Mieheni aloittaa tänään psykoterapian

Lääkkeitäkin on erilaisia - jos yhdet ei sovi, ei pidä tuomita kaikkia. Tutkitusti paras tulos masennuksen hoidossa saadaan psykoterapialla + mielialalääkkeillä. Mutta siitä psykoterapiasta, kyllä siitä ainakin itelle oli apua - opin mm. tunnistamaan tilanteita, jossa ikävät ajatukset lähtivät kiertämään kehää. Ja pohdittiin myös sitä, oliko ne ajatukset sitten kuitenkaan realistisia. Mulla on myös vaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa, käytän hirveesti aikaa siihen että mietin mitä muut musta ajattelee. Psykoterapian myötä tähän on tullut helpotusta.

T:n25

Minulle psykoterapiassa käyminen oli parhaita asioita ikinä. Opin ottamaan omat ajatukseni ja tunteeni vähemmän vakavasti ja erottamaan ne tosiasioista. Opin myös käytännöllisiä keinoja ohjata omaa toimintaani, tunnistaa haitallisia tilanteita ja ymmärtämään, miksi toimin niin kuin toimin.

Älykkäät ja herkät ihmiset ovat kaikkein alttiimpia ahdistukselle, mutta me myös hyödymme terapiasta kaikkein eniten. Ihminen, jolle psykologinen työ on vaikeaa, ei välttämättä saa terapiasta apua.

Uskoisin että ns. insinöörityyppiin voi tehotakin. Ainakin jos on sellainen terapeutti, jota uskoo. Hankalat, itsekeskeiset ihmiset tuntuvat tulevan terapiassa vain hankalammiksi, se on totta. Ne ottaa terapiasta vain rusinat pullasta.

Mun miehestä tuli aivan uskomattoman itsekäs terapian myötä. Vihaan sitä terapeuttia toisinaan, sillä mieheni käyttää sen ohjeita vipuvartena meidän riidoissa. Mieheni hokee sitä "minulla on oikeus" mantraa joka välissä, ja se sotkee arjen rytmin täysin. Jos lapsi täytyy viedä harrastuksiin mutta miehellä on työpaikan illallinen ja mulla deadline, niin hän vetoaa terapeutin ohjeeseen että omista tunteista täytyy pitää kiinni ja huolehtia omasta ajasta. Meillä on nyt miehen oma aika ja loppu liikenee perheelle. Kaikki asiat on vaikeita, jos ne haittaavat miehen omaa aikaa. Hän nukkuu pitkään koska terapeutti käskee nukkua riittävästi, ei suinkaan että illasta lyhentäisi vaan illat valvoo ja aamulla viikonloput nukkuu. Miehestäni on tullut sietämätön, ja meillä on nyt avioliitossa mies, minä ja terapeutti. Tiedän että mieheni ongelma on ollut aina liiallinen miellyttämisenhalu, mutta nykyisin ei ole harmaata aluetta on vain hänen oikeutensa toteuttaa omia juttujaan. Vituttaahan se, meidän lasten lapsuus määrittyy isin terapian mukaan.

ehkä miehes tajuaa terapiassa että hän voi saada paremmankin naisen

Ehdottomasti pitäisi olla joku tukiryhmä terapiassa käyvien puolisoille. Se on ihan saatanaa perheelle ja kumppanille kun toinen on henkisellä matkalla itseensä, ja tukea pitäisi vaikka arki kaatuu toisen niskaan täysin.

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 12:07"]

Mun miehestä tuli aivan uskomattoman itsekäs terapian myötä. Vihaan sitä terapeuttia toisinaan, sillä mieheni käyttää sen ohjeita vipuvartena meidän riidoissa. Mieheni hokee sitä "minulla on oikeus" mantraa joka välissä, ja se sotkee arjen rytmin täysin. Jos lapsi täytyy viedä harrastuksiin mutta miehellä on työpaikan illallinen ja mulla deadline, niin hän vetoaa terapeutin ohjeeseen että omista tunteista täytyy pitää kiinni ja huolehtia omasta ajasta. Meillä on nyt miehen oma aika ja loppu liikenee perheelle. Kaikki asiat on vaikeita, jos ne haittaavat miehen omaa aikaa. Hän nukkuu pitkään koska terapeutti käskee nukkua riittävästi, ei suinkaan että illasta lyhentäisi vaan illat valvoo ja aamulla viikonloput nukkuu. Miehestäni on tullut sietämätön, ja meillä on nyt avioliitossa mies, minä ja terapeutti. Tiedän että mieheni ongelma on ollut aina liiallinen miellyttämisenhalu, mutta nykyisin ei ole harmaata aluetta on vain hänen oikeutensa toteuttaa omia juttujaan. Vituttaahan se, meidän lasten lapsuus määrittyy isin terapian mukaan.

[/quote]

Tuo on hyvin tavallista kiltin tytön/pojan syndroomasta toipuvilla. Helpoista ihmisistä tulee hyvin hankalia. Se tasoittuu, kun psykologista työtä jatketaan. Kannattaa antaa ystävällistä palautetta siitä, että muut ihmiset voi ottaa huomioon, vaikka pitäisikin kiinni samalla omista rajoistaan. Terapeuttia on turha syyttää. -3

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 12:09"]

Ehdottomasti pitäisi olla joku tukiryhmä terapiassa käyvien puolisoille. Se on ihan saatanaa perheelle ja kumppanille kun toinen on henkisellä matkalla itseensä, ja tukea pitäisi vaikka arki kaatuu toisen niskaan täysin.

[/quote]

Toinen lähipiirissäni oleva, pari- ja yksilöterapiassa laukannut tuntui juuttuvan johonkin pahaan oloon eikä vieläkään viiden vuoden jälkeen ole edennyt puusta pitkäänvaan itkua ja pahaa oloa on riittänyt niin terapiaan kuin meille lähellä olevillekin.

Mieheni on insinöörityyppiä todellakin, mutta samalla jotenkin (rumasti sanottuna) tunnevammainen. Ei pysty näyttämään tunteita eikä osoittamaan niitä aikuisille (siis minulle, puolisolleen). Ei pysty sanomaan "Rakastan sinua" tai pyytämään anteeksi. Lapsille osoittaa vähän enemmän kiintymystään. Toisekseen hän torjuu esim. kaikki kosketukseni, halaukset ym, paitsi halutessaan seksiä. En siis saa suukkoja tai halauksia, en verbaalisia hellyydenosoituksia, enkä lahjoja ym. välittämistä ja hän myös torjuu kaikki vastaavat minulta. Minun olisi vain arvattava että mieheni minua rakastaa. Omat hellyydenosoitukset ovat vähentyneet miestä kohtaan tuon myötä 80 % ja mies kokee nyt, etten huolehdi ja välitä hänestä lainkaan. Ei ihme. 

Mies myös jotenkin syyttää minua kaikista omista ongelmistaan. Hän vaatii minulta paljon, eikä tajua esim. minun väsymystäni tai työmäärää jota teen perheen eteen. Pahin skenaario olisikin se, että mieheni heittäytyisi laakereilleen ja odottaisi minulta vielä enemmän mitä teen. On saanut kotoaan mallin, että töitä tehdään aamusta iltaan, koskaan ei saa väsyttää ym. Ponnistelen arjessa todella paljon täyttääkseni mieheni odotukset, siitä huolimatta hän osoittaa tyytymättömyyttään joka käänteessä. 

Sanomattakin on kai selvää, että olen väsynyt tilanteeseemme. Katselin jo eilen vuokra-asuntoja ja yritin realistisesti miettiä eron käytännön järjestelyitä. Erinnäisistä syistä eroprosessi olisi ihan hirveän, poikkeuksellisen raskas ja mieheni on rehellisesti sanottuna siinä kunnossa, että ei välttämättä selviäisi hengissä asiasta. En halua toisen henkeä kontolleni.

9 ln ap

---Oletteko kokeilleet alkoholia? Se usein ja runsaasti käytettynä vapauttaa pitkäaikaisen traumatisoitumisen lukkoja. 

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 12:30"]---Oletteko kokeilleet alkoholia? Se usein ja runsaasti käytettynä vapauttaa pitkäaikaisen traumatisoitumisen lukkoja. 
[/quote]

Joo ja pitkään käytettynä tekee niitä myös lisää eli ei kiitos!

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 12:08"]

ehkä miehes tajuaa terapiassa että hän voi saada paremmankin naisen

[/quote]

Tuohan aina riskinä. Itse kun muuttuu niin voi entinen elämä tuntua väärältä.

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 12:17"]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 12:09"]

Ehdottomasti pitäisi olla joku tukiryhmä terapiassa käyvien puolisoille. Se on ihan saatanaa perheelle ja kumppanille kun toinen on henkisellä matkalla itseensä, ja tukea pitäisi vaikka arki kaatuu toisen niskaan täysin.

[/quote]

Toinen lähipiirissäni oleva, pari- ja yksilöterapiassa laukannut tuntui juuttuvan johonkin pahaan oloon eikä vieläkään viiden vuoden jälkeen ole edennyt puusta pitkäänvaan itkua ja pahaa oloa on riittänyt niin terapiaan kuin meille lähellä olevillekin.

Mieheni on insinöörityyppiä todellakin, mutta samalla jotenkin (rumasti sanottuna) tunnevammainen. Ei pysty näyttämään tunteita eikä osoittamaan niitä aikuisille (siis minulle, puolisolleen). Ei pysty sanomaan "Rakastan sinua" tai pyytämään anteeksi. Lapsille osoittaa vähän enemmän kiintymystään. Toisekseen hän torjuu esim. kaikki kosketukseni, halaukset ym, paitsi halutessaan seksiä. En siis saa suukkoja tai halauksia, en verbaalisia hellyydenosoituksia, enkä lahjoja ym. välittämistä ja hän myös torjuu kaikki vastaavat minulta. Minun olisi vain arvattava että mieheni minua rakastaa. Omat hellyydenosoitukset ovat vähentyneet miestä kohtaan tuon myötä 80 % ja mies kokee nyt, etten huolehdi ja välitä hänestä lainkaan. Ei ihme. 

Mies myös jotenkin syyttää minua kaikista omista ongelmistaan. Hän vaatii minulta paljon, eikä tajua esim. minun väsymystäni tai työmäärää jota teen perheen eteen. Pahin skenaario olisikin se, että mieheni heittäytyisi laakereilleen ja odottaisi minulta vielä enemmän mitä teen. On saanut kotoaan mallin, että töitä tehdään aamusta iltaan, koskaan ei saa väsyttää ym. Ponnistelen arjessa todella paljon täyttääkseni mieheni odotukset, siitä huolimatta hän osoittaa tyytymättömyyttään joka käänteessä. 

Sanomattakin on kai selvää, että olen väsynyt tilanteeseemme. Katselin jo eilen vuokra-asuntoja ja yritin realistisesti miettiä eron käytännön järjestelyitä. Erinnäisistä syistä eroprosessi olisi ihan hirveän, poikkeuksellisen raskas ja mieheni on rehellisesti sanottuna siinä kunnossa, että ei välttämättä selviäisi hengissä asiasta. En halua toisen henkeä kontolleni.

[/quote]

Heippa vaan samis! Katselin eilen vuokra-asuntoja Helsingin Töölöstä, ja tajusin että sen mitä maksan täällä perähikiällä omakotitalon puolikkaasta saisin alle sen huoneiston huippupaikalta ja siellä missä tapahtuu. Mieluummin yksin kerrostalossa kuin yksin avioliitossa isossa talossa. Miehesi on tismalleen kuten minunkin mieheni, sellaista ihmeellistä syyttelyä kaikesta mutta kun kysyn miksi syytät, ei hän syytä.

Koko ajan mulla on sellainen olo että olen tehnyt jotain väärää ja se tulee miehen ilmeistä, tuhahduksista, reaktioista ja kun kysyn niin ei hän ole mitään tehnyt. Mieheni käy myös psykoterapiassa mutta vaikuttaa muuttuvan siellä pahempaan suuntaan. Insinöörityyppiä hänkin, jos voidaan noin sanoa.

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 12:31"]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 12:08"]

ehkä miehes tajuaa terapiassa että hän voi saada paremmankin naisen

[/quote]

Lohdutuksena tähän, että kokee jo nyt varmasti olevansa väärän naisen kanssa, että ei uutta. Itse ainakin voisin helposti saada paremman miehen, mutta en halua. Haluan tämän toimivan. Hän on minulle kuitenkin rakas, vaikka meillä on vaikeaa. 

Alkoholia emme onneksi käytä, sepä tästä sopasta vielä puuttuisi.

ap

Tuohan aina riskinä. Itse kun muuttuu niin voi entinen elämä tuntua väärältä.

[/quote]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 11:51"]

Onkohan tuosta mitään apua? Todella masentuntu ja iloton kaveri. Periaatteessa kaikki on ok, hulppea talo, vakityö, kaksi lasta jne. Kärsii isosta sosiaalisten tilanteiden pelosta (söi aikoinaan lääkkeitä, mutta minusta eivät hänelle sopineet, sai mm. raivareita), mielestäni hänellä on myös as-piirteitä ym. Emotionaalisesti haastava lapsuus takana. Ei puhu minulle juurikaan mitään, pakenee jatkuvaan työntekoon. Lasten kanssa on loistava ja kokee, että he ovatkin hänen elämässään ainoa hyvä asia. Avioliittomme on näiden ongelmien takia ollut todella vaikea ja viime aikoina olen useasti ollut vähällä lähteä. Toisaalta vaikea jättää miestä yksin selviämään tilanteesta. 

Lähipiirissäni on useita, jotka ovat vuosia laukanneet psykoterapiassa, eikä yksikään ole siitä tullut hullua hurskaammaksi, onko teillä toisenlaisia kokemuksia? Ainakin vuosi olisi tarkoitus terapiassa kulkea. Toivon, ettei saa lääkitystä, koska tuolloin hänen kanssaan oli niin vaikea elää.

[/quote]

Töölön asuntojen tsuumailija tässä vielä komppaa, että mun mieheni raivarit ovat olleet sellaisia että on mm. ajanut tahallaan auton katolleen suuttuessaan (nuorempana, ei nykyisin tietenkään) ja rikkonut porraskaiteen ja nyrkin ikkunan läpi yms. Ei kuitenkaan pahoittele koskaan, ei pyydä mitään anteeksi eikä näe omien tekojensa vaikutusta. Saattaa olla erittäin hellä muille, tai erittäin kylmä. Tuntuu että hän teeskentelee empatian tunteensa, ei tunnista ihmisten äänenpainoja, eleitä tai ei esimerkiksi huomaa jos joku vittuilee hänelle. Joku oireyhtymä sillä on ja taustalla on emotianaalisesti rikkonainen lapsuus, sitä kai ne terapiassa työstää. Minua vaan suoraan sanottuna vituttaa toisinaan olla naimisissa tunnevammaisen ihmisen kanssa, ihan kuin vetäis jotain saakelin paskapulkkaa perässään. Joskus käytiin pariterapiassa mutta terapeutithan olivat aivan hurmoksissa miehestäni, niin rakastava ja hellä puoliso. Kotona asuu sitten toinen tyyppi.

Ap, muistelehan aviovalaasi. 

No eihän teidänkään tarvitse kaikkea kestää..noudattakaa itse noita samoja terapeutin neuvoja kuin terapiassa käyvät puolisonne..

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 12:35"]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 12:17"]

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 12:09"]

Ehdottomasti pitäisi olla joku tukiryhmä terapiassa käyvien puolisoille. Se on ihan saatanaa perheelle ja kumppanille kun toinen on henkisellä matkalla itseensä, ja tukea pitäisi vaikka arki kaatuu toisen niskaan täysin.

[/quote]

Toinen lähipiirissäni oleva, pari- ja yksilöterapiassa laukannut tuntui juuttuvan johonkin pahaan oloon eikä vieläkään viiden vuoden jälkeen ole edennyt puusta pitkäänvaan itkua ja pahaa oloa on riittänyt niin terapiaan kuin meille lähellä olevillekin.

Mieheni on insinöörityyppiä todellakin, mutta samalla jotenkin (rumasti sanottuna) tunnevammainen. Ei pysty näyttämään tunteita eikä osoittamaan niitä aikuisille (siis minulle, puolisolleen). Ei pysty sanomaan "Rakastan sinua" tai pyytämään anteeksi. Lapsille osoittaa vähän enemmän kiintymystään. Toisekseen hän torjuu esim. kaikki kosketukseni, halaukset ym, paitsi halutessaan seksiä. En siis saa suukkoja tai halauksia, en verbaalisia hellyydenosoituksia, enkä lahjoja ym. välittämistä ja hän myös torjuu kaikki vastaavat minulta. Minun olisi vain arvattava että mieheni minua rakastaa. Omat hellyydenosoitukset ovat vähentyneet miestä kohtaan tuon myötä 80 % ja mies kokee nyt, etten huolehdi ja välitä hänestä lainkaan. Ei ihme. 

Mies myös jotenkin syyttää minua kaikista omista ongelmistaan. Hän vaatii minulta paljon, eikä tajua esim. minun väsymystäni tai työmäärää jota teen perheen eteen. Pahin skenaario olisikin se, että mieheni heittäytyisi laakereilleen ja odottaisi minulta vielä enemmän mitä teen. On saanut kotoaan mallin, että töitä tehdään aamusta iltaan, koskaan ei saa väsyttää ym. Ponnistelen arjessa todella paljon täyttääkseni mieheni odotukset, siitä huolimatta hän osoittaa tyytymättömyyttään joka käänteessä. 

Sanomattakin on kai selvää, että olen väsynyt tilanteeseemme. Katselin jo eilen vuokra-asuntoja ja yritin realistisesti miettiä eron käytännön järjestelyitä. Erinnäisistä syistä eroprosessi olisi ihan hirveän, poikkeuksellisen raskas ja mieheni on rehellisesti sanottuna siinä kunnossa, että ei välttämättä selviäisi hengissä asiasta. En halua toisen henkeä kontolleni.

[/quote]

Heippa vaan samis! Katselin eilen vuokra-asuntoja Helsingin Töölöstä, ja tajusin että sen mitä maksan täällä perähikiällä omakotitalon puolikkaasta saisin alle sen huoneiston huippupaikalta ja siellä missä tapahtuu. Mieluummin yksin kerrostalossa kuin yksin avioliitossa isossa talossa. Miehesi on tismalleen kuten minunkin mieheni, sellaista ihmeellistä syyttelyä kaikesta mutta kun kysyn miksi syytät, ei hän syytä.

Koko ajan mulla on sellainen olo että olen tehnyt jotain väärää ja se tulee miehen ilmeistä, tuhahduksista, reaktioista ja kun kysyn niin ei hän ole mitään tehnyt. Mieheni käy myös psykoterapiassa mutta vaikuttaa muuttuvan siellä pahempaan suuntaan. Insinöörityyppiä hänkin, jos voidaan noin sanoa.

[/quote]

Vertaistuki paras tuki. En tiedä mihin tämä päätyy. En ainakaan usko terapian tekevän ihmeitä. Ja ihan oikeasti pelkään lääkekokeiluja, traumatisoiduin niistä edellisistä.

Eroprosessita vaikean tekee paitsi muu painolasti, niin lasten huoltajuus olisi todella vaikea ratkaista. Mies ei käytännössä pärjäisi ilman lapsia, enkä tietysti itsekään. Jäisin kyllä alueelle asumaan, niin koulu ja päiväkoti pysyisi samana. Toisekseen olen raskaana, joten vauva-arki kaatuisi niskaan aika pahaan paikkaan. Lisäksi meillä on laina, talo jota ei helpolla saisi myytyä ja se on vielä osittain keskeneräinen. Että eroappa siinä sitten. Yksinkertaisesti minulla ei taida olla voimavaroja eroprosessiin tällä hetkellä. Enkä saisi siihen tukea juuri mistään.

ap

Mä vaihdoin miestä. Mun eksä oli kanssa Asbergeri ja itse hajosin kun en saanut sitä mitä tarvitsin. Läheisyyttä, hellyyttä, kehuja edes joskus. "Kehui" minua joskus näin kun kysyin missä minusta pitää eniten, niin: "Olet niin ihanan laiska kun nukut pitkään".. Se oli siis hänen mielestään minussa ihaninta. Oli aika lähteä.

[quote author="Vierailija" time="12.01.2015 klo 12:17"]

Mieheni on insinöörityyppiä todellakin, mutta samalla jotenkin (rumasti sanottuna) tunnevammainen. Ei pysty näyttämään tunteita eikä osoittamaan niitä aikuisille (siis minulle, puolisolleen). Ei pysty sanomaan "Rakastan sinua" tai pyytämään anteeksi. Lapsille osoittaa vähän enemmän kiintymystään. Toisekseen hän torjuu esim. kaikki kosketukseni, halaukset ym, paitsi halutessaan seksiä. En siis saa suukkoja tai halauksia, en verbaalisia hellyydenosoituksia, enkä lahjoja ym. välittämistä ja hän myös torjuu kaikki vastaavat minulta. Minun olisi vain arvattava että mieheni minua rakastaa. Omat hellyydenosoitukset ovat vähentyneet miestä kohtaan tuon myötä 80 % ja mies kokee nyt, etten huolehdi ja välitä hänestä lainkaan. Ei ihme. 

Mies myös jotenkin syyttää minua kaikista omista ongelmistaan. Hän vaatii minulta paljon, eikä tajua esim. minun väsymystäni tai työmäärää jota teen perheen eteen. Pahin skenaario olisikin se, että mieheni heittäytyisi laakereilleen ja odottaisi minulta vielä enemmän mitä teen. On saanut kotoaan mallin, että töitä tehdään aamusta iltaan, koskaan ei saa väsyttää ym. Ponnistelen arjessa todella paljon täyttääkseni mieheni odotukset, siitä huolimatta hän osoittaa tyytymättömyyttään joka käänteessä. 

[/quote]

Haluaisin tietää, miten olet ylipäätään päätynyt yhteen hänen kanssaan ja tehnyt vielä lapsiakin?