Kauhein koululiikuntamuistosi?

Tanssitunnit, joissa pojat huutelivat muutamalle kiusatulle tytölle hyi vittua ja hyi saatanaa ja juoksivat pesemässä käsiään pukuhuoneessa, jos joutuivat koskemaan näihin. Ja jos tyttöjen opettaja näki, että tyttö ei tanssinut pojan kanssa vaan yritti jäädä vain vaivihkaa syrjään, niin tyttö sai tästä merkinnän. Huuteluista ja ym. ei seurannut pojille mitään.

Itse menin huomaamattomana joukon mukana, vaikkakin siinä heikommassa puolikkaassa. Mutta minua jäi vaivaamaan se, että tunnit menivät aina kaavalla, jossa ensin opettaja sanoo, että tehdää näin ja sitten tehtiin. Jos ei osannut tehdä, niin ei saanut mitään apua siihen, että MITEN tehdään. Niin kuin vaikka että miten korkeushypyn hyppy tehdään tai miten keihästä pitäisi heittää, että se lentäisi suorassa. Sama kaikissa lajeissa. Hiihtokin on yllättävän mukavaa nyt kun kävin aikuisena pienen kurssin, jossa siihen opetettiin tekniikka.

Ala-asteella, kun eksyin hiihtoreitillä. Juu oli värillisiä naruja sidottu puihin mutta en vieläkään tiedä mitä neuvoja siitä saa.

Se kun piti luistella ja hiihtää. Ihan järkyttävää touhua! Eihän sellaisilla kapeilla terillä ja laudoilla voi pysyä pystyssä ainakaan vauhdissa olin nurin vähän päästä. Jopa pakkoruotsin pänttääminenkin oli kuin yhtä juhlaa siihen pakkoliikuntaan verrattuna.

Rouva tamburiini. Kun olin viidennellä luokalla meillä oli lähes koko syyslukukauden liikunnanopettaja jonka johdolla liikuntatunnit olivat käytännössä vain ja ainoastaan liikuntasalissa tamburiinin tahdissa liikkumista. Yhden kerran kävimme suunnistamassa kun poikien liikunnanopettaja piti meille tunnin. Oikea opettaja jäi sairaslomalle syyskuun alussa ja palasi tammikuussa. Sitten pääsimme taas tekemään muutakin. Oli jotain aivan käsittämätöntä eikä taatusti opetussuunnitelman mukaista. Kevätlukukaudella oikea opettajamme ei kaivanut tamburiinia kertaakaan esille ja hän oli meidän kaikkien suosikki.

Se, että oli pakko mennä alasti suihkuun jumppatunnin jälkeen. Jotkut nauroivat ja arvostelivat alastomia vartaloita!

Liikunnanopettajilla ei varmaan ole mitään pedagogisia opintoja, senverran kamalaa lannistamista se oli. Hyviä suosittiin ja heikoimmille naurettiin. Itse olin siltä väliltä, mutta kyllä koululiikunta pilasi liikunnan ilon pitkäksi aikaa. Kävin koulua 80-90 -luvuilla. Toinen paha oli taitoaineet. Jos ei osaa laulaa eikä ole kuvataiteellisia lahjoja, niin aika tuskaa nekin tunnit olivat. Onneksi oli ne lukuaineet, joissa pärjäsi.

Tässä voi olla syytä miksi ylipainoisia on paljon. Kun saadaan nuorena inho liikuntaan ei sitä aikuisena urheile huvikseen. Meillä oli yläasteella tyttöjen kanssa liikutasali jaettu kahtia ja uimahallissa oltiin samaan aikaan. Täytyy sanoa että tyttöjen opettaja oli täysi natsi. Siinä kun me pojat saatiin uimahallissa olla suht vapaasti tytöt ui allasta päästä päähän. Liikuntasalissa yhtä paha tyyli. No meillä pojilla oli koko ala-asteen vajakki joka ei tuntenut pakkasrajoja. Hiihdettiin ja luisteliin aivan sama kuinka kylmä oli. Kyllä tuollainen jättää jälkensä enkä ihmettele että monille on jäänyt eri asteisia inhoja liikutatunneilta.

Lajeista erityisesti telinevoimistelu, hyi olkoon. Oikeasti kauheimmat koululiikuntamuistot liittyvät pukuhuoneisiin, ne olivat kiusatulle koulun pahin helvetti, se paikka missä ei ollut ainuttakaan opettajaa keskeyttämässä kiusaamistilanteita eikä ainuttakaan keinoa päästä pakoon.

Se, että liikunnan maikka korosti "alastomuuden luonnollisuutta" repimällä kaikilta pyyhkeitä edestä ja kieltämällä rintsikoiden laiton tai vaihdon paidan alla työskennellen. Lisäksi myös selosti pyyhkeet päältä menettäneiden karvoituksen määrää ja rinnan nuppuastetta. Oli myös terveystiedon maikka ja halusi yhdistää opetukset. Vaikka en ollut kovin ujo jäi kammo, muistan että minun suihkussa käyntiä seuratessa huusi että tässä esimerkki lättäjalasta kun mulla jäi koko räpylän jälki lattiaan.

Itse liikunta oli myös aika kammoa, yhtä repivää ja arvostelevaa sekä suorituksiin pakottavaa riehumista.

Kaikki liikunta, koululiikunta mukaanlukien oli kivaa ja hauskaa seiskaluokan loppuun.

Kasilla vaihtui paikkakunta, koulu ja opettajaksi tuli olympiatason urheilija. Oli sinä vuonna aiemmin siis vielä kilpaillut ja ehkäpä sekin vaikutti varsin vinhaan menoon. Ryhmämme oli kahden rinnakkaisluokan yhdistelmä, jossa moni harrasti ja kilpaili sekä erilaisissa yksilölajeissa, että joissain joukkuelajeissakin paikallisseuratasolla. Olin itsekin kuulunut aiemman pikkupaikkakuntani seuraaan, mutta liikunta oli vain mukava harrastus ilman kilpailuihin osallistumista.

Yhtäkkiä koululiikunnasta tuli järkyttävää hikipinkoilua, joka selvästi innosti kyllä muita. Omat murrosiän myrskyt olivat samoihin aikoihin alkamassa ja se runnominen oli vain karmea kokemus. Pelkästään opettajan ääni vihloi ohimoita. Höykyytyksestä ja verenmaku suussa painamisesta tuli vastenmielisyys liikuntaa kohtaan pitkälle aikuisikään saakka, varsinkin, kun opettajalla oli omat suosikkinsa ja mikään oma suoritus ei ollut hänelle riittävän hyvä. Aiempi kiitettävä liikuntanumero putosi tyydyttäväksi ja ilmeisesti kaihersi mieltä sekin.

Nyt kun asiaa ajattelen, melkein kaikki muut ikätoverit olivat oikeasti vain aivan eri tasolla harrastuneisuudessaan ja liikuntataidoissaan kuin mitä itse olin. 

Opettaja oli nainen, mutta tyyliltään kuin ronski mies, jolla oli 12-vuotiaan pojan vartalo (en nyt kerro hänen lajiaan, mutta lajilla ja kilpailutasolla saattoi olla osuutta asiaan). Tuntui tosi pahalta, sillä oma kroppa oli muuttumassa naiselliseksi samalla, kun nopea pituuskasvu oli jättänyt kehonhallinnan hieman kömpelöksi.

Lukiossa oli sittemmin ihan kiva maikka, liikuntanumero nousi takaisin kiitettäväksi ja niihin vuosiin mahtui jotain harrastusviritelmääkin, mutta se ei jotenkin enää ollut samaa kuin aiempi liikunnan ilo.

Onneksi kipinä löytyi myöhemmin, 15 vuotta noiden yläastevuosien jälkeen ja sittemmin ihan kunnolla.

Pesäpalloa inhosin ja inhoan vieläkin. Tylsin laji koskaan. Menin aina takakentälle istumaan, enkä edes yrittänyt saada sitä palloa kiinni. Kaikki otti sen niin saakelin tosissaan, vaikka kyseessä oli ihan merkityksetön peli ja sitten huudeltiin solvauksia jos ei kiinnostanut.

Toinen inhokkini oli sähly. Siinäkin ne apinat ottivat pelin niin tosissaan, että hakkasivat mailalla varpaille, kun yrittivät saada sitä reikäistä palloa.

Luistelua myös vihasin, enkä sitä koskaan oppinut. Se oli paskaa silloin ja se on paskaa nyt. Hiihto oli ihan ok. Kaikki sellaiset lajit, joissa oli kauhea kilpailu voittaa, olivat yleensä perseestä. Kuka on niin kiinnostunut jostain koulupelistä, että käy suurin piirtein kimppuun, jos ei ota sitä tosissaan?

2 (anteeksi mutta korjatkaa mobiili)

Ala-asteen hiihtokauden jokaviikkoisten hiihtokilpailut, kilpailujen jälkeen oppilaat luokkahuoneeseen ja kilpailutulokset taululle aikoineen. Tuli selväksi kaikille kuka menestyy ja kuka ei. 

Oma lapseni saa yhä edelleen alakoulun sisäisten hiihtokilpailujen tulokset kaikille Wilmassa, että yhä edelleen tiedetään, kuka pärjää. Miksi kaikkien kokeiden tuloksia ei julkisteta samalla lailla, voihan niihinkin lukea tai laskea etukäteen ja yrittää parantaa tuloksiaan? Eikö sen pitäisi kannustaa samalla lailla? Hiihtokilpailujen tulokset koteihin jaettuna nimittäin kuulemma kannustavat lapsia..

Epäpätevä opettaja, jolla oli suosikkinsa, joihin en kuulunut. Meitä oli pienehkö tyttöryhmä, jotka opettajan mielestä olimme huonoja ja laiskoja. Suoritukset jäivät usein suorittamatta, kun opettajan aika kului suosikkiensa parissa. Kuitenkin me kaikki hänen inhokkinsa olimme liikunnallisia ja harrastimme vapaa-aikana monipuolisesti liikuntaa. Kuuluimme voimisteluseuraan ja hiihdimme, luistelimme, pelasimme pesäpalloa ja lentopalloa ym. Jossain vaiheessa tämä opettajakin ilmestyi voimisteluseuraan ja jopa leuka lokasahti, kun kaikki hänen kehnot oppilaansa olivat siellä! Ja ihan vapaaehtoisesti!

Telinejumpasta en pitänyt, en varsinkaan nojapuista enkä köysiin kiipeämisestä. Selkävikanikin ilmoitti olemassaolostaan liikuntatunnilla joskus 11-12-vuotiaana. Piti tehdä silta joko kaatona suorilta jaloilta tai sitten nostaa makuulta lattialta. Nostin lattialta ja kun silta kelpasi opettajalle, koski selkään kuin sinne olisi työnnetty puukko. Minulta on aina puuttunut notko selästä ja siksi taaksetaivutus ei onnistu kuin tiettyyn pisteeseen asti. Mutta sitä oli turha yrittää selittää opettajalle. Turhaa valitusta vain! Kiitos siitä, koko ikäni olen kärsin selkävaivoista ajoittain. Ensimmäinen välilevyn pullistuma lienee sieltä lapsuudesta peräisin.

Joo mutta samaa paskaa se oli sinun kanssasi kun et osannut sääntöjä eikä sinusta ollut apua että olisi saanut edes pientä hikea.. Aivan turhia koko liikuntatunnit... Muilla vai paremmin? Miksi muiden olisi kestettävä sinua mutta sinun ei tarvitsisi muita!

Naurettavaa kuten koulun liikunta tunnitkin.

Ah niitä on monia. Varhaisin on ala-asteelta kun yksi koulun "suosituista" (pikkukyläkoulussa suositut olivat ylintä kastia sekä oppilaiden että opettajien silmissä) löi pesäpallon kovaa suoraan mun naamaan. Tämän oli pakko olla tahallista koska seisoin kotipesän takana sivussa ja kyseinen tyttö oli lyötivuorossa ja paukautti pallon vastakkaiseen suuntaan. No ei se vielä pahinta, vaan se kuinka kaikki oppilaat sekä opettaja nauroivat tapahtumalle eikä kukaan lohduttanut minua, pientä tyttöä, joka oli tuskissaan kaatunut pallon voimasta maahan. Sattui aivan hirveästi ja kukaan ei pahoitellut tilannetta, aloin itkeä ja siitäkös muut yltyivät vielä enemmän ja lopulta juoksin pois paikalta eikä opettaja vieläkään tullut kysymään vointiani tai pyytänyt muita oppilaita lopettamaan pilkkaamista. Vietin sitten loppu liikkatunnin itkien yksin piilossa koulun eteisessä.

Toinen on yläasteelta, jolloin liikkaopemme oli aivan hirveän vaativa. Muistan elävästi kuinka hän pakkotti minut yrittämään telinevoimistelutunnilla pukin päälle hyppäämistä uudelleen ja uudelleen vaikka se ei minulta onnistunut. Lopulta viimeisillä voimillani pääsin jotenkuten pukin päälle, mutta tipuin samoin tein alas ja opettaja vain ihmetteli huonja taitojani. 

Kokonaisuudessaan koulun liikuntatunnit olivat aina pakkopullaa, eikä opettajat ikinä kannustaneet vaan kaikessa oli aina kyse kilpailusta ja vain parhaimmat saivat kehuja. 

Pesäpallo. Kai sitä ulkoliikunnassa voisi muutakin tehdä. Vihasin ja vihaan!

Koululiikunnasta on enimmäkseen negatiivisia muistoja. Lapsuuden perheeni ei ollut mitenkään urheilullinen, eikä meitä lapsia mitenkään kannustettu liikkumaan. Liikuntatunnit olivat lähinnä nöyryytystä. Porukassa oli aina niitä jotka harrastivat jotain urheilulajia kilpatasolla ja nehän veivät mietä taviksia kuin märkää rättiä.

Innostuin liikunnasta vasta peruskoulun jälkeen ja edelleenkään en halua osallistua joukkuelajeihin.

Peruskoulussa on mielestäni kaksi asiaa jotka olivat ainakin omaan kouluaikaani päin persettä ja ne olivat liikunta ja kielten opetus, kumpikin perustui täysin lähtötasoltaan heikkojen lannistamiseen.

Tämäkin keskustelu kertoo mitä koululiikunta oli ja näyttää yhä olevan. Pakkopullaa ja sadistisia opettajia.