Lue keskustelun säännöt.
Vaativa työ ja perhe-elämä
14.01.2015 |
Kylläpäs sitä sai av-mammakin perhe-elämänsä sekaisin, kun uuteen työhön suuntasi. Olen kolmen kouluikäisen lapsen äiti. Vajaa vuosi sitten minulle tarjottiin samasta organisaatiosta vaativampaa työtä. Entinenkin työni oli hyvä ja tykkäsin siitä. Pitkään mieheni kanssa keskusteltuani ja miehen vakuutettua minut siitä, että pärjää lasten kanssa, otin työn vastaan. Palkka nousi kolmanneksen, samoin lisääntyivät vastuut ja erityisesti työaika jatkui työpäivän molemmista päistä. Kaikki tämä oli tiedossa ja mies vakuutti pärjäävänsä. Viime viikonloppuna taas kertasin totuttuun tapaan tulevan viikon ohjelmaa, tein myös ruokaa valmiiksi annoksiksi tulevaa viikkoa varten ja arki-iltoja helpottamaan.
Mies on on itsekin töissä ja lapset siis kouluikäisiä. Iltaisin on läksyjen tarkastelua ja harrastusrumbaa. Normi arkea.
Silti tuntuu että joka päivä perheemme on nykyisin kaaoksessa. Lapset selvästi kaipaavat minua ja riitelevät isänsä kanssa. Mies on alkanut tokaisemaan, että kasvattaa lapset lähes yksin. Tämä kaikki muutos oli tiedossa ennalta, valitettavasti vain luulen, että mies ei tiennyt mihin ryhtyi. Olen alkanut katumaan...
Kukaan ei tietenkään puhu siitä, että minä olin se joka 12 vuotta oli se ensisijainen hoitaja. Heräsin öisin kun lapset olivat pieniä, hoidin heitä sairaina kun minun työni ei ollut niin tärkeää. Puin, pesin, nuolin haavat ja pyyhin kyyneleet. Harmittaa. Ei lapset, vaan tilanne itsessään.
Kommentit (7)
Olet täsmälleen oikeassa. Naiset eivät voi "saada kaikkea", vaan valintoja täytyy tehdä. Meidän valintamme on ollut jäädä lapsettomaksi. Siitä on ollut paljon etua esimerkiksi mielekkään työn löytämisessä, emmekä ole toistaiseksi keksineet siitä mitään varsinaista haittaa. Työkavereista puolet on perheellisiä, eikä todellakaan käy kateeksi heidän osansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi ei, siis ymmärän niin täysin!
Meillä myös 3 lapsen harrastusrumbaa ja hoitokuvioita pyöritellään. Mulla on vaativa työ organisaatiossa ja mies on paljon vaativan työnsä takia reissussa. Eli kukaan ei tavallaan ottanut suurinta osaa vastuusta ( siis kotihoitovuosien jälkeen). Tätä pyöritettiin kolme vuotta, kunnes korvien välissä loksahti! Vaihdoin saman organisation sisällä ns. Vähemmän vaativaan työhön. Paras ratkaisu koskaan!
rahaa tulee muutamia satasia vähemmän kuussa, toisaalta taas miehen on mahdollista tienata vähän enemmän. Mun stressitaso on alhaisempi kuin koskaan, vaikka tätä rumbaa siis pyöritetään. Olen iloisempi ja lapset tasapainoisempia. Riitoja miehen kanssa vähemmän. Olen tajunnut, ettei se hieno ura korvaa perheen hyvinvointia. Toistaiseksi mulla on säännöllisin väliajoin mahdollisuus (en tiedä kuinka kauan) vaihtaa takaisin vaativampiin tehtäviin, mutta... Toistaiseksi en kaipaa sitä lainkaan! Tsemppiä teille kaikille perheen ja työn välillä tasapainoileville!
Tuost vaiheesta selvinneenä mulla olisi yksi neuvo:
lopeta kaikki se tekninen kotonahoosaaminen ruoanlaiton ja siivouksen kanssa ja käytä se(kin) aika läsnäoloon lasilledi (ja vähän miehellesikin). Palkkaa siivooja ja totea, että oikeasti eineksistä saa vähintään yhtä hyvää sapuskaa kuun jääkaapista uudeleenlämmitettävästä ruoasta. Kouluakäyvät lapset voi ruokkia myös salaatilla ja joskus jopa voileivällä. Daa, kouluikäiset apset osaavat mös tehdä ruokaa! Kouluikäiset lapset voi myös kulkea harrastuksiin osin itse. Tärkeämpää kuin hosata on se, että juttelee ja kuuntelee ja on aidosti saatavilla. Että kun joku henkäisee "äiti-" niin sä pysähdyt ja kuuntelet heti. Työt työnä ja perhe perheenä - kotityöt ulkoistetaan.
Sanon myös, että pidä kiinni siitä, mitä haluat. Jo ny luovutat niin kahde vuoden päästä sun mies naukuu sitä että sä et teetarpeeksi töitä etkä ansaitse arpeksi rahaa ja lapset vannoo tulevasa isona miksi tahansa muuksi kun sellaiseksi kuin äiti. Ja pahnta on, että sua itseäsi vituttaa.
Olen 7:n kanssa samaa mieltä; ulkoistakaa kaikki sellaiset asiat, jotka eivät edellytä vanhemmuutta. Tärkeintä olla läsnä lapsille, mutta myös huomioida parisuhdetta, muuten olette pian koko perhe onnettomia.
Minäkin olen huomannut, että melko mahdotonta on sovittaa vaativa työ perhe-elämään. Se onnistuu vain, jos toinen vanhemmista ihan omasta halusta ja innosta hoitaa kodin ja lapset, kun toinen hoitaa omaa uraansa. Mutta silloinkin lapset jää ilman toisen vanhemman läsnäoloa. En sitten tiedä kuinka monessa perheessä vanhemmat on oikeasti henkisesti läsnä lapsilleen, vaikka sohvalla makaisivatkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei varmaankaan ole yhtä vaativa työ kuin ap:lla, mutta olen tutkijana ja omaan ison vastuualueen ja ohjaan toisten ihmisten töitä samalla kun teen omiani. Kun olen poissa, työt kasautuvat eikä niitä muut osaa/pysty hoitamaan. Jatkuva stressi.
Meillä on kaksi tarhaikäistä ja mies vuorotyössä. Koen todella raskaaksi kodin ja vastuullisen työn välillä tasapainoilun. Ja se aikataulutus, kuka vie hoitoon tai hakee, onko jumppavaatteet mukana, kuka vie harrastukseen isompaa jne muistamiset ovat kuitenkin minun vastuullani. Eipä tässä oikein auta pullikoida vaan on vain jaksettava, riittämätön olo on kova sekä työn että kodin suuntaan.
Voimia ap!
Kiitos parista kivasta kommentista! Nostanpa vielä keskustelua.
Ap