Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden pelko ja työelämä
Onko täällä työelämässä olevia sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä? Kiinnostaisi kuulla, mitä päädyitte tekemään työksenne ja miten pärjäätte.
Olen itse vähän päälle parikymppinen yliopisto-opiskelija. Mitään mielenterveyspuolen diagnooseja ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta melkoisen voimakas ahdistus sosiaalisista tilanteista on ollut läsnä niin pitkään kuin muistan. En osaa toimia tilanteissa luonnollisesti, vaan olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita. Aina en tietenkään löydä "arkistoista" sopivaa repliikkiä ja varsinkin entuudestaan tuntemattomissa tilanteissa saatan antaa itsestäni varsin erikoisen vaikutelman. Olo on ollut aina varsin ulkopuolinen, kavereitakaan ei ollut ennen teini-ikää. Seurustelut ym. vastaavat kuviot on luonnollisesti jääneet kokonaan väliin. Autismin kirjon piirteitäkin löytynee enemmän tai vähemmän, mikä ei ainakaan helpota asiaa.
Toistaiseksi olen sinnitellyt elämässä minimoimalla/kiertämällä liian ahdistavat tilanteet. Ihmisiin on todella vaikea ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä ja tämä osaltaan on aiheuttanut sen, että kovinkaan syvällisiä ihmissuhteita ei pääse syntymään. Lisäksi alani on sellainen, että opinnot on mahdollista suorittaa hyvinkin itsenäisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suhteellisen pian tämä kaikki kostautuu ja on kohdattava realiteetit. Olen ollut töissä, mutta ensinnäkin yöunet alkoivat kärsiä ahdistuksen vuoksi kuukausia ennen aloitusta. Aloitus oli yhtä panikointia enkä kyennyt rentoutumaan lainkaan työpäivän jälkeen. Yritin sinnitellä ja uskoa, että ahdistus helpottaa, kun pääsen vauhtiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan en nukkunut öisin käytännössä enää ollenkaan. Lopulta paniikki lähestyvästä palaverista oli viimeinen niitti ja jouduin lopettamaan (ei helppoa sekään, siis auktoriteettiasemassa olevaan yhteydessä oleminen).
Olisin oikein tyytyväinen, jos löytäisin edes jonkin työn, jota pää kestäisi. Tiimityöskentely ja vastuun ottaminen tuntuu olevan myrkkyä, joten korkeakoulutusta vaativat työt pitänee unohtaa. Palkkaustakaan en pidä kovin olennaisena tekijänä, sillä näillä ongelmilla varustettuna esim. parisuhteeseen päätymisen ja perheen perustamisen todennäköisyys lienee lottovoiton luokkaa. Olen pohtinut johonkin yksinkertaiseen suorittavan tason työhön hakeutumista, mutta työnantajat saattaisivat karsastaa korkeakoulutusta. Lisäksi olen ehkä kirjaviisas, mutta monesta käytännön asiasta aivan pihalla ja motorisesti kömpelö. Tilanne tuntuu kohtalaisen toivottomalta, sillä omatunto ei missään nimessä sallisi "yhteiskunnan elättinä" olemista. Lisäksi olen ollut viime kesät ilman töitä, ja jo parissa kuukaudessa selkeän päivärytmin puute pahensi ahdistusta sekä toi itsetuhoiset ajatukset takaisin. Voin vain kuvitella, mitä pidempi kotona makaaminen aiheuttaisi.
Kommentit (1100)
Kova duuni on rahaa
Työ rankka on rahaa
Kova duuni on rahaa, jota tarvii jokainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta duunii
Pakko tehdä duunii
Pakko tehdä duunii
Pakko tehdä duunii
Pakko pakertaa
Että rahaa saa
Täällä ihmiset eivät ymmärrä mitä Sosiaalisten tilanteiden pelko on. Se on sairaus, diagnoosi (ICD-10-luokittelussa F40.1).
Nämä ketkä huutelevat, että pitää vain porskuttaa, eivät itse selviytyisi yhtään sen paremmin jos kärsisivät kyseisestä ongelmasta.
Sos. til. pelko on itse asiassa todella vaikea ongelma. Sitä ei ymmärrä jos ei ole omakohtaista kokemusta.
Parhaimmillaan sen kanssa pystyy kuitenkin elämään, ja käymään töissäkin. Mutta kaikki ei työhön kykene.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oon tehnyt sekä erittäin sosiaalisia että epäsosiaalisia töitä ja kaikkea siltä väliltä. Ennen olo oli aivan hirveä, väkisin pakotin itseni jaksamaan. Sitten kävin traumaterapian, jossa rakensin perusturvallisuutta sekä kehitin omanarvontuntoa ja itseluottamusta. Terapiasta oli valtava apu. Edelleen välillä ahdistaa ja tulee suuriakin pelkoja, mutta nyt osaan olla ja toimia vaikeidenkin tuntemusten kanssa. Sos. tilanteet eivät enää ole maailmanlopun kysymyksiä, ne menevät, miten menevät, ja kunhan niistä jotenkin selviän, se riittää. Tiedän olevani ihan OK ihminen, vaikken niin haka sos. tilanteissa olekaan.
Kiitos tästä kommentista, antoi hirveästi voimaa itselle! Tuo hyväksyminen ja asenne, että menee miten menee, kuhan en välttele tärkeitä tilanteita, niin riittää jo. Itsemyötätunto❤️ Itse ajattelen myös etten ainakaan itse hylkää itseäni vaan kiitän jo siitä, että uskalsin mennä ja toimia sos. tilanteissa.
Juuri näin! Ja hei, jos joskus vältteletkin, ei sekään mitään. Aina ei tarvitse jaksaa. Jos olet tähän asti kovasti vältellyt, realistista onkin odottaa, ettet ihan kertalaakista pysty menemään toiseen ääripäähän. Vähän kerrassaan uskallat enemmän, ja jokainen uskallus on kotiinpäin <3 Tässäkin sitä itsemyötätuntoa, että et ole epäonnistunut, jos joskus yhä jätätkin jonkin menon väliin. On oikeasti tosi raskasta, kun joutuu tekemään moninkertaiset ponnistelut selvitäkseen asioista, jotka toisilta sujuvat kuin vettä vain. Myös lepo on hyväksi.
Se myös todella auttaa, jos pystyy hyväksymään oman pelon. Mulle oli yhdessä vaiheessa tosi iso juttu, että uskalsin soittaa työnantajille harjoittelupaikasta. Pelkäsin sitä ensin kuollakseni, mutta sitten päätin, että jos ääni värisee tai takeltelen sanoissa, sitten se vain menee niin, ja ne ihmiset ajattelevat, mitä ajattelevat. Ja oikeasti suurin osa oli mukavia, jopa kehuivat, että reippaasti ja aktiivisesti soitin ja kysyin. Vain pari oli nihkeämpää, mutta ehkä heilläkin oli muuten vain huono päivä. Tai jos ajattelivatkin, ettei me tuollaista änkyttäjää haluta, niin hyvä niin, en haluaisikaan tuppautua minnekään, missä mua ei kaivata :D
Ja kun pääsee siihen pisteeseen, ettei sos. tilanteilla ole enää niin valtavaa merkitystä, ne voivatkin alkaa sujua ihan hyvin, kun niitä ei stressaa niin paljon! Musta tuntuu, että itse arvioin itseäni kaikkein rankimmin ja kuvittelen, että pelkoni näkyy ulospäin ja mut siitä tuomitaan, vaikka muilta oon kuitenkin saanut jo jopa hyvääkin palautetta :)
Vierailija kirjoitti:
Tutkija tai siivooja. Menestyvä kirjailija.
Ei tutkijakaan kovin yksin saa nykyään olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkija tai siivooja. Menestyvä kirjailija.
Ei tutkijakaan kovin yksin saa nykyään olla.
Saapas!
Mita ihmeen metsalaisia suomalaiset ovat etta kanssaihmisia noin pelataan?
Eiko koulussa opeteta olemaan muiden kanssa? Ei minua ainakaan ole kukaan koskaan purrut tai lyonyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mita ihmeen metsalaisia suomalaiset ovat etta kanssaihmisia noin pelataan?
Eiko koulussa opeteta olemaan muiden kanssa? Ei minua ainakaan ole kukaan koskaan purrut tai lyonyt.
Ääkköset jäivät matkan varrelle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mita ihmeen metsalaisia suomalaiset ovat etta kanssaihmisia noin pelataan?
Eiko koulussa opeteta olemaan muiden kanssa? Ei minua ainakaan ole kukaan koskaan purrut tai lyonyt.
Ääkköset jäivät matkan varrelle?
Tämäkö oli mielestäsi olennaista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikuttaa siltä, ettei ihmiset ymmärrä mitä tarkoittaa Sosiaalisten tilanteiden pelko. Se on siis mielisairaus.
Joku sanoi, ettei sodassakaan voinut olla tuollaisia pelkoja. Mutta nyt ei olla missään sodassa edes!
Kaikkea ei tarvitse aina verrata sota-aikaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen asiakaspalvelutyössä ja ilman ahdistus/masennuslääkkeitä en työhöni kykene. Lääkityksen kanssa jopa tykkään työstäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mita ihmeen metsalaisia suomalaiset ovat etta kanssaihmisia noin pelataan?
Eiko koulussa opeteta olemaan muiden kanssa? Ei minua ainakaan ole kukaan koskaan purrut tai lyonyt.
Ääkköset jäivät matkan varrelle?
Alt132lAlt132 valita. Kylla ne ne loytyy mutta en viitsi nahda vaivaa. Yrita itse kirjoittaa nappiksella missa ei ole skandeja ja tule sitten inisemaan. ä ä ä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselle tuli paha sosiaalisten tilanteiden pelko koulukiusaamisesta. Sisarukset on ihan normaaleja joten ei johdu kasvatuksesta. Mutta jos koiranpennun kimppuun esim. hyökkää toistuvasti toinen koira kriittisessä vaiheessa sosiaalisten taitojen opettelua koira ei välttämättä ikinä opi normaalis käytöstä van pelkää loppuikänsä lajitovereita. Näin kävi itselleni kun hakattiin fyysisesti ja henkisesti koulussa ikävävuodet 8-12, nyt lähemmäs kolmekymppinen syrjäytynyt, koittanut opiskella mutta opettajat ja muut ihmiset saa ihan normaaleissa tilanteissa sellaista kauhua aikaan että juoksen vaan karkuun kun aivot menee ihan totaaliseen paniikkiin. Ei siinä auta sanoa että hymyile ja ole vaan normaali. Aivot ei tiedä mitä on se normaali.
Jotain merkillistä salakieltä tuo 103:n räpellys. Alt alt vaan 😂
Vierailija kirjoitti:
Mita ihmeen metsalaisia suomalaiset ovat etta kanssaihmisia noin pelataan?
Eiko koulussa opeteta olemaan muiden kanssa? Ei minua ainakaan ole kukaan koskaan purrut tai lyonyt.
Sinähän se metsäläinen olet, jos kuvittelet, että sos. tilanteiden pelkoa esiintyy vain Suomessa. Ja "ei minua ainakaan ole kukaan koskaan purrut tai lyönyt". Lucky you. Aika montaa kohdellaan kuin p*skaa ihan omassa kodissa, ja koulukiusaamisesta nyt varmaan on kuullut jokainen. Ei varsinaisesti luo uskoa kanssaihmisiin eikä omaan itseen tällaiset kokemukset.
Liike on lääke :) Lenkki rentouttaa!
Vierailija kirjoitti:
Liike on lääke :) Lenkki rentouttaa!
Oletko tosissasi?
Sos tilanteiden pelko löytyy (ihan diagnosoitu) ja heti menin suoraan valmistumisen jälkeen 18-vuotiaana töhin ja täällä olen edelleen samassa työpaikassa 14 vuotta istunut. Työssäni ei ole asiakaspalvelua (siihen en pystyisi, esimies yritti aikanaan pakottaa mutta sanoin aina ei). Puhelinta vihaan/pelkään/stressaan kun se soi ja se on ainoa haittapuoli työssäni. Hyvin olen mielestäni pärjännyt, en juttele ellei mulle jutella, en osallistu kollegoiden illanistujaisiin tms. Varmaan pitävät mua outona mutta en mä töihin tullut kavereita etsimään vaan tienaamaan rahaa.