Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden pelko ja työelämä
Onko täällä työelämässä olevia sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä? Kiinnostaisi kuulla, mitä päädyitte tekemään työksenne ja miten pärjäätte.
Olen itse vähän päälle parikymppinen yliopisto-opiskelija. Mitään mielenterveyspuolen diagnooseja ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta melkoisen voimakas ahdistus sosiaalisista tilanteista on ollut läsnä niin pitkään kuin muistan. En osaa toimia tilanteissa luonnollisesti, vaan olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita. Aina en tietenkään löydä "arkistoista" sopivaa repliikkiä ja varsinkin entuudestaan tuntemattomissa tilanteissa saatan antaa itsestäni varsin erikoisen vaikutelman. Olo on ollut aina varsin ulkopuolinen, kavereitakaan ei ollut ennen teini-ikää. Seurustelut ym. vastaavat kuviot on luonnollisesti jääneet kokonaan väliin. Autismin kirjon piirteitäkin löytynee enemmän tai vähemmän, mikä ei ainakaan helpota asiaa.
Toistaiseksi olen sinnitellyt elämässä minimoimalla/kiertämällä liian ahdistavat tilanteet. Ihmisiin on todella vaikea ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä ja tämä osaltaan on aiheuttanut sen, että kovinkaan syvällisiä ihmissuhteita ei pääse syntymään. Lisäksi alani on sellainen, että opinnot on mahdollista suorittaa hyvinkin itsenäisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suhteellisen pian tämä kaikki kostautuu ja on kohdattava realiteetit. Olen ollut töissä, mutta ensinnäkin yöunet alkoivat kärsiä ahdistuksen vuoksi kuukausia ennen aloitusta. Aloitus oli yhtä panikointia enkä kyennyt rentoutumaan lainkaan työpäivän jälkeen. Yritin sinnitellä ja uskoa, että ahdistus helpottaa, kun pääsen vauhtiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan en nukkunut öisin käytännössä enää ollenkaan. Lopulta paniikki lähestyvästä palaverista oli viimeinen niitti ja jouduin lopettamaan (ei helppoa sekään, siis auktoriteettiasemassa olevaan yhteydessä oleminen).
Olisin oikein tyytyväinen, jos löytäisin edes jonkin työn, jota pää kestäisi. Tiimityöskentely ja vastuun ottaminen tuntuu olevan myrkkyä, joten korkeakoulutusta vaativat työt pitänee unohtaa. Palkkaustakaan en pidä kovin olennaisena tekijänä, sillä näillä ongelmilla varustettuna esim. parisuhteeseen päätymisen ja perheen perustamisen todennäköisyys lienee lottovoiton luokkaa. Olen pohtinut johonkin yksinkertaiseen suorittavan tason työhön hakeutumista, mutta työnantajat saattaisivat karsastaa korkeakoulutusta. Lisäksi olen ehkä kirjaviisas, mutta monesta käytännön asiasta aivan pihalla ja motorisesti kömpelö. Tilanne tuntuu kohtalaisen toivottomalta, sillä omatunto ei missään nimessä sallisi "yhteiskunnan elättinä" olemista. Lisäksi olen ollut viime kesät ilman töitä, ja jo parissa kuukaudessa selkeän päivärytmin puute pahensi ahdistusta sekä toi itsetuhoiset ajatukset takaisin. Voin vain kuvitella, mitä pidempi kotona makaaminen aiheuttaisi.
Kommentit (1100)
Terapia auttanee, tosin vaikea päästä. Tsemppiä kuitenkin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ne muutkaan töistä tykkää, tekevät silti kun on pakko
Vierailija kirjoitti:
Ei ne muutkaan töistä tykkää, tekevät silti kun on pakko
Näin. Erikoista että tulee edes mieleen irtisanoutua tukien varaan, kun jokin työtehtävä (palaveri) tuntuu epämiellyttävältä.
Ehkä tämä johtuu tuosta sosiaalisesta eristyneisyydestä?
Jos olisi ollut paljon ihmiskontakteja ja vuorovaikutusta, tietäisi etteivät omat tunteet ole mitään ainutlaatuisia, vaan että muillakin on vastaavia ongelmia ja silti pitää ja VOI vain porskuttaa eteenpäin.
Kiitos kommenteista! Avun hakeminen on ollut pitkään mielessä, sillä näitä erilaisia ongelmia on tosiaan ollut jo lapsesta asti: ahdistuneisuutta, pakkoajatuksia, itsetuhoisia ajatuksia, liiallista stressiherkkyyttä, välillä voimakkaita epävakaan piirteitä jne. Kaipa suurimpana esteenä on ollut se, että en ole nähnyt ongelmia tarpeeksi vakavina tai itseäni avun arvoisena. Välillä on parempia kausia, kun stressitekijöitä on vähemmän: silloin epäilyttää, onko mitään avun tarvetta ollenkaan ja tuhlaisinko vain resursseja. Yksi pelko on toki myös se, että ei otettaisi tosissaan, vaan nauraisivat pihalle. Hoitohenkilökunnan edessä osaan myös tsempata aika hyvin ja tapana on vähätellä vaivoja.
Autismin kirjoa olisi ehkä tosiaan myös syytä selvitellä. Aika moni piirre täsmäisi, monet myös ilmeisesti pitävät minua hieman erikoisena ja onpa joku ihan olettanutkin, että olisin Asperger (ei toki todennut tätä minulle suoraan). Hauskana yksityiskohtana sekin, että joskus kirjoittelin tänne ehkä 13-vuotiaana ja kovasti huudeltiin Aspergeria kommenteissa. :D Kuinkahan vaikea tutkimuksiin olisi päästä aikuisena?
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ne muutkaan töistä tykkää, tekevät silti kun on pakko
Näin. Erikoista että tulee edes mieleen irtisanoutua tukien varaan, kun jokin työtehtävä (palaveri) tuntuu epämiellyttävältä.
Ehkä tämä johtuu tuosta sosiaalisesta eristyneisyydestä?
Jos olisi ollut paljon ihmiskontakteja ja vuorovaikutusta, tietäisi etteivät omat tunteet ole mitään ainutlaatuisia, vaan että muillakin on vastaavia ongelmia ja silti pitää ja VOI vain porskuttaa eteenpäin.
No kivat sulle, että et oo joutunut ahdistuneisuushäiriöstä kärsimään. "Tuntuu epämiellyttävältä" ja ahdistuneisuus on aika eri mittaluokan asioita. t. ahdistuneisuushäiriöinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harvemmin niissä korkeakoulutustakaan vaativissa töissä suoraan syvään päähän heitetään. Varsinkin jos haet harjoittelijaksi, niin pitkään saat olla ihan tarkkailijan roolissa ja katsoa sivusta, että miten asiat toimivat ja samalla totutella niihin tilanteisiin.
Itsellä opinnot melkein jäivät paniikin takia kesken, mutta töissä loppujen lopuksi oli paljon helpompi ottaa näitä tilanteita vastaan, varsinkin kun asennoituu siten, että tekee itse parhaansa, ja se oma paras joskus on enemmän ja joskus vähemmän. Nykyään pärjään töissä ihan hyvin, mutta myönnän kyllä samalla, että joskus on niitä päiviä, että itken vessassa enkä kykenisi enää jatkamaan... mutta niitä on vähän ja siinä tulee nimenomaan eteen se, että tekee parhaansa. Huonompina päivinä se sitten voi riittää vähän vähempään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ottaisit vastuun omasta elämästä etkä valittaisi.. Monilla asiat paljon huonommin eivätkä kitise
Olipa ikävästi sanottu.
Sosiaalisten tilanteiden kammo ei ole mikään pikkujuttu. Se saattaa heikentää elämänlaatua olennaisesti läpi elämän. Kaikki eivät myöskään kykene hakemaan apua, koska sekin vaatii sosiaalisen kontaktin.
Itse ratkaisin tämän työasian perustamalla yrityksen, missä perus duunipäivät työskentelen yksin. Välillä joudun tapaamaan ihmisiä työssäni, sillon vedän ylleni työroolin, jonka taakse voi kätkeytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeasti, altistakaa itseänne ja lapsianne muiden ihmisten seuralle.
Jokaisen täytyy sinnitellä oma elämä läpi. Keinot ahdistavista tilanteista selviämiseen täytyy löytyä omasta työkalupakista. Kyllä ne friikimmätkin lapset oppii luovimaan omalla tavallaan, kunhan saavat riittävästi harjoitusta. Tässä ketjussakin on tullut vinkkejä roolileikkiajattelusta yms.
Tulee yhteiskunnalle paljon halvemmaksi ja yksilölle hauskemmaksi, että ne työkalut hankitaan lapsuudessa ja nuoruudessa elämää elämällä, eikä aikuisena terapiassa juoksemalla ja työelämästä syrjäytyneenä - muiden kustannuksella.
Melkoista k_e_it_ti_ö_p_s_yk_olog_iaa ja v_ä_hät_telyä tämäkin ketju täynnä. Surullista, että joidenkin pitää päästä vain ö_y_höt_täm_ään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokemuksen syvällä rintaäänellä, tässä vinkit teille sosiaalisissa tilanteissa ahdistuville:
1. Hakekaa lääkkeet lääkäristä erityisen ahdistavia tilanteita varten.
2. Purkaa hammasta duunissa ja siedättäkää itseänne.
3. Huolehtikaa palautumisesta.
4. Hankkikaa elämään tarpeeksi sisältöä, älkää eläkö omissa maailmoissanne.
Kyllä se siitä helpottaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Melkoista k_e_it_ti_ö_p_s_yk_olog_iaa ja v_ä_hät_telyä tämäkin ketju täynnä. Surullista, että joidenkin pitää päästä vain ö_y_höt_täm_ään.
Melkoista lumihiutalesyndroomaa ja todellisuudesta vieraantumista tämäkin ketju täynnä.
Kyllä tuo empatian täydellinen puute ja kyvyttömyys ymmärtää muiden tuntemuksia on jotain paljon surullisempaa. Sosiaalisten tilanteiden pelko ja siitä joidenkin kohdalla aiheutuva työkyvyttömyys on todellinen tila. Mikä siinä tarkkaan ottaen on todellisuudesta vieraantumista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mainitsit tunnistavasi itsessäsi autismin kirjon piirteitä, ja moni kertomasi asia saattaisi liittyä kyseisiin piirteisiin, aivan erityisesti tuo "olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita". Ehkä sinun kannattaa harkita autismin kirjon diagnoosin hakemista. Jos hakee apua ahdistuneisuushäiriöihin, ammattilaisten on tärkeää tietää mahdollisesta autismin kirjon tilasta, koska se voi vaikuttaa merkittävästi ahdistuneisuuden hoitomuotoihin. En halua käyttää autismin kirjosta termiä häiriö, koska merkittävä osahan autisminkirjolaisten kohtaamista vaikeuksista johtuu siitä, että maailma pyörii neurotyypillisen enemmistön ehdoilla. Ahdistuneisuus on usein autismin kirjon liitännäisoire, mutta on hyvä huomata, että autismin kirjo itsessään ei ole mielenterveydellinen vaan neuropsykiatrinen diagnoosi. Toisaalta sekin on mahdollista, että kuvailemiesi sosiaalisen kanssakäymisen haasteiden taustalla on introverttiys ja ujous. Itselläni on paljon samantyyppisiä piirteitä, ja olenkin noita vaihtoehtoja myös omalla kohdallani mielessäni pyöritellyt, mutta mitään diagnoosia ei minullakaan toistaiseksi ole.
Introversio ei tarkoita ongelmia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Introvertti voi olla sosiaalisesti hyvinkin lahjakas, hän vain tarvitsee sen vastapainoksi aikaa olla yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Melkoista k_e_it_ti_ö_p_s_yk_olog_iaa ja v_ä_hät_telyä tämäkin ketju täynnä. Surullista, että joidenkin pitää päästä vain ö_y_höt_täm_ään.
Melkoista lumihiutalesyndroomaa ja todellisuudesta vieraantumista tämäkin ketju täynnä.
Jep, "mutku mä oon niin erityinen ja erityisherkkä!!" Ihan niinkuin muilla ei olisi ongelmia, silti vain porskuttavat eteenpäin.
Minusta AP ei kyllä missään kohtaa väittänyt tällaista. Paremminkin sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivät haluavat välttää erityisen huomion kohteeksi joutumista.
Vierailija kirjoitti:
Vahvat pärjäävät, heikot eivät
Onneksi suurin osa ihmisistä ei luule näin. Tällä palstallakin vain osa ihmisistä. Suuri osa ihmisistä lukee, sivistää itseään ja ymmärtää elämää laajemmin.
Koulukiusaaminen vaikuttaa aika monesti sosiaalisten tilanteiden pelon kehittymiseen. Joistakin kommenteista päätellen entiset koulukiusaajat ovat löytäneet tännekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Melkoista k_e_it_ti_ö_p_s_yk_olog_iaa ja v_ä_hät_telyä tämäkin ketju täynnä. Surullista, että joidenkin pitää päästä vain ö_y_höt_täm_ään.
Melkoista lumihiutalesyndroomaa ja todellisuudesta vieraantumista tämäkin ketju täynnä.
Kyllä tuo empatian täydellinen puute ja kyvyttömyys ymmärtää muiden tuntemuksia on jotain paljon surullisempaa. Sosiaalisten tilanteiden pelko ja siitä joidenkin kohdalla aiheutuva työkyvyttömyys on todellinen tila. Mikä siinä tarkkaan ottaen on todellisuudesta vieraantumista?
Aivan. Ihmiset ovat erilaisia eikä se tarkoita mitään ns. lumihiutalesyndroomaa eikä todellisuudesta vieraantumista. Joillekin taitaa olla kova paikka että kaikki eivät koe ja ajattele samoin. Luulisi että on raskasta elää jos erilaisuus herättää itsessä noin paljon vastustusta.
Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, uuvuin kun yritin kuntouttaa itseäni. Autismin kirjolla myös. Toisaalta olen myös introvertti, eli ei mitkään parhaat kortit nykytyöelämään mutta ihan hyvää elämää koen eläväni kaikesta huolimatta.