Kauhein koululiikuntamuistosi?

Ala-asteella piti kiivetä kattoon sellaista hirttoköyttä pitkin... Alla ei ollut mitään pehmusteita. Yksi jannu tais uskaltaa. Ei saatana...

Pakolliset uintikerrat. Syömishäiriötaustalla nämä olivat lukiossa yhtä helvettiä. Tytöt kritisoivat toisiaan varpaista häpykarvoitukseen. Ja aina liikkatunnin jälkeen pakotetaan alasti suihkuun. Yritin aina salaa paeta sitä mutta opettaja saa kiinni ja pakottaa. Pelkäsin niin paljon koululiikuntaa, että melkein jätin lukion sen takia kesken. Olin myös kiusattu ja koulun pukkari oli se kaikista vaarallisin paikka. Muistan kun kiusaajat kasteli kengät suihkussa ja se nöyryytys kun löysin kengät täynnä vettä suihkusta. Koko luokan muut tytöt katsoo ympärillä säälivästi, mutta kukaan ei lohduta tai auta. Jotkut nauraa. Se oli niin nöyryyttävää. Ja olin aina hitain ja huonoin. Numero huono vaikka kuinka parhaansa yritti ja hymyili.

toi seiskaluokkalainen lisää vielä et nyt sitten mietitään et miksi ihmees en halua alotta mitään urheilu harastusta... ei riitä se että kuuntelen musiikkia ja luen. oon myös semmonen fangirl (tiiättekös?) nii en mä ees halua mitään urheilu harrastusta lisäks! ugh antakaa mun harrastaa mitä mä haluan pls :D

en nyt tajuu tota ala peukkua.. joo ilmasin ehkä asian vähn huonosti? anteeks.

Mä en osaa sanoa mitään tiettyä muistoa, mutta koko peruskouluajan vihasin ja pelkäsin liikuntatunteja. Ainoat siedettävät olivat aerobic (jota oli ehkä kerran) ja joku kuntopiiri (vai mikä se onkaan missä tehdään tietty aika jotain lihasryhmää ja sitten vaihdetaan seuraavaan). Kaikki joukkuelajit olivat silkkaa kidutusta, etenkin sähly, pesis, jääpallo. AINA viimeinen tai tokavika "jämä" huutojoukkueissa, arvostelevia katseita niiltä luokan liikunnallisilta tytöiltä, ai hyvänen aika miten vihasin niitä päiviä, kun oli liikuntaa. Vaikka telinevoimistelu ei suurimpia traumoja tuonut, niin muistan kyllä niiltäkin tunneilta nöyryytyksen, kun en osannut hypätä sillä pukilla, yritin monta kertaa ja muut tuijottivat vieressä. Tosi mieltäylentävää. Ehkä kaikkeen vaikutti se yleinen ilmapiiri luokassamme, jossa suositut tytöt jyräsivät ja arvostelivat meitä ei-suosittuja, ja liikuntatunneilla tämä jotenkin korostui, siellä pystyi nöyryyttämään kaikkien edessä. Vasta lukiossa sain ensimmäisen kerran jotain positiivisia kokemuksia liikuntatunneilta, kun ryhmähenki oli hyvä ja opettaja kannustava. Tosin silloinkin ketutti luokkakaverin kommentit siitä, miten vaikea on pelata jotain lajeja kun pelaajat on eritasoisia (kyseinen henkilö oli harrastanut lajia pienestä pitäen ja itse tajusin olevani lajissa surkea)...mutta tämä nyt oli pientä peruskouluaikaan verrattuna, lukiossa liikuntatunnit eivät enää ahdistaneet mikä oli helpottavaa. Vasta lähemmäs kolmikymppisenä olen alkanut innostua liikkumisesta, kun olen löytänyt omat lajini. Joukkuelajeja en menisi pelaamaan siltikään mistään hinnasta, pelkkä rento sählynpeluu jollain tutulla porukalla olisi minulle kammotus, sen verran syvä inho jäi 9 vuoden pakkopullajoukkueurheilusta minua halveksivien ihmisten seurassa.

Ala-asteella oli yks kurppa akka liikunnan opena yhden vuoden ajan ja otti mut heti alkuunsa silmätikuksi. Olin aika pyöreä enkä tykännyt liikunnasta saati ollut siinä yhtään hyvä. Siitäkös tämä kurpakko oikein innostui. Muistan hyvin elävästi muutaman virnistelyn ja naureskelun kaikkien edessä kun mun urheilusuoritukset meni päin persettä. Onneksi se ei ollu meijän koulussa ku yhden vuoden, sai varmaa kenkää kun oli niin veemäinen.