Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden pelko ja työelämä
Onko täällä työelämässä olevia sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä? Kiinnostaisi kuulla, mitä päädyitte tekemään työksenne ja miten pärjäätte.
Olen itse vähän päälle parikymppinen yliopisto-opiskelija. Mitään mielenterveyspuolen diagnooseja ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta melkoisen voimakas ahdistus sosiaalisista tilanteista on ollut läsnä niin pitkään kuin muistan. En osaa toimia tilanteissa luonnollisesti, vaan olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita. Aina en tietenkään löydä "arkistoista" sopivaa repliikkiä ja varsinkin entuudestaan tuntemattomissa tilanteissa saatan antaa itsestäni varsin erikoisen vaikutelman. Olo on ollut aina varsin ulkopuolinen, kavereitakaan ei ollut ennen teini-ikää. Seurustelut ym. vastaavat kuviot on luonnollisesti jääneet kokonaan väliin. Autismin kirjon piirteitäkin löytynee enemmän tai vähemmän, mikä ei ainakaan helpota asiaa.
Toistaiseksi olen sinnitellyt elämässä minimoimalla/kiertämällä liian ahdistavat tilanteet. Ihmisiin on todella vaikea ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä ja tämä osaltaan on aiheuttanut sen, että kovinkaan syvällisiä ihmissuhteita ei pääse syntymään. Lisäksi alani on sellainen, että opinnot on mahdollista suorittaa hyvinkin itsenäisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suhteellisen pian tämä kaikki kostautuu ja on kohdattava realiteetit. Olen ollut töissä, mutta ensinnäkin yöunet alkoivat kärsiä ahdistuksen vuoksi kuukausia ennen aloitusta. Aloitus oli yhtä panikointia enkä kyennyt rentoutumaan lainkaan työpäivän jälkeen. Yritin sinnitellä ja uskoa, että ahdistus helpottaa, kun pääsen vauhtiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan en nukkunut öisin käytännössä enää ollenkaan. Lopulta paniikki lähestyvästä palaverista oli viimeinen niitti ja jouduin lopettamaan (ei helppoa sekään, siis auktoriteettiasemassa olevaan yhteydessä oleminen).
Olisin oikein tyytyväinen, jos löytäisin edes jonkin työn, jota pää kestäisi. Tiimityöskentely ja vastuun ottaminen tuntuu olevan myrkkyä, joten korkeakoulutusta vaativat työt pitänee unohtaa. Palkkaustakaan en pidä kovin olennaisena tekijänä, sillä näillä ongelmilla varustettuna esim. parisuhteeseen päätymisen ja perheen perustamisen todennäköisyys lienee lottovoiton luokkaa. Olen pohtinut johonkin yksinkertaiseen suorittavan tason työhön hakeutumista, mutta työnantajat saattaisivat karsastaa korkeakoulutusta. Lisäksi olen ehkä kirjaviisas, mutta monesta käytännön asiasta aivan pihalla ja motorisesti kömpelö. Tilanne tuntuu kohtalaisen toivottomalta, sillä omatunto ei missään nimessä sallisi "yhteiskunnan elättinä" olemista. Lisäksi olen ollut viime kesät ilman töitä, ja jo parissa kuukaudessa selkeän päivärytmin puute pahensi ahdistusta sekä toi itsetuhoiset ajatukset takaisin. Voin vain kuvitella, mitä pidempi kotona makaaminen aiheuttaisi.
Kommentit (1100)
Vierailija kirjoitti:
Oikeasti, altistakaa itseänne ja lapsianne muiden ihmisten seuralle.
Jokaisen täytyy sinnitellä oma elämä läpi. Keinot ahdistavista tilanteista selviämiseen täytyy löytyä omasta työkalupakista. Kyllä ne friikimmätkin lapset oppii luovimaan omalla tavallaan, kunhan saavat riittävästi harjoitusta. Tässä ketjussakin on tullut vinkkejä roolileikkiajattelusta yms.
Tulee yhteiskunnalle paljon halvemmaksi ja yksilölle hauskemmaksi, että ne työkalut hankitaan lapsuudessa ja nuoruudessa elämää elämällä, eikä aikuisena terapiassa juoksemalla ja työelämästä syrjäytyneenä - muiden kustannuksella.
Tuosta siedättämisestä voin itse sanoa sen, että minulle ihmisten seura on ollut pääsääntöisesti ikävää ja on kiusattu. Olin oikeastaan koko nuoruuteni kiusattu aina lukioon asti. Eli siinä minulle siedätystä elämään. Sain muiden ihmisten seuraa, mutta sellaista seuraa ja sanoja, jotka saivat itsetunnon murenemaan. Jäin myös täysin yksin. Nyt onkin sitten aikuisena vaikeaa korjata itseään. Eli mieluummin olisin nyt tavallaan ehjänä täällä kuin yrittäisin koota itseäni kuntoon. Selvisin niistä ajoista jotenkin, mutta muuten olen kuin varjo siitä mitä voisin olla. Minulla siis kiusaaminen paljolti syynä pelkoihin ja ahdistukseen. Ihmisten seura aiheuttaa epämukavuutta ja jännitän paljon sekä häpeän itseäni. Se häpeä on surullinen kokemus, koska siinä tavallaan hylkää itsensä. Ihmisten seurassa se usein korostuu. En luota keneenkään enää.
Lapsena kaikki oli paremmin. Olin vähän ujo, mutta pärjäsin. Kiusaaminen vie paljon minusta pois. Nyt en meinaa enää löytää itseäni. En ole tälläinen pelokas jännittäjä vaan minussa on rohkeampi puoli myös. Se vaan on nyt piilossa. Samalla ärsyttää tuo ainainen hokeminen rohkaistumisesta. Jokainen on kuitenkin oma itsensä ja oma tarina siinä taustalla. Itsekin joskus sanoin opiskeluissa, että minua jännittää niin tavallaan tehdään siitä asiasta sellainen, että vähätellään. Joillekin, kun se ei ole mikään pikkujuttu. Itsekin yritin selittää mistä se jännitys johtuu niin häpesin lopulta sitä kaikkea ja kaduin, kun kerroin esim kiusaamiskokemuksista. Myös sekin vaikuttaa tukeeko esim perhe sinua. Itse en saanut apua tai tukea vaan jäin omilleni ja vanhemmat eivät käsittäneet miksi olen niin "arka" ja hiljainen. Kun kiusaamisesta ei saanut välittää ja olla heikko. Tämä sivusta ja omia kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ottaisit vastuun omasta elämästä etkä valittaisi.. Monilla asiat paljon huonommin eivätkä kitise
Juuri näin. Ei se aina muillakaan ole helppoa.
Ihan mielenkiinnosta: jos jollakulla olisi työntekoa estävä fyysinen rajoite, käskisittekö samalla tavalla "porskuttaa" eteenpäin, sillä ei se aina muillakaan ole helppoa? Ja sen pohtiminen, miten pärjäisi elämässä rajoitteista huolimatta, olisi lumihiutalesyndroomaa, uhmaikäisen valitusta, vauvan itkua jne.?
Vierailija kirjoitti:
Ihan mielenkiinnosta: jos jollakulla olisi työntekoa estävä fyysinen rajoite, käskisittekö samalla tavalla "porskuttaa" eteenpäin, sillä ei se aina muillakaan ole helppoa? Ja sen pohtiminen, miten pärjäisi elämässä rajoitteista huolimatta, olisi lumihiutalesyndroomaa, uhmaikäisen valitusta, vauvan itkua jne.?
Täysin eri asioita, toinen on asennekysymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan mielenkiinnosta: jos jollakulla olisi työntekoa estävä fyysinen rajoite, käskisittekö samalla tavalla "porskuttaa" eteenpäin, sillä ei se aina muillakaan ole helppoa? Ja sen pohtiminen, miten pärjäisi elämässä rajoitteista huolimatta, olisi lumihiutalesyndroomaa, uhmaikäisen valitusta, vauvan itkua jne.?
Täysin eri asioita, toinen on asennekysymys.
Ai psykofysiologia on asennekysymys? Autismin kirjon piirteet tai sosiaalinen ahdistuneisuus ovat aivan yhtä fyysistä, todellista ja toimintakykyyn vaikuttavaa, kuin vaikka liikuntarajoite. Se että jotain asiaa ei näe päälle päin, ei tarkoita etteikö se olisi fyysistä ja todellista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan mielenkiinnosta: jos jollakulla olisi työntekoa estävä fyysinen rajoite, käskisittekö samalla tavalla "porskuttaa" eteenpäin, sillä ei se aina muillakaan ole helppoa? Ja sen pohtiminen, miten pärjäisi elämässä rajoitteista huolimatta, olisi lumihiutalesyndroomaa, uhmaikäisen valitusta, vauvan itkua jne.?
Täysin eri asioita, toinen on asennekysymys.
Ei kyllä ole, esimerkiksi introverteillä ja ekstroverteillä on tieteellisen tutkimuksen mukaan aivoissa havaittavissa selkeitä eroja. Sama pätee autismista ja Aspergerin syndroomasta kärsiviin ihmisiin.
Ihmisiä nyt vain on erilaisia. Sosiaalinen ympäristö joka hyväksyy tämän ja kannustaa ja rohkaisee, yleensä saa parhaiten kaikki kukoistamaan. Suomessa yleinen tasapäistäminen ja yhteen malliin pakottaminen sekä yleinen lannistava, vähättelevä ja jopa kiusaava suhtautuminen ihmisiin on se pahin.
Vierailija kirjoitti:
Vahvat pärjäävät, heikot eivät
Niinhän sinä luulet, mutta minullakin on sosiaalisten tilanteiden pelko ja olen työelämässä... ehkä jopa työkaverisi, kuka tietää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neurologisista poikkeavuuksista huolimatta aivot ovat plastiset ja on mahdollista opetella toimintatapoja, jotka mahdollistavat sopeutumisen normaaliin elämään. Tämä sinnikkäästi eteenpäin porskuttaminen sen sijaan, että heittäytyisi täysin toimintakyvyttömäksi, on kyllä juuri asennekysymys.
Porina vain käy, kun porskuttaa menemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Neurologisista poikkeavuuksista huolimatta aivot ovat plastiset ja on mahdollista opetella toimintatapoja, jotka mahdollistavat sopeutumisen normaaliin elämään. Tämä sinnikkäästi eteenpäin porskuttaminen sen sijaan, että heittäytyisi täysin toimintakyvyttömäksi, on kyllä juuri asennekysymys.
Luepa uudestaan tämä ketju ajatuksella.
Käytät sanoja kuten sinnikkäästi eteenpäin porskuttaminen (nentit) tai toimintakyvyttömäksi heittäytyminen (ap ja muut esim autismin kirjolla). Huomaatko itse että teet aika äkkinäisiä päätelmiä toisten sinnikkyyden tai asenteen puutteesta? Vaikka ap saattaa olla sinnikkäämpi kuin sinä.
Vierailija kirjoitti:
Neurologisista poikkeavuuksista huolimatta aivot ovat plastiset ja on mahdollista opetella toimintatapoja, jotka mahdollistavat sopeutumisen normaaliin elämään. Tämä sinnikkäästi eteenpäin porskuttaminen sen sijaan, että heittäytyisi täysin toimintakyvyttömäksi, on kyllä juuri asennekysymys.
Mitä on "normaali" elämä? Eihän sellaista olekaan. Työssäkäynti on tärkeää ja sitähän ap kovasti haluaakin.
Mutta ehdottomasti muun yhteisön pitää kyetä hyväksymään ihmisten erilaisuus. Juuri se on yksi suomalaisen koulu- ja työmaailman ongelmista, että tähän ei kyetä vaan yritetään tasapäistää kaikki. Monimuotoisuus ja sen hyväksyminen ja sen arvostaminen ovat aivan valtavan tärkeitä kehityskohteita sekä koulu- että työelämässä. Liian paljon menetämme ihmisten potentiaalia sillä, että hiemankaan poikkeavia kiusataan ulos yhteisöstä, oli se sitten koulu tai työpaikka, ja pahimmillaan työelämän ulkopuolelle. Suurimpia väärintekijöitä ovat juuri kaltaisesi, jotka kuvittelevat ja vaativat, että on joku "normi" johon kaikkien pitää mahtua.
Diversiteetti luo vahvuutta työelämään ja sen hyväksymistä on äärimmäisen tärkeä kehittää. Silloin voimme pitää työelämässä myös ap:n kaltaiset, joilla on kykyä vaikka mihin ja kova halu tehdä töitä, mutta jotka eivät ehkä sovi johonkin kapeaan "normiin".
Suomessa inhotaan liikaa erilaisuutta, oli se mitä tahansa. Jopa hyvää erilaisuutta, sillä yleensähän kouluissa ja työpaikoilla yleisimmin joutuvat kiusatuiksi ne etevimmät oppilaat ja työntekijät kun muut eivät siedä poikkeamia "normista".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neurologisista poikkeavuuksista huolimatta aivot ovat plastiset ja on mahdollista opetella toimintatapoja, jotka mahdollistavat sopeutumisen normaaliin elämään. Tämä sinnikkäästi eteenpäin porskuttaminen sen sijaan, että heittäytyisi täysin toimintakyvyttömäksi, on kyllä juuri asennekysymys.
Luepa uudestaan tämä ketju ajatuksella.
Käytät sanoja kuten sinnikkäästi eteenpäin porskuttaminen (nentit) tai toimintakyvyttömäksi heittäytyminen (ap ja muut esim autismin kirjolla). Huomaatko itse että teet aika äkkinäisiä päätelmiä toisten sinnikkyyden tai asenteen puutteesta? Vaikka ap saattaa olla sinnikkäämpi kuin sinä.
Sinnikäs ei olisi lopettanut töitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neurologisista poikkeavuuksista huolimatta aivot ovat plastiset ja on mahdollista opetella toimintatapoja, jotka mahdollistavat sopeutumisen normaaliin elämään. Tämä sinnikkäästi eteenpäin porskuttaminen sen sijaan, että heittäytyisi täysin toimintakyvyttömäksi, on kyllä juuri asennekysymys.
Luepa uudestaan tämä ketju ajatuksella.
Käytät sanoja kuten sinnikkäästi eteenpäin porskuttaminen (nentit) tai toimintakyvyttömäksi heittäytyminen (ap ja muut esim autismin kirjolla). Huomaatko itse että teet aika äkkinäisiä päätelmiä toisten sinnikkyyden tai asenteen puutteesta? Vaikka ap saattaa olla sinnikkäämpi kuin sinä.
Sinnikäs ei olisi lopettanut töitä.
Kuulostaa siltä että ihan periaatteesta et edes halua ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neurologisista poikkeavuuksista huolimatta aivot ovat plastiset ja on mahdollista opetella toimintatapoja, jotka mahdollistavat sopeutumisen normaaliin elämään. Tämä sinnikkäästi eteenpäin porskuttaminen sen sijaan, että heittäytyisi täysin toimintakyvyttömäksi, on kyllä juuri asennekysymys.
Luepa uudestaan tämä ketju ajatuksella.
Käytät sanoja kuten sinnikkäästi eteenpäin porskuttaminen (nentit) tai toimintakyvyttömäksi heittäytyminen (ap ja muut esim autismin kirjolla). Huomaatko itse että teet aika äkkinäisiä päätelmiä toisten sinnikkyyden tai asenteen puutteesta? Vaikka ap saattaa olla sinnikkäämpi kuin sinä.
Sinnikäs ei olisi lopettanut töitä.
Kuulostaa siltä että ihan periaatteesta et edes halua ymmärtää.
Niinhän sitä sanotaan, että tuomitseminen on helpompaa kuin ymmärtäminen.
Ap:han selvästi nimenomaan haluaa työelämään.
Saahan sitä yrittää selitellä vaikka kuinka, mutta ei se maailma vain pyörisi, jos kaikki jäisivät ahdistuksissaan kotiin makaamaan ja voivottelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Saahan sitä yrittää selitellä vaikka kuinka, mutta ei se maailma vain pyörisi, jos kaikki jäisivät ahdistuksissaan kotiin makaamaan ja voivottelemaan.
Niinpä, jokainen porskuttaa eteenpäin ja tekee näin osansa.
Vanhemmat sukupolvet olivat vahvempaa tekoa.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat sukupolvet olivat vahvempaa tekoa.
Höpö höpö. Heillä oli työpaikkoja tarjolla myös keskinkertaisemmille tyypeille, eivätkä työkulttuurin vaatimukset olleet pilvissä kuten nykyään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat sukupolvet olivat vahvempaa tekoa.
Höpö höpö. Heillä oli työpaikkoja tarjolla myös keskinkertaisemmille tyypeille, eivätkä työkulttuurin vaatimukset olleet pilvissä kuten nykyään.
Ei sodassakaan kyselty, haluaako osallistua vai ei.
Ap vinkiksi, itseäni on auttanut sen tajuaminen ettei tarvitse miellyttää muita. Riittää että käyttäytyy hyvin kaikkia kohtaan ja tekee työnsä hyvin. Iso osa sosiaalisten tilanteiden pelosta johtuu siitä että on oppinut ettei ole sellainen kuin "pitäisi". Mitä jos annatkin itsellesi luvan olla se kuka olet, autisminkirjon piirteinesi, kaikkinesi. Kaikkia se ei miellytä, mutta kun miettii tarkemmin, miksi tarvitsisikaan?