai vietetä aikaa niin, että mies tosiaan olisi keskittynyt meihin, olisi läsnä, olisi läsnä minulle. Syvällisimmät ja pisimmät keskustelut meillä käydään aiheesta "mitä ostetaan kaupasta". Muuten mies on niin tiiviisti töidensä jälkeen joko television tai tietokoneen ääressä tai puhuu puhelimessa kavereidensa kanssa tai sitten vaan nukkuu päiväunia tms., että hänen kanssaan on mahdotonta edes viritellä keskustelua.
Olen sanonut miehelle, että meidän pitäisi viettää yhdessä aikaa, ja kerran mies kunnon riidan jälkeen lupasikin, että tästä edespäin hän on läsnä minulle puoli tuntia joka päivä. Vaan eipä se onnistunut kuin kolme päivää, ja kolmantena päivänä hän oli jo täysin tuskastunut, kun olin "määrännyt" että istutaan vaan sohvalla vierekkäin ilman häiriötekijöitä, ja jutustellaan ihan mitä nyt sattuu mieleen tulemaan. (olisin toki voinut tehdä hänen kanssaan muutakin, esim. lähteä ulos tms. mutta mies ei halunnut, siksi siis sohvalla istuskelu). Vilkuili kelloa jo 10 minuutin kuluttua ja sanoi että ei millään jaksa enää olla siinä 20 minuuttia, voiko jo avata television...
Meillä on lapsiakin ja ollaan oltu naimisissakin jo useampi vuosi. Ärsyttää vaan todella, kun mies ei näytä kaipaavan seuraani käytännössä enää laisinkaan. On vaan ihan tyytyväinen, kunhan olen paikalla (no, ei häntä näytä haittaavan edes vaikka en olisi kotona...) ja seksiä tulee tasaisesti.
Minua itseäni alkaa oikeasti ärsytyksen lisäksi jo hirvittämäänkin, pohdin jo sellaistakin, että kuinka yksinäinen olen sitten, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa, ja miehestä ei todellakaan ole minulle mitään seuraa edes jutteluun, saati yhdessä harrastamiseen. (lapset nyt vielä juttelevatkin kanssani).
Ja kyllä, minulla on omakin elämä, olen työelämässä, tykkään työstäni, minulla on kavereita ja harrastuksia, mutta ei se poista sitä tosiasiaa, että kaipaan MIEHENI seuraa ja keskusteluyhteyttä hänen kanssaan! Miestä siis ei näytä edes kiinnostavan koko asia, vaikka olen ratakiskosta hänelle vääntänyt, että jos hän ei ala viettämään kanssani aikaa, minä ennenpitkää eroan hänestä, koska kaipaan sellaista kumppania, joka haluaisi viettää aikaa kanssani. Tällöin mies aina vaan suuttuu verisesti, muttei kuitenkaan muuta tapojaan.
Vaadinko siis vaan liikaa? Onko minulla liian ruusuiset kuvat avioliitosta ja miehen ja vaimon välisestä yhteydestä?
Mitä tässä vielä pitäisi tehdä asian hyväksi, keskustella olen yrittänyt tästä asiasta jo viimeiset 7 vuotta, tuloksetta...
Niin ja lasten kanssa mies kyllä touhuaa, vie heitä silloin tällöin uimahalliin, luistelemaan, kesäisin huvipuistoihin jne ja vie heitä siis ihan innostuneena. Ja toki haluaa/kysyy minutkin mukaan, ja usein menenkin, mutta siis kaipaisin myös ihan sitä kahdenkeskistä aikaa, parisuhdeaikaa. Tätä mies ei vaan näytä itse kaipaavan yhtään, eikä halua edes tehdä asian eteen mitään, pyynnöistäni huolimatta.
Hyviä neuvoja/kommentteja? Kiitos!
Kommentit (79)
Mua raivostuttaa välillä miehen tv:n katsominen mutta olen ajatellut että se on hänen tapansa rentoutua työpaineista. Me kyllä käydään kävelyillä ja salilla yhdessä ja golf on kummankin intohimo. Eli entä jos yrittäisitte tehdä jotain kumpaakin kiinnostavaa, silloin yhdessäolokin olisi luonnollista eikä jäkittämistä sohvalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.01.2015 klo 19:39"]
Mua raivostuttaa välillä miehen tv:n katsominen mutta olen ajatellut että se on hänen tapansa rentoutua työpaineista. Me kyllä käydään kävelyillä ja salilla yhdessä ja golf on kummankin intohimo. Eli entä jos yrittäisitte tehdä jotain kumpaakin kiinnostavaa, silloin yhdessäolokin olisi luonnollista eikä jäkittämistä sohvalla?
[/quote]
Kyse taitaa olla siitä, ettei ap:n miestä kiinnosta tehdä yhtään mitään ap:n kanssa. Valitettavasti. Vaikea sanoa mistä se johtuu, ovatko he ajautuneet erilleen ajan myötä, kun on tullut lapsia ja ap on keskittynyt lasten hoitoon ja kotiin, mies on uppoutunut työhön? Kun elämä on sitä muutama vuosi, voi olla että toinen tuntuu ihan vieraalta ja on vaikea enää muistaa, mihin toisessa ihastui ja miten olla parisuhteessa, kun perhe-elämä, työ ja stressi painaa päälle.
Saattaa olla että miehellä on muitakin ongelmia? Stressi, masennus tms.? Ei kuulosta ihan normaalilta, ettei ihminen tee mitään muuta kuin töitä ja sen jälkeen katsoo telkkaria. Toki jos lasten kanssa jaksaa leikkiä ja vie heitä ulos, ei tilanne ehkä ole vakava. Mutta joka tapauksessa on selvä, että ap ei miestä kiinnosta. Todella valitettavaa, mutta ap:n täytyy nyt herättää mies ja sanoa miehelle suoraan, että tuollainen tilanne ei voi jatkua, vaan haluat eron mikäli se jatkuu. Toisena vaihtoehtona pariterapia. Siellä mies olisi ainakin pakotettu puhumaan tuntemuksistaan.
Kuulostaa kyllä tosi lohduttomalta, jos hän ei ole ottanut onkeensa noinkaan monen yrityksen kautta. Televisioko hänet tuollaiseen passiivisuuteen on vetänyt? Vai onko todella pelkona, että hän sairastaisi esimerkiksi masennusta? Onko hänen työnsä liian kuormittavaa, jos hänellä ei kerran mitään muuta ole kuin työnsä ja television loputon tarjonta?
Minä en rehellisesti keksi kuin yhden ehdotuksen: miten olisi, jos kävisit tämän vielä kerran miehesi kanssa läpi ja selvittäisit, että tämä tuntuu oikeasti pahalta? Ainoa lisä vain tähän, että entä, jos todella antaisit tietyn päivämäärän, mihin toivoisit muutosta? Mikäli tähän päivään mennessä mies ei ole tehnyt elettäkään muuttaakseen asianlaitaa, ehkä sinun tosiaan olisi syytä järjestellä mahdollista eroa.
Onhan tällainen varmasti vaikeaa jo ja etenkin lasten kannalta, mutta mitä ihmettä sellaisesta suhteesta saa, missä ei ole minkäänlaista vuorovaikutusta? Onko teillä mitään yhteistä elämää, vai tiivistyykö todella kaikki tuohon television tuijottamiseen? Onko hänellä vuorovaikutusta edes lastenne kanssa? Kuinka teidän viikonloppunne sujuvat, kun töitä ei ole?
Ikävä tilanne tosiaan. :/ Omassa tilanteessani vietämme mieheni kanssa töiden jälkeen melko paljon aikaa tietokoneen ja television ääressä, mutta kyllä me kuitenkin juttelemme toisillemme, välillä kiehnaamme ja rupattelemme joskus tosi tärkeää asiaa, joskus todella joutavanpäiväisiä keskenämme. Menemme yhtä aikaa nukkumaan (yllättävän tärkeä asia suhteessa muuten, vaikka ei välttämättä uskoisi!) ja viikonloppuisin ja joskus arkenakin teemme todella yhdessä jotakin. Anteeksi, käänsi varmaan veistä haavassa, mutta ymmärrän todella tilanteesi.
Et vaadi liikaa. Luin kuvailemasi omalle miehelleni ja yhdessä ällisteltiin. Ei meilläkään nyt mitään valtavia yhteisiä harrastuksia taida olla, mutta halaillaan ja pussaillaan päivittäin, vaihdetaan kuulumiset, kommentoidaan uutisia ja hellitään toisiamme. Käydään yhdessä matkoilla tai vaikka ulkona syömässä, välillä lähikebabbilassa, välillä paremmissa paikoissa. En osaisi kuvitella eläväni tuollaisen zombimiehen kanssa, mieluummin olisin vaikka yksin.
[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 18:11"]
[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 18:08"]
Liikaa Sinkkuelämää-sarjaa ja Harlekiinikirjoja. Naiset luulevat olevansa prinsessoja, sick!
[/quote]
Mitä parisuhde sinulle merkitsee? Onko sinulle täysin ok, että vuodesta toiseen ainoa, mitä puhut vaimosi/miehesi kanssa, on aamulla "huomenta" ja (sitten ei todellakaan mitään muuta), ja sitten illalla miehen kotiuduttua "moi!" ja sitten mies menee television ääreen koko illaksi, ja tällöin ei kuule eikä näe mitään muuta, kirjaimellisesti. Sitten illalla sanotaan "hyvää yötä" (jos sitäkään, mies tulee yleensä minun jälkeeni nukkumaan).
Näinkö sen pitää mennä? Onko liikaa vaadittu, että puhuttaisiin vaikka hetki siitä, miten toisen päivä on mennyt, ja mitä uutisotiskoita on ollut tms.
ap
[/quote]
En ehdi lukemaan koko ketjua, mutta ap tsemppiä, olet täysin oikeilla jäljillä! Tosin tuntuu että peli on tämän miehen kanssa menetetty, ellet heitä telkkaria mäkeen. vaikea saada miestä tajuamaan ongelmaa, jos hän ei kaipaa mitään muuta. Kyllä parisuhde pitää olla nimenomaan henkinen yhteys, ei vain joku puhumaton arjenpyöritys-masiina. Ajattele vanhuutta tämän miehen kanssa? (Älä kuuntele noita joiden mielestä miehissä voi tyytyä siihen ette petä eikä hakkaa. Ei suurin osa hakkaa, haloo.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkä verran virikkeitä miehesi tarvitsee noin niin kuin muuten?
Oma kihlattuni käy suurimman osan ajasta ihan ylikierroksilla. Hänelle ei mitenkään riitä yksi ärsyke, vaan hän esimerkiksi katsoo sarjaa yhdeltä näytöltä, tekee töitä toisella ja kuuntelee kuulokkeista luentoa tai e-kirjaa. Mies ei tykkää edes katsoa elokuvaa ilman, että saa tehdä jotain muuta samalla.
Ongelma on ratkaistu siten, että köllöttelemme vierekkäin ja juttelemme samalla, kun miehelle tärkeä taustamöly on päällä. Itse olen enemmän yhteen asiaan keskittyjä, ja aluksi tuntui siltä, ettei mies voi keskittyä samaan aikaan moneen juttuun, mutta niin vain parisuhteessa oppii uutta ja hyväksyy toisen sellaisena kuin on. Monet syvälliset keskustelut on käyty samalla, kun mies kuuloke toisessa korvassa kuuntelee jotain. Mies on onnellinen kun minä ensimmäisenä tyttöystävänä hyväksyn hänen tapansa, minä taas onnellinen kun saan mieheltä huomiota ja juttuseuraa aina kun haluan, eikä vain mainoskatkoilla.
Oletkom kokeillut tehdä miestä uteliaaksi? Esim. kun sinulle tulee puhelu, menet toiseen huoneeseen kiinni olevan oven taakse juttelemaan, puhelun loputtua tulet ulos, etkä kerro miehelle vapaaehtoisesti mitään puhelusta. Odotat vain (mahdollista) kysymystä. Tai kun olet menossa jumppaan, ilmoitat miehellesi vain sen, että olet illan poissa, tulet joskus ysin aikoihin takaisin, mutta et kerro, minne ja kenen kanssa olet menossa. Olisi mielenkiintoista tietää, herääkö miehesi jonkin ajan kuluttua edes tuollaisen tietämättömyyteen tekemisistäsi ja menemisistäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska ette kerran anyway ole juuri missään kontaktissa, ilmoita miehellesi että hankit seuraavaksi vuodeksi oman asunnon. Muutat sinne lasten kanssa, toki saavat tavata isäänsä niin paljon kuin järjestätte. Jätät miehen vanhaan kotiin telkkarin eteen ja katsotte sen yhden vuoden, homehtuuko se sinne sohvalle vai tuleeko jotain asiaa sulle. Jos ei mitään kuulu, eropaperit lienee helppo pistää eteenpäin.
Olet vuoden ikään kuin vaihto-oppilas, mutta avioliitostasi. Naimisissa, mutta eri "maissa", siis asunnoissa. Etäsuhdehan teillä nytkin on. Tai ota oikeasti työkomennus ulkomaille, jos olet sellaisissa hommissa. Sillä vielä surkeampi kuin telkkaria töllöttävä ihminen on ihminen, joka töllöttää sitä telkkarinkatsojaa ja toivoo kontaktia tähän avaruusolioon.
Rehellisesti sanottuna vaadit mielestäni liikaa. Meillä on mahdollisuus tuollaiseen sitten kun lapset ovat menneet nukkumaan eli 21 jälkeen (lapset alle kouluikäisiä) enkä itsekään jaksaisi joka päivä tässä elämäntilanteessa jutustella miehen kanssa keskittyneesti puolta tuntia.
Toisaalta on hyvä, että vaadit huomiota mieheltäsi. Ehkä kannattaisi alkuun ottaa pienempiä tavoitteita kuten 30 minuuttia kerran viikossa. Keksi itse tekeminen koska minusta ainakin tuntuu, että se just on miehille vaikeaa. Ehdota siis, että kerran viikossa vaikka tiettynä päivänä laitatte lasten mentyä nukkumaan yhteistä iltapalaa ja pelaatte lautapelejä tmv.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kyllä jaksaisi tuollaista parisuhdetta. Meillä minä olen suuna päänä menossa harva se päivä ja jos olen kotona, puuhaan omiani osan päivästä ja mies omiaan. Kummallakin on paljon omaa aikaa, mutta kommunikoidaan ja kosketaan joka päivä. Ollaan läsnä, jutellaan ja halitaan. Ei sitä tartte tunti sotalla olla, mutta jotain kuitenkin. Kuulostaa siltä, ihan kuin eläisit paritalossa naapurisi kanssa, jota moikkaat aina pihalla. Tuollaisesta suhteesta sinä et saa mitään...pariterapia? Jos mies ei suostu, niin eroaisin ja muuttaisin lähelle lasten kanssa. Lasten elämä ei muuttuisi juuri ollenkaan, mutta sinä saisit naiseutesi ja ihmisarvosi takaisin.
[quote author="Vierailija" time="22.01.2015 klo 21:50"]
Rehellisesti sanottuna vaadit mielestäni liikaa. Meillä on mahdollisuus tuollaiseen sitten kun lapset ovat menneet nukkumaan eli 21 jälkeen (lapset alle kouluikäisiä) enkä itsekään jaksaisi joka päivä tässä elämäntilanteessa jutustella miehen kanssa keskittyneesti puolta tuntia.
Toisaalta on hyvä, että vaadit huomiota mieheltäsi. Ehkä kannattaisi alkuun ottaa pienempiä tavoitteita kuten 30 minuuttia kerran viikossa. Keksi itse tekeminen koska minusta ainakin tuntuu, että se just on miehille vaikeaa. Ehdota siis, että kerran viikossa vaikka tiettynä päivänä laitatte lasten mentyä nukkumaan yhteistä iltapalaa ja pelaatte lautapelejä tmv.
[/quote]
Jos ei toista ei paskan vertaa kiinnosta puolisonsa ajatukset eikä tunteet, eikä se että tietää välinpitämättömyydellään jo loukkaavansa, siinä ei mikään Afrikan tähden etsiminen pelilaudalta auta! Ap vaatii tosi vähän, eikä saa siitäkään edes murusia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jospa otat itsellesi jonkun kirjan tai käsityön mukaan ja meet siihen sohvalle miehen viereen. Näin et ihan heti pitkästy, jos mies vain töllöttää sitä telkkaria. Ottaisiko kainaloon? Havahtuuko horroksestaan edes mainoskatkojen ajaksi jos silloin koitat jutella? Koita keskustella jostain miestä kiinnostavasta aiheesta, saatko mitään kontaktia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ero tuntuu hankalalta niin sopikaa miehen kanssa että hankit rakastajan. En usko että miestä haittaa koska hän ei sinua kuitenkaan rakasta. Olet vain kämppis, siivooja ja lastenhoitaja.
Ap, kuinka pieniä teidän lapsenne ovat?
Meillä on kolme jatkuvaa huomiota vaativaa alle nelivuotiasta ja huomaamme molemmat illan aikuisten ajan usein menevän siihen, että molemmat tekevät asioita omilla koneillaan. Molemmat tarvitsevat sen lyhyen ajan ihan itselleen. Valitettavaa on, että päiväsaikaan esim. ruokaillessa on lasten läsnäollessa vaike saada hyviä keskusteluja aikaiseksi, kun joku koko ajan keskeyttää.
Meillä on hellyyttä, olemme läheisiä, sometuksen keskellä halailemme ja kommentoimme juttuja toisillemme ja hyviä keskusteluja meillä on automatkoilla ja aikuisten vapaailtoina.
Eli, voi olla aivan tavallistakin, että lapsiperhearjessa voi olla aika vähän aitoa yhteydenpitoa (meillä ehkä oikeaa toisen puhdasta huomioimista n. 10min/päivä).
Mutta jos tuntuu, ettei toista kiinnosta tai se huomioiminen ei ole aitoa, tilanne on huono.
Reilun vuoden vanha ketju, mutta vastaan silti. Ap ei todellakaan vaadi liikaa. Pystyn hyvin myötäelämään tuon tunteen, koska meilla on pitkälti samanlaista, vaikka parisuhteemme on paljon lyhyempi kuin ap:lla. Kerrankin yhtenä sunnuntai-iltana havahduin siihen, ettemme olleet mieheni kanssa jutelleet oikeastaan yhtään mitään koko viikonlopun aikana. Kysyin, onko hän ehkä jostain asiasta minulle vihainen. Herranjumala, miten hän suuttui!! Hän vain kuulemma halusi olla rauhassa (eli olla koko päivän koneella).
Miehelläni on lapsia edellisestä liitosta ja mies reissaa heidän luokseen mahdollisimman usein. Ne viikonloput, kun mies on kotona, hän todellakin haluaa olla omissa oloissaan, koska silloin hänen ei kuulemma tarvitse huolehtia kenestäkään. Tietenkään minusta ei tarvitse huolehtia kuten lapsesta, mutta kyllä odottaisin, että mies olisi edes osan ajasta jollain tavalla LÄSNÄ. Mies on tavattoman kärsimätön eikä jaksa yhtään jutella - kuuntelemisesta puhumattakaan. Hän on jopa tokaissut, ettei häntä kiinnosta minun juttuni ja poistui paikalta. Se on kyllä todella huono merkki parisuhteen kannalta. Oikeastaan koko tämä ketju sai minut pohtimaan parisuhteemme tilaa.
Ap, jos satut näkemään tämän ketjun, niin olisi mukava kuulla, onko teidän tilanteenne edistynyt yhtään vuoden aikana?
Kyllä jo itsekunnioituksen takia suosittelisin eroa. Vuosien kuluessa katkeroidut vain lisää. Jos miestä ei tosiaan kiinnosta yhtään jutella edes niin tuskin on kanssasi enää muusta syystä kuin tottumuksesta.
Ansaitset sen että joku välittää sinusta yhtä paljon kuin sinä välität miehestäsi. Ei eroaminen kivaa ole mutta menetät vuosia siihen että olet vain saman asunnon jakavan tuntemattoman ihmisen kanssa joka ei halua edes olla kanssasi tekemisissä. Sinuna tarkastaisin myös puhelimen tai sivuhistorian koska ei ole normaalia menettää kiinnostusta tuolla tavalla kokonaan.
Jos mies katsoo joka päivä 4 tuntia telkkaria, niin ei ole kovin hohdokasta elämää. Sohvalla olevan vätyksen kanssa en jaksaisi olla lainkaan.
Televisioon (tai ihan mihin vaan) voi jäädä koukkuun juuri tuolla tavalla. Jostain syystä todellisuus ahdistaa ja sitä paetaan keinolla millä hyvänsä. Mitä tapahtuisi jos miehesi tulisi yksi päivä kotiin ja netti olisi poikki ja televisio kadonnut? Suuttuisiko? Raivoaisiko? Aivan kuin alkoholisti joka tarvitsee drinkkinsä?
Tunsin tällaisen ihmisen. Kun hän oli valmis kohtaamaan ongelmansa, syyksi paljastui, että hän oli niin ahdistunut parisuhteesta ja perhe-elämästä, että mielummin pisti itsensä kokonaan pelistä pois. Hän pelkäsi niin paljon olevansa huono mies ja isä, ettei mielummin ei ollut sitä ollenkaan. Hän ei ollut elossa, ei tehnyt koskaan mitään jännittävää tai innostavaa, oli vain olemassa tuon viihdelaatikon edessä, samalla kun perhe teki hiljaa kuolemaa. Kukaan ei ymmärtänyt miksi, ennen kuin tämä lukko saatiin auki. Nykyään hän on läsnä ja erinomainen aviomies ja isä.
Meilläkään muuten ei ole telkkaria. Nettiä käytetään harkiten. Ja kun ollaan kotona, puhelin laitetaan pöydälle ja sitä katsotaan vain jos saa viestin tai joku soittaa. Ihmiset ovat aivan järjettömän riippuvaisia näistä jutuista - tarkistetaan minuutin välein mitähän tärkeää nettiin on ilmestynyt - ja koko oikea elämä lipuu samalla ohi. KUKAAN ei tule kuolinvuoteellaan sanomaan, että voi kun olisin lukenut enemmän viihdeuutisia ja katsonut vielä muutaman kissavideon. Ja silti teemme näitä mielummin kuin kommunikoisimme sen vieressä istuvan ainutlaatuisen sielun kanssa. Erittäin surullista. Ja siksi meillä taistellaan tietoisesti tätä vastaan; ettei elämä menisi hukkaan.