Lue keskustelun säännöt.
Miten selvitä äidin/isän kuolemasta? :(
07.01.2015 |
Isäni sai viime viikolla syöpädiagnoosin, Korkeintaan vuosi elinaikaa. Haimasyöpä, joka on levinnyt maksaan ja useita etäispesäkkeitä mm. Munuaisissa ja pernassa.
Nyt olen aivan kadoksissa. Äsken juhlimme mitä todennäköisimmin viimeistä joulua yhdessä. Itken koko ajan, nytkin kun kirjoitan tätä, joten anteeksi, jos kirjoitusvirheitä.
Olen 21-vuotias, ja mieheni kanssa meillä on 9 kk ikäinen tytär. Hän oli 1. Lapsenlapsi isälleni. Minulla on muutama vuotta vanhempi sisko ja on menossa naimisiin tulevana kesänä. Tottakai paljon ollaan puhuttu ja odotettu, että isä saattaa siskon alttarille :( nyt itkettää loputtomasti, kurkkua särkee, tärisyttää ja tuntuu, etten tule selviämään tästä tulevasta. Ei tämän näin pitänyt mennä... Isäni hoito minua paljon, silloin kun itse sairastin syöpää 10-vuotiaana, nyt mielessäni ajatus, että isä otti syövän minusta itselleen, pelastaakseen minut. Äh mietin vain pääni puhki. Tytär ihmettelee, kun äiti itkee, eikä ole oikein läsnä leikkiessä/ arjen touhuissa.
Te, jotka olette menettäneet vanhemmat/toisen vanhemmista, miten selvitä siitä? Hautajaisia en pysty vielä miettimään, liian kipeä ajatus :(
Kommentit (45)
Äitini kuoli 5 vuotta sitten. Välillä on kuukausia ettei itke, tänään ollut kova kaipuu.
Hänen sairautensa oli kova, ei kuollut vanhuuteen ja kärsi sängyssä monta vuotta. Oli paras äiti ja me lapset hoidimme plus kotiapu kävi kolme kertaa päivässä.
Äitini stressasi eniten että me suremme, piti huolta isosta perheestä ja lapsenlapsista. Nyt korona-aikana ihmisistä on tehty lukuja. Sairauteen menehtymiselle ei haluta antaa kasvoja.
Pitäkää läheisistänne huolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka tää on vanha keskustelu niin ajattelin kirjoittaa kuitenkin. Menetin isäni Joulukuussa 2019 päivää ennen kuin olisin täyttänyt 31v. Taisteli monta vuotta syöpää vastaan,kunnes hävisi taiston. Itsellä tulee päiviä kun en pysty tekemään mitään,ei yksinkertaisesti kiinnosta ollenkaan.. Eilen ja tänään on sellaiset päivät..Tekee mieli vain itkeä koko ajan. Kaipaan isääni todella paljon ja vielä kipeämpää tekee surutyössä se että olen kesällä menossa naimisiin eikä isäni ole saattamassa alttarille :( Seurakunnalla olisi alkamassa sururyhmä,mut en saa käyttää omaa maskiani jota pystyn ainoastaan käyttämään joten jää myös tuo ryhmä sit käymättä.. Olen yrittänyt löytää vertaistuki ryhmiä josta saisin keskustelu apua saman kokeneilta,mut en ole valitettavasti löytänyt :(
Surutyötä ei voi tehdä etukäteen, mutta itseään voi valmistaa tulevaan ja ennen kaikkea silmiään ei saa sulkea välttämättömältä. Tärkeintä on nyt että pidät huolen itsestäsi, vahvistat omaa hyvinvointiasi jotta jaksat kohdata tulevan ja kun sen aika tulee - älä tiputa itseäsi kuoppaan, surra saa ja pitää mutta muista joka päivä iloita siitä ajasta minkä sait isäsi kanssa, sekä siitä mitä sinulla on omassa elämässäsi hyvin. Isäsi taisteli urhoollisena kun sinä sairastit, nyt on sinun vuoro taistella läpi surun ja huomata että elämä lopulta kantaa.
Itse menetin oman äitini lähes saman ikäisenä ja hän oli minulle todella läheinen. Nyt tästä on kulunut jo 10v ja ikävä on edelleen lähes joka päivä, silti tuska on väistynyt ja muistelen häntä rakkaudelle.
Voimia sinulle, isällesi ja läheisillenne <3
Oman lapsen kuolemasta ei selviä koskaan. Vanhempien kuolema aika normaalia.
Minun isäni kuoli kun oli 14v siitä on jo 18vuotta. Päivä kerrallaan on mentävä. En enää tietenkään sure kovin usein, mutta harmittaa kun lapsella ei ole ukkia :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä kuoli 13 v sitten enkä enää muista koko tyyppiä.
Koin itse saman, että menetin isän syövälle liian nuorena.
Muistan, kuinka "pää sauhuten" yritin, ehkä omaa oloa" helpottaen keksiä kaikkia ruokavalio/lisäravinne- tuotteita, millä isän voisi "parantaa". Se oli mun tapa, yrittää saada toivoa ja järjestystä kaaokseen. Olin sinun ikäisesi, mutta ehkä kypsymättömämpi kuin monet ikäiseni.
Jos saisin antaa neuvoja itselleni, sanoisin, sen "kliseen", että huolehtisin myös omasta jaksamisesta. Eli toki kuuntelet ja otat vastaan isäsi pelot ym. tunteet. Riittää vain, että olet läsnä. Älä toitota liikaa positiivista ajattelua tai nyt taistellaan yms. Isäsi luulee, ettet ole vielä hyväksynyt väljäämätöntä vaan kiellät asian. Toki rohkaista pitää.
On voimiavievää olla rakkaimman tukena, joten vastapainona yritä ottaa kaiken irti elämän pikku iloista.
Itse tunsin turhaa ja järjenvastaista syyllisyyttä, jos "erehdyin" iloitsemaan elämästäni, uudesta opiskelupaikasta, kissanpennusta, leffaillasta ym. Ikään kuin minulla ei olisi oikeutta olla onnellinen pikku hetkistä, kun isäni teki kuolemaa.
Nyt kun on paljon uusia kokeellisia hoitoja, joihin tarvitaan koehenkilöitä, niin voiskohan sun isä päästä sellaiseen?
Olen sitä mieltä, että suuresta surusta ei koskaan "toivu", se vain ajan mittaan muuttaa muotoaan niin, että sinusta ehkä ajan myötä tulee vahvempi, pehmeämpi ja armeliaampi. Liika itsetietoisuus karisee.
Rakkaan kuolemasta on nyt 5 vuotta, ja olen selvinnyt sillai, että "elämä on vienyt mukanaan".
Toki rakkaan muisto kulkee aina mukana.
Suru on aaltoliikettä. Uskon, kun sanotaan, että meille ei anneta surua sen enempää, kuin jaksamme kantaa, tarkoittaa ehkä juuri sitä aaltoliikettä. Alussa äkkiä huomaat, et hei mä voin hyvin! En ole itkenyt moneen päivään..." Mutta sitten se suru nousee taas, vie mukanaan ja sitten vetäytyy antaen sulle aikaa toipua ennen "uutta aaltoa".
Toivotan sulle paljon jaksamista, lämpimiä halauksia ja voimaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinen vuosi vaikein. Sitten yleensä helpottaa.
Minun isäni amp ui itsensä meidän omakotitalon alakerrassa.
Ruumis oli viety pois aamulla ja poliisi selitti meille lapsille asian
Äiti näki koko jutun.
Äitini oli käynyt vieraissa ja uhkasi viedä meidät isältä pois.
Olin 14 vuotias
Mitä ajatuksia herää ap?
Miksi luulet että isäni ja myöhemmin äitini hylkäsivät minut ja sisareni?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
isänsä menettänyt kirjoitti:
Vaikka tää on vanha keskustelu niin ajattelin kirjoittaa kuitenkin. Menetin isäni Joulukuussa 2019 päivää ennen kuin olisin täyttänyt 31v. Taisteli monta vuotta syöpää vastaan,kunnes hävisi taiston. Itsellä tulee päiviä kun en pysty tekemään mitään,ei yksinkertaisesti kiinnosta ollenkaan.. Eilen ja tänään on sellaiset päivät..Tekee mieli vain itkeä koko ajan. Kaipaan isääni todella paljon ja vielä kipeämpää tekee surutyössä se että olen kesällä menossa naimisiin eikä isäni ole saattamassa alttarille :( Seurakunnalla olisi alkamassa sururyhmä,mut en saa käyttää omaa maskiani jota pystyn ainoastaan käyttämään joten jää myös tuo ryhmä sit käymättä.. Olen yrittänyt löytää vertaistuki ryhmiä josta saisin keskustelu apua saman kokeneilta,mut en ole valitettavasti löytänyt :(
Myötätuntoa sinne
Minä olen se jonka isä am.pui itsensä ja äiti hylkäsi.
Menin nmaistraatissa naimisiin.
Kun menin tiskille meiltä kysyttiin: oletteko tulleet todistamaan (vihkimistä)
Sanoin itku kurkussa: morsianhan minä.
Sitten muovituolille istumaan ja venaamaan
Siskon häihin en päässyt.
Ostin sisakolle hääpuvun ja kengät .
Kengät tosin piti maksaa takaisin.
Mies pakotti soittamaan siskolle ennen häitä :missä rahat?
Sisko sanoi: ajattelet vaan rahaa ja häihin ei oo tulemista.
En oo nähny siskoo sen jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Minun isäni amp ui itsensä meidän omakotitalon alakerrassa.
Ruumis oli viety pois aamulla ja poliisi selitti meille lapsille asian
Äiti näki koko jutun.
Äitini oli käynyt vieraissa ja uhkasi viedä meidät isältä pois.
Olin 14 vuotias
Mitä ajatuksia herää ap?
Miksi luulet että isäni ja myöhemmin äitini hylkäsivät minut ja sisareni?
Selviää kun ei muutakaan voi. Ajan kanssa. Ei sitä kauheasti kannata miettiä, miten selviää. Sitten kun se suru on ajankohtaista, suree sen hetken kerrallaan läpi. Ei siihen oikein voi valmistautua, päinvastoin asiasta stressaaminen etukäteen voi heikentää valmiutta kestää se läheisen kuolema sitten kun se oikeasti on kohdalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun isäni amp ui itsensä meidän omakotitalon alakerrassa.
Ruumis oli viety pois aamulla ja poliisi selitti meille lapsille asian
Äiti näki koko jutun.
Äitini oli käynyt vieraissa ja uhkasi viedä meidät isältä pois.
Olin 14 vuotias
Mitä ajatuksia herää ap?
Miksi luulet että isäni ja myöhemmin äitini hylkäsivät minut ja sisareni?
Selviää kun ei muutakaan voi. Ajan kanssa. Ei sitä kauheasti kannata miettiä, miten selviää. Sitten kun se suru on ajankohtaista, suree sen hetken kerrallaan läpi. Ei siihen oikein voi valmistautua, päinvastoin asiasta stressaaminen etukäteen voi heikentää valmiutta kestää se läheisen kuolema sitten kun se oikeasti on kohdalla.
Näin se menee..etiäpäin vaan sanoi mummo lumessa!!!
Vierailija kirjoitti:
Minun isäni amp ui itsensä meidän omakotitalon alakerrassa.
Ruumis oli viety pois aamulla ja poliisi selitti meille lapsille asian
Äiti näki koko jutun.
Äitini oli käynyt vieraissa ja uhkasi viedä meidät isältä pois.
Olin 14 vuotias
Mitä ajatuksia herää ap?
Miksi luulet että isäni ja myöhemmin äitini hylkäsivät minut ja sisareni?
Tää ei oo mikään sääli kilpailu.
Ap:lla on normaali perhe.
Mee muualle kehuskelemaan h.or o äitis ja m t-isäs temp auksilla!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäkää normaalinne
Jumalaa ei ole
Koska jos olisi isäni (ateisti) olisi nyt h.elvetissä
Sinulla yhä aikaa. Vaali sitä.
Oma isäni kuoli ollessani juuri täyttänyt 26v. Hän menehtyi keski-ikäisenä sairaalabakteeriin
Äiti ja isä kuolleet ja sitten tulikin avioero ja totaalinen yksinhuoltajuus. Minun lapsilla ei ole isovanhempia ollenkaan eikä juuri muuta sukua. Onneksi minulla on lapset ja pari hyvää ystävää. Aika auttaa.
Minun isäni kuoli 7.3.21 eli vähän aikaa sitten.
Olen aina ollut isän tyttö ja hän oli minulle turvasatama elämän syövereissä kun äidistä ei siihen ollut. Kuolema oli sairaalle ja iäkkäälle tiedostettu asia, silti se löi päin näköä kun tapahtui. Tuntuu kuin itsestäni olisi repäisty pala pois rakkaan mukana. Pari ensimmäistä viikkoa meni tyhjyydessä ja epäuskossa, en ymmärtänyt eikä mikään tuntunut miltään. Itkin kokoajan ja söin mietoa lääkettä että sain ahdistukselta edes nukuttua. Hautajaisten jälkeen lääkkeet jäivät kaappiin kun akuutein ahistus lieveni. Enää ei itketä joka päivä ja isää voi muistella hymyssäsuinkin. Aloitin päiväkirjan heti silloin, se on hyvä keino purkaa itseään ja ajatuksiaan tapahtuneesta. Suru aaltoilee ja päiviä on helpompia ja vaikeita. Itkupäiviä ja niitä kun vain sattuu. Siskojen kanssa voin jakaa ja tuemme toinen toisiamme. Kyllä se voi olla suuri isku vaikka vanhempi olisi jo iäkäs ja elämänsä elänyt. En ihmettele yhtään. Ei se kysy poistuneen ikää eikä helpotus kärsimyksistä vähennä menetyksen tuskaa.
Jaksamista sinulle paljon. Elämä kyllä kantaa, se on minun mottoni ollut aina. Menetin äitini muutama vuosi sitten ja ikävä on aina valtava. En voi nähdä, halata, sanoa enää mitään kasvotusten, ei soittaa. Silti vain on mentävä eteenpäin. Suru muuttuu, mutta aina se on mukana. Jotenkin ihmisestä vain lopulta löytyy se vahvuus ja uskon todella, että sinultakin sitä löytyy. Sure, itke, keskustele asiasta, sure miten sinä näet parhaaksi surra. Jaksamista sinulle todella paljon. Joskus myös huomaa, että muistelee niitä hyviä hetkiä yhdessä, vaikka suru on aina, muistot säilyy. Itken vieläkin usein ja kaipaan äitiäni. Juttelenkin hänelle joskus, ihan yksin.
En tiedä miten selviää.... jo monta viikkoa kärsinyt tästä painajaisesta, itkeny useita kertoja päivässä... ollut työkyvytön... saa nähä selviääkö tästä koskaan.
Vanha keskustelu mutta kuitenkin, isäni kuolemasta on 3 ja puoli vuotta enkä ole selvinnyt siitä enkä siitä ikinä tule selviämään. Sairastuin masennukseen tuon takia.Tuntuu että kaikki arjen asiat muistuttavat isästä. Ikävä pahenee päivä päivältä. Olen 15 vuotias