Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Sosiaalisten tilanteiden pelko ja työelämä
Onko täällä työelämässä olevia sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä? Kiinnostaisi kuulla, mitä päädyitte tekemään työksenne ja miten pärjäätte.
Olen itse vähän päälle parikymppinen yliopisto-opiskelija. Mitään mielenterveyspuolen diagnooseja ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta melkoisen voimakas ahdistus sosiaalisista tilanteista on ollut läsnä niin pitkään kuin muistan. En osaa toimia tilanteissa luonnollisesti, vaan olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita. Aina en tietenkään löydä "arkistoista" sopivaa repliikkiä ja varsinkin entuudestaan tuntemattomissa tilanteissa saatan antaa itsestäni varsin erikoisen vaikutelman. Olo on ollut aina varsin ulkopuolinen, kavereitakaan ei ollut ennen teini-ikää. Seurustelut ym. vastaavat kuviot on luonnollisesti jääneet kokonaan väliin. Autismin kirjon piirteitäkin löytynee enemmän tai vähemmän, mikä ei ainakaan helpota asiaa.
Toistaiseksi olen sinnitellyt elämässä minimoimalla/kiertämällä liian ahdistavat tilanteet. Ihmisiin on todella vaikea ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä ja tämä osaltaan on aiheuttanut sen, että kovinkaan syvällisiä ihmissuhteita ei pääse syntymään. Lisäksi alani on sellainen, että opinnot on mahdollista suorittaa hyvinkin itsenäisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suhteellisen pian tämä kaikki kostautuu ja on kohdattava realiteetit. Olen ollut töissä, mutta ensinnäkin yöunet alkoivat kärsiä ahdistuksen vuoksi kuukausia ennen aloitusta. Aloitus oli yhtä panikointia enkä kyennyt rentoutumaan lainkaan työpäivän jälkeen. Yritin sinnitellä ja uskoa, että ahdistus helpottaa, kun pääsen vauhtiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan en nukkunut öisin käytännössä enää ollenkaan. Lopulta paniikki lähestyvästä palaverista oli viimeinen niitti ja jouduin lopettamaan (ei helppoa sekään, siis auktoriteettiasemassa olevaan yhteydessä oleminen).
Olisin oikein tyytyväinen, jos löytäisin edes jonkin työn, jota pää kestäisi. Tiimityöskentely ja vastuun ottaminen tuntuu olevan myrkkyä, joten korkeakoulutusta vaativat työt pitänee unohtaa. Palkkaustakaan en pidä kovin olennaisena tekijänä, sillä näillä ongelmilla varustettuna esim. parisuhteeseen päätymisen ja perheen perustamisen todennäköisyys lienee lottovoiton luokkaa. Olen pohtinut johonkin yksinkertaiseen suorittavan tason työhön hakeutumista, mutta työnantajat saattaisivat karsastaa korkeakoulutusta. Lisäksi olen ehkä kirjaviisas, mutta monesta käytännön asiasta aivan pihalla ja motorisesti kömpelö. Tilanne tuntuu kohtalaisen toivottomalta, sillä omatunto ei missään nimessä sallisi "yhteiskunnan elättinä" olemista. Lisäksi olen ollut viime kesät ilman töitä, ja jo parissa kuukaudessa selkeän päivärytmin puute pahensi ahdistusta sekä toi itsetuhoiset ajatukset takaisin. Voin vain kuvitella, mitä pidempi kotona makaaminen aiheuttaisi.
Kommentit (1100)
Vierailija kirjoitti:
Minullakin on sosialististen tilanteiden pelko työelämässä. Vaikeuttaa työntekoa mittaamattoman paljon.
Ehheheh, kun ootkin sitten hauska ja originelli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaan lehtiä. Ennen ajoin rekkaa. Koita jotain tuommoista
OK.
Tämäkö oli sun mielestä tarpeellinen kommentti?
Mulla on se onni, että sain vakituisen työpaikan heti parikymppisenä ja olen siellä vieläkin nelikymppisenä. Kyseessä on ihan tuotantotyö, eli olen töissä tehtaassa. Tehdasympäristössä ei ole pakko olla sosiaalinen, kunhan vaan hoitaa omat hommansa. Mulla oli todella vaikeaa sopeutua ja välillä meinasin luovuttaa kokonaan ja sovinnolla syrjäytyä. Mutta kyllä mä sanon, että kun 20 vuotta on samassa työpaikassa ja tottunut näkemään ne samat naamat niin kyllä tässä on vaan vähitellen tottunut. Alussa menin ihan pitkin seiniä, hyvä kun uskalsin moikata edes ketään tai katsoa päinkään. Kahvihuoneeseen en edes uskaltanut mennä vaan söin evääni omalla työpisteelläni. Muistan kuinka jossain vaiheessa meillä kiellettiin työpisteellä syöminen, joten menin sitten kesällä autoon ja talvella vessaan syömään evääni. Joo, ällöttävää. Nykyään juttelen jo sujuvasti kahvihuoneessa ja muutenkin muiden kanssa. Mutta en kyllä varmasti olisi pärjännyt työelämässä, jos se olisi ollut jotain jatkuvia uusia työpaikkoja ja pätkätöitä. Ei ihminen voi jatkuvasti vetää jotain rauhoittaviakaan töissä, varsinkin kun kuljen omalla autolla ja käytän töissäni järeitä koneita. Onneksi olen saanut olla samassa työpaikassa pitkään ja toivon saavani olla samassa loppuun asti. Olisi hivittävää aloittaa koko työmaa alusta uudessa paikassa. Mutta pointtini oli sanoa, että kyllä se ajan myötä helpottaa. Ainakin jos saa olla samassa työpaikassa pitkään. Muusta en tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Taas tätä samaa?
Tämä on se yksi ja sama ketju, mutta jollakin on ilmeisesti tullut tähän pakkomielle, minkä vuoksi tämä on venynyt järjettömän pitkäksi. Suuri osa on trollausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on se onni, että sain vakituisen työpaikan heti parikymppisenä ja olen siellä vieläkin nelikymppisenä. Kyseessä on ihan tuotantotyö, eli olen töissä tehtaassa. Tehdasympäristössä ei ole pakko olla sosiaalinen, kunhan vaan hoitaa omat hommansa. Mulla oli todella vaikeaa sopeutua ja välillä meinasin luovuttaa kokonaan ja sovinnolla syrjäytyä. Mutta kyllä mä sanon, että kun 20 vuotta on samassa työpaikassa ja tottunut näkemään ne samat naamat niin kyllä tässä on vaan vähitellen tottunut. Alussa menin ihan pitkin seiniä, hyvä kun uskalsin moikata edes ketään tai katsoa päinkään. Kahvihuoneeseen en edes uskaltanut mennä vaan söin evääni omalla työpisteelläni. Muistan kuinka jossain vaiheessa meillä kiellettiin työpisteellä syöminen, joten menin sitten kesällä autoon ja talvella vessaan syömään evääni. Joo, ällöttävää. Nykyään juttelen jo sujuvasti kahvihuoneessa ja muutenkin muiden kanssa. Mutta en kyllä varmasti olisi pärjännyt työelämässä, jos se olisi ollut jotain jatkuvia uusia työpaikkoja ja pätkätöitä. Ei ihminen voi jatkuvasti vetää jotain rauhoittaviakaan töissä, varsinkin kun kuljen omalla autolla ja käytän töissäni järeitä koneita. Onneksi olen saanut olla samassa työpaikassa pitkään ja toivon saavani olla samassa loppuun asti. Olisi hivittävää aloittaa koko työmaa alusta uudessa paikassa. Mutta pointtini oli sanoa, että kyllä se ajan myötä helpottaa. Ainakin jos saa olla samassa työpaikassa pitkään. Muusta en tiedä.
Jos haluat vastata, niin miten sulla menee ihmissuhteet tai muu työn ulkopuolinen elämä? Onko niissäkin helpottanut ajan myötä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on se onni, että sain vakituisen työpaikan heti parikymppisenä ja olen siellä vieläkin nelikymppisenä. Kyseessä on ihan tuotantotyö, eli olen töissä tehtaassa. Tehdasympäristössä ei ole pakko olla sosiaalinen, kunhan vaan hoitaa omat hommansa. Mulla oli todella vaikeaa sopeutua ja välillä meinasin luovuttaa kokonaan ja sovinnolla syrjäytyä. Mutta kyllä mä sanon, että kun 20 vuotta on samassa työpaikassa ja tottunut näkemään ne samat naamat niin kyllä tässä on vaan vähitellen tottunut. Alussa menin ihan pitkin seiniä, hyvä kun uskalsin moikata edes ketään tai katsoa päinkään. Kahvihuoneeseen en edes uskaltanut mennä vaan söin evääni omalla työpisteelläni. Muistan kuinka jossain vaiheessa meillä kiellettiin työpisteellä syöminen, joten menin sitten kesällä autoon ja talvella vessaan syömään evääni. Joo, ällöttävää. Nykyään juttelen jo sujuvasti kahvihuoneessa ja muutenkin muiden kanssa. Mutta en kyllä varmasti olisi pärjännyt työelämässä, jos se olisi ollut jotain jatkuvia uusia työpaikkoja ja pätkätöitä. Ei ihminen voi jatkuvasti vetää jotain rauhoittaviakaan töissä, varsinkin kun kuljen omalla autolla ja käytän töissäni järeitä koneita. Onneksi olen saanut olla samassa työpaikassa pitkään ja toivon saavani olla samassa loppuun asti. Olisi hivittävää aloittaa koko työmaa alusta uudessa paikassa. Mutta pointtini oli sanoa, että kyllä se ajan myötä helpottaa. Ainakin jos saa olla samassa työpaikassa pitkään. Muusta en tiedä.
Jos haluat vastata, niin miten sulla menee ihmissuhteet tai muu työn ulkopuolinen elämä? Onko niissäkin helpottanut ajan myötä?
Valitettavasti ei. Sillä saralla on menty vain huonompaan suuntaan. Kai mulla menee kaikki paukut tuohon työelämästä selviytymiseen.. Omalla ajallani en siis käy missään sosialisoimassa. Joskus nuorempana yritin, mutta ne huonot kokemukset tekivät minusta vain aremman, masentuneemmam ja toivottomamman ja jouduin tavallaan valitsemaan työn ja henk.koht. elämän välillä, että kumpaan keskitän vähäisen jaksamiseni. Ja mitä muutakaan vaihtoehtoa mulla oman taloudellisen pärjäämiseni takia oli valita, kuin työ?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ette hommaa lääkitystä? Siis te jotka ette ole edes kokeilleet mitään pillereitä.
Sukulaispoika jäi uuninpankkopojaksi, kun kuulemma kärsii sosiaalisten tilanteiden pelosta. Pystyi kuitenkin käymään vaikeuksitta päiväkodissa, koko peruskoulun ja osan ammattikoulua (jossa tuli jtk allergioita tms). Äiti ei ole hoitanut hommiaan, isästä puhumattakaan. Eikä ole varmasti ainoa laatuaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ette hommaa lääkitystä? Siis te jotka ette ole edes kokeilleet mitään pillereitä.
Kyllä minä ainakin otin kaikki napit vastaan mitä suostuttiin määräämään.
Mulla ehkä lieväasteisena. Sen verran, etten ole osallistunut koskaan mihinkään nuorten tai vanhempienkaan menoihin. Sosiaalisia suhteita ei juuri ole. Annoin periksi, kun kaikki omat yrittämiseni meni puihin ja kerta toisensa jälkeen päädyttiin siihen, että sain kuulla kunniani kuinka arvoton olen ihmisenä ja kuinka paljon parempana ja ylempänä toinen osapuoli pitää itseään. En ole ehkä viiteen vuoteen puhunut kenenkään kanssa mistään merkityksellisestä tai heittänyt läppää.
Työelämässä koin hankalaksi kehua itseäni työhönottohaastatteluissa. Niinpä kukaan ei halunnut minua töihin. Ratkaisin asian hakeutumalla alalle, jossa työllistyminen oli varmaa varsinkin, jos on valmis elämään maaseudulla jossain syrjäisellä seudulla. Eli luin itseni lääkäriksi. Minusta ammatti teki minulle hyvää. Jouduin olemaan paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Tai pääsin. Miten sen nyt ottaa. Kuitenkin niin, etten ikimaailmassa olisi ollut ihmiskontakteissa niin paljon muutoin. Siitä nämä kontaktit olivat myös hyviä, että niissä fokuksessa en ollut minä, vaan toinen osapuoli, potilas. Olin vain työkalu hänen terveysongelmiensa ratkaisemisessa. Ei siis oikeastaan varsinaisesti ihmiskontakti siinä mielessä, että kumpikin osapuoli tulisi nähdyksi ja huomioonotetuksi. Mutta kontakteja kuitenkin. Nekin tekivät minulle hyvää. Nyt olen jo työurani tehnyt ja nautin suuresti yksinolosta ja siitä, että minun ei tarvitsekaan kelvata kenellekään töihin eikä ystäväksi eikä minun tarvitse miellyttää ketään eikä kukaan odota tai vaadi minulta mitään. Saan vain olla levollisesti oma itseni, rauhassa ympäröivän luonnon kanssa ja nauttia kaikesta siitä kauneudesta, jota suomalainen luonto tarjoilee. Ei tarvitse enää kyykyttää nurkassa tai peiton alla miettimässä mikä kaikki minussa on vikana, vaan saan unohtaa itseni kokonaan ja katsella ulospäin, mitä kaikkea mielenkiintoista maailmassa onkaan. Se tuntuu jotenkin niin vapaalta ja levolliselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas tätä samaa?
Tämä on se yksi ja sama ketju, mutta jollakin on ilmeisesti tullut tähän pakkomielle, minkä vuoksi tämä on venynyt järjettömän pitkäksi. Suuri osa on trollausta.
Hohhoijaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas tätä samaa?
Tämä on se yksi ja sama ketju, mutta jollakin on ilmeisesti tullut tähän pakkomielle, minkä vuoksi tämä on venynyt järjettömän pitkäksi. Suuri osa on trollausta.
Hohhoijaa!
Aika ilkeää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas tätä samaa?
Tämä on se yksi ja sama ketju, mutta jollakin on ilmeisesti tullut tähän pakkomielle, minkä vuoksi tämä on venynyt järjettömän pitkäksi. Suuri osa on trollausta.
Hohhoijaa!
Aika ilkeää.
Etkö kestä kovia totuuksia?
No, en oikeastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas tätä samaa?
Tämä on se yksi ja sama ketju, mutta jollakin on ilmeisesti tullut tähän pakkomielle, minkä vuoksi tämä on venynyt järjettömän pitkäksi. Suuri osa on trollausta.
Hohhoijaa!
You're the one to talk...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas tätä samaa?
Tämä on se yksi ja sama ketju, mutta jollakin on ilmeisesti tullut tähän pakkomielle, minkä vuoksi tämä on venynyt järjettömän pitkäksi. Suuri osa on trollausta.
Hohhoijaa!
You're the one to talk...
Thanks.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas tätä samaa?
Tämä on se yksi ja sama ketju, mutta jollakin on ilmeisesti tullut tähän pakkomielle, minkä vuoksi tämä on venynyt järjettömän pitkäksi. Suuri osa on trollausta.
Hohhoijaa!
You're the one to talk...
Thanks.
It wasn't a compliment.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas tätä samaa?
Tämä on se yksi ja sama ketju, mutta jollakin on ilmeisesti tullut tähän pakkomielle, minkä vuoksi tämä on venynyt järjettömän pitkäksi. Suuri osa on trollausta.
Hohhoijaa!
You're the one to talk...
Thanks.
It wasn't a compliment.
I stand corrected.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas tätä samaa?
Tämä on se yksi ja sama ketju, mutta jollakin on ilmeisesti tullut tähän pakkomielle, minkä vuoksi tämä on venynyt järjettömän pitkäksi. Suuri osa on trollausta.
Hohhoijaa!
You're the one to talk...
Thanks.
It wasn't a compliment.
I stand corrected.
What does that mean??????????????
Alue: Aihe vapaa
Oletko nainen vai mies?