Miten paljon voikaan vihata itseään?

Tällainen sosiaalipornoksikin kelpaamaton itsesäälivuodatus ei varmasti kiinnosta ketään, mutta pakko silti avautua.

Olen vihannut peilikuvaani niin kauan kuin muistan. Se lähti jo ehkä ennen kouluikää - olin pullero lapsi ja sain kuulla siitä jatkuvasti. Vieläkään ei tule sellaista tunnetta peiliin katsoessa, että hei, mahtavaa olla minä ja olenpa ihanan ainutlaatuinen ja arvokas ja hyvä tällaisena. Vaikka miten laihduttaisin (se on vaikeaa mulle), kropan malli on aina roteva ja ruma. Sen takia pidinkin itseäni edelleen lihavana (ja sain myös kuulla olevani), kun BMI:ni oli n. 21, normaalipainoinen siis. Nyt olen taas ihan rehdisti pullukka. Jos unohdetaankin painoasiat, niin naamaa ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa edes "ookooksi". Voisin oikeastaan luetella jokaisesta senttimetristä kehossani jonkin negatiivisen ja ruman asian, esimerkiksi sormeni ovat lyhyet ja pulleat, ryhtini huono ja selkä leveä, jalkapöytä leveä ja lättänä, korvat isohkot/oudossa paikassa, kasvan karvaa ihan älyttömästi (viikset, vähän partaa, rintakarvat, nännikarvat, reidet, alaselkä....) siinäpä riittää kauhisteltavaa. Usein jos jollain on jokin kauneusvirhe, sitä korvaa joku toinen nätti piirre. Ihmisellä voi olla vaikkapa hassu nenä, mutta ihanan pehmeä persikkaiho. Tai lättänä pieni pylly, mutta kauniit rinnat. Ei mulla vaan.

Jos jätetäänkin ulkonäköjutut sikseen, olen myös oppinut vihaamaan luonnettani. Ennen keskityin vain siihen ulkoiseen ja ajattelin olevani ihan fiksu, kiva ja hauska tyyppi. Nyt huomaan olevani ihan idiootti (myös muut kyseenalaistavat "älykkyyteni" jatkuvasti ja on sanottu jopa vajaamieliseksi), muiden suhteen kärsimätön ja liian suorasukainen (eli kivuus menee siinä) ja eipä mua hauskanakaan pidä kukaan muu kuin minä itse. Lisäksi olen liian ujo ja arka uusien ihmisten seurassa, olen laiska ja saamaton, kunnianhimoton, tylsä ja naiivi. Olen jäljessä muista ikäisistäni. Mulla ei ole mitään haaveita tai mielenkiintoa tehdä mitään.

Olen jopa alkanut pyöritellä mielessä kaikenlaisia, vähän ehkä sairaitakin selityksiä sille, miksi olen vain niin huono ja epänormaali. Olenko ollut jossain onnettomuudessa, loukannut pääni ja kukaan ei sano siitä mulle itselleni mitään? Olenko adoptoitu, kun olen niin ruma ja omituinen verrattuna muihin perheenjäseniini? En useinkaan anna itselleni edes ihmisarvoa, ajattelen, että oikeastaan olisi melkein ymmärrettävää ja oikein, että kadulla mua potkittaisiin ja kohdeltaisiin huonosti. Muille annan arvon, itselleni en.

En jaksa tai halua tai uskalla enää edes yrittää mitään, koska pelkään epäonnistua. Epäonnistun 99% kaikessa mitä yritän ja kaikki ne mokailut vahvistaa sitä käsitystä, että olen täysi luuseri. En tiedä milloin tulee se korsi, joka katkaisee kamelin selän.

Vihaan itseäni niin paljon. Joskus katson peiliin ja suorastaan sylkäisen "hyi vittu". Monet aamut alkaa sillä, että sanon itselleni "miten kukaan voi olla noin ruma". Ei ihan tervettä, mutta se on se, mitä mä näen. Jos sanon yhden väärän sanan väärässä tilanteessa tai mokaan muuten, ruoskin siitä itseäni päiviä. "Miten kukaan voi olla näin idiootti? Vitun jälkeenjäänyt paska." Hassua, en puhuisi _ikinä_ kellekkään muulle noin rumasti.

Jos tästä jotain positiivista voisi keksiä, niin ainakin tämän itseinhon myötä olen hyvä näkemään muissa ihmisissä jotain hyvää. Pidän melkeinpä kaikkia ihmisiä äärettömän taitavina. Kaupan kassa - mä en uskaltaisi olla siinä tapaamassa kymmeniä uusia ihmisiä päivittäin, menisin sekaisin laskuissa, en osaisi sitä kaikkea mitä siinä täytyy osata. Linja-autokuski - itse en osaisi hallita niin isoa ajoneuvoa tai muistaisi reittejä tai pysyisi aikatauluissa. Ja niin edelleen. Kaikki muut osaa jotain. Tää muiden ihailu ei vaan auta mun elämääni yhtään mitenkään. Ellen sitten perusta yritystä, jossa mun kanssa voi jutella vartin ja sitten osaan lausua vähintään kymmenen vilpitöntä kehua juttutoveristani.

Hyvää huomenta vaan kaikille...