Lue keskustelun säännöt.
Jokaikinen lapseton kaveri jäänyt.
04.01.2015 |
Esikoiseni täyttää pian 5v, ja minun on pakko todeta että jokainen vanha kaveri on jäänyt lasten myötä. Miksi? En oikeasti osaa sanoa. Meneekö elämä vaan väistämättä niin? Onko teillä muilla mennyt? Ovatko kaverit ikuisesti menetettyjä?
Itse huomasin muutamaan kaveriini itse pitäväni aina yhteyttä, ja välillä tuli heidän seurassaan jotenkin tyhmä olo, vaikea selittää.. Sitten kun lopetin yhteydenpidon, ei näistä ihmisistä enää kuulunut mitään. Ei _mitään_. Vaikka ovat osa siis lapsuudesta saakka olleet pari vuosikymmentä kavereina.
Tosi vaikea uskoa, että pelkästään lapsista johtuu tämä asia. Voiko oikeasti johtua? Kun en oikeasti mielestäni ole sellainen äiti, jonka elämässä ja puheissa ei ole mitään muuta kun lapset. Päinvastoin. En halua että minut nähdään pelkästään äitinä, minua ahdistaa ajatus siitä että koko elämä pyörii vain ja ainoastaan lasten ja "lapsiperhearjen" ympärillä. Olen myös käynyt töissä enemmän tai vähemmän kaikki nämä vuodet (kahta äityslomaa lukuunottamatta), minulla on harrastuksia ja kävisin mielelläni paljon enemmänkin ulkona erilaisissa tapahtumissa, mutta eipä ole enää hirveästi ystäviä kenen kanssa käydä.
Oikeasti mua vaivaa tämä asia tosi paljon. En todella osannut odottaa tällaista ystäväkatoa sen jälkeen kun saisin lapsia. Mutta ehkä tämä ei liitykään lapsiin? Ehkä olenkin vaan tylsä ihminen muutenkin ja kun kavereille on tullut ikää lisää, niin ovat sen tajunneet? Mielipiteitä?
Kommentit (162)
Up! :) (kerrankin joku järjellinen keskustelu! :D)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 20:33"]
[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 20:11"]
Kun minulle (meille) syntyi esikoinen kuusi vuotta sitten, niin olihan se iso elämänmuutos. Mutta ei se kuitenkaan kumpaakaan meistä pohjimmiltaan miksikään aivottomaksi vanhemmaksi muuttanut: samat harrastukset, samat (ja uudet) mielenkiinnonkohteet. Sama huumorintaju, samat (ja uudet) kipupisteet. Samat toiveet, unelmat edelleen.
Minua suututtaa näissä keskusteluissa oletus, että jokainen äidiksi tullut puhuisi vain ja ainoastaan lapsistaan. Että kukaan meistä ei pääse eikä halua koskaan minnekään ilman lapsiaan. Ja se ajatus, oletus suorastaan, että katoamme jonnekin sumuun missä ei enää mikään muu kiinnosta kuin vaipat ja merkkihaalarit, on loukkaava. Tuntuu, että osa lapsettomista suorastaan sysää meitä sellaista sumua kohti ja sanoo sitten itse heipat, eikä edes jää katsomaan mitä tuleman pitää.
Aivan kuin ihmisen elämässä ei olisi muita mullistavia asioita? Kaikesta muusta on sallittua jauhaa, paitsi äitiydestä.
Minulla säilyi äidiksi tulon jälkeenkin järki päässä ja sellainen peruskunnioutus muita kohtaan, että otan huomioon ihmisten eri elämäntilanteet ilman ennakkoasenteita. Olen nyt esimerkiksi uudestaan koulun penkillä, ja siellä lapsettomia on enemmän kuin perheellisiä. Ei nyt ensimmäisenä tule mieleen kertoa mitä vaikkapa tyttäreni teki vauvana, mutta ei tule mieleenkään myöskään piilotella omaa elämäntilannetta. Lapsettomilla koulukavereillani on minulle paljon annettavaa, toivon, että minulla myös heille. Muutenkin minusta ystävyys on sitä, että eletään omia elämiämme muita kunnioittaen ja muiden rinnalla kävellen. Eikä sitä, että oletetaan muiden elävän kuten itse halutaan.
[/quote]
Sinä kuulutkin sitten varmasti siihen porukkaan, jolla myös lapsettomat kaverit ovat pysyneet elämässä mukana?
[/quote]
En, vaan siihen porukkaan joka jäi muutamaa ihmistä kaipaamaan lapset saatuaan.
Minulla on omakohtainen näkemys, miksi jotkut lapsettomat eivät pidä yhteyttä lapsiperheisiin. Syitä on tietysti yhtä monia kuin ihmisiäkin, mutta minä henkilöjohtaisesti jostain syystä en vain jaksa pieniä lapsia. Lapset imevät minusta kaiken energian ja voimat ja olen totaalisen uupunut, jos itse joudun vahtimaan pieniä lapsia. Katson kelloa viiden minuutin välein, että eikö tämä jo lopu. Nuorempana pysyin siis tasan tarkkaan kaukana lapsiperheista ja kavereista, joita piti nähdä heidän lastensa kanssa.
En ole valinnut olla tälläinen, joten ei tarvitse minua haukkua siitä. Ymmärrän vikani, mutta en voi sille mitään, että kuihdun sisältä kuin kasvi solariumissa, jos joudun tekemisiin pienten lasten kanssa. Kaiken huipuksi itsekin olen äiti, aikanaan sain lapsia ja hoidin kyllä heidät, mutta pikkulapsiaika oli kenties elämäni kauheinta aikaa. Nyt kun lapseni ovat jo teinejä ja hoitavat itse itseään enenevässä määrin, olen iloinen, että kestin sen kiirastulen ja sain nuo hienot lapset. Mutta vieläkään en halua hoitaa ja leikittää pieniä lapsia; minusta ei koskaan tule lapsenvahtia lastenlapsille tai kavereiden lapsille. Ehkä minussa on joku valuvika, mutta en lähde sitä selvittämään jollain sadan vuoden terapialla, vaan tyydyn siihen, että me ihmiset olemme erilaisia; jotkut rakastavat viettää aikaa pikkulasten kanssa ja jotkut eivät.
[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 22:19"]
Minulla on omakohtainen näkemys, miksi jotkut lapsettomat eivät pidä yhteyttä lapsiperheisiin. Syitä on tietysti yhtä monia kuin ihmisiäkin, mutta minä henkilöjohtaisesti jostain syystä en vain jaksa pieniä lapsia. Lapset imevät minusta kaiken energian ja voimat ja olen totaalisen uupunut, jos itse joudun vahtimaan pieniä lapsia. Katson kelloa viiden minuutin välein, että eikö tämä jo lopu. Nuorempana pysyin siis tasan tarkkaan kaukana lapsiperheista ja kavereista, joita piti nähdä heidän lastensa kanssa.
En ole valinnut olla tälläinen, joten ei tarvitse minua haukkua siitä. Ymmärrän vikani, mutta en voi sille mitään, että kuihdun sisältä kuin kasvi solariumissa, jos joudun tekemisiin pienten lasten kanssa. Kaiken huipuksi itsekin olen äiti, aikanaan sain lapsia ja hoidin kyllä heidät, mutta pikkulapsiaika oli kenties elämäni kauheinta aikaa. Nyt kun lapseni ovat jo teinejä ja hoitavat itse itseään enenevässä määrin, olen iloinen, että kestin sen kiirastulen ja sain nuo hienot lapset. Mutta vieläkään en halua hoitaa ja leikittää pieniä lapsia; minusta ei koskaan tule lapsenvahtia lastenlapsille tai kavereiden lapsille. Ehkä minussa on joku valuvika, mutta en lähde sitä selvittämään jollain sadan vuoden terapialla, vaan tyydyn siihen, että me ihmiset olemme erilaisia; jotkut rakastavat viettää aikaa pikkulasten kanssa ja jotkut eivät.
[/quote]
Minä en ole kyllä koskaan olettanut, että kukaan ystäväni hoitaisi minun lapsia, tai edes leikittäisi heitä. Se on minun tehtäväni, tai isovanhempien jos ovat halukkaita. Tai ylipäätään vapaaehtoisesti siihen suostuvan ihmisen tehtävä. Mutta että olettaisin, että koska joku on ystäväni, hän on myös lapsenvahti? Mitä ihmettä, sitäkö sinä tarkoitat?
Yleensäkin jos joku tulee meille kylään, hän tulee meille vieraaksi. Saa leikittää lapsia jos tahtoo, mutta jos ei tahdo niin osaamme sen ihmisestä helposti lukea ja lapset ujutetaan muihin leikkeihin ilman mitään haloota mistään.
Terv. äiti itsekin
Ja ihan sivuhuomiona: vaikka minulla on lapsia, niin minulla on myös NIMI. Toivon todella, ettei minusta käytetä kavereiden (tai niiden entisten kavereiden) kesken jotakin halventaa mamma- tai äityli-nimitystä :(
Olen se sama, oma persoonani mikä olin ennen lapsia. Kumma, että se joillekin tuntuu olevan käsittämätön ajatus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 21:58"]
Näissä keskusteluissa teroitetaan usein, että sen äitylin (kylläpä oli "nätisti" taas sanottu) täytyy pitää yhteyttä ja olla puhumatta lapsistaan.
Milloin teroitettaisiin, että välillä se lapseton voi myös hetken kuunnella juttua toisen lapsista, tai ihan itse soittaa ja kysyä vauvan saaneelta, että miten menee. Ei voi olla niin vaikeaa ajatella, että ystävyys on molemminpuoleista.
[/quote]
Näinpä. Ja sitten vielä haukutaan palstoilla, että kaverin raskauden myötä koko ystävyys muuttui "passiivis-aggressiiviseksi"..? Peiliinkin kannattaa tosiaan joskus vilkaista, ne pahimmat aggressiot kun usein katsoo sieltä.
Mulla on pysynyt lapsettomat kaverit hyvin tärkeinä, mulla on nyt 8kk poika. Ei mulla muita olekaan kuin lapsettomia kavereita, kun itse sain ensimmäisenä kaveripiiristä lapsen. Meillä on tiivis ystäväpiiri joka on pysynyt lähestulkoon samana lapsuusvuosista saakka. Suurin osa muistakin on vakiintuneissa parisuhteissa, yksi sinkku, joka on lapseni kummitäti. Kaverit ovat olleet ihan innoissaan vauvasta, mielellään näkevät häntäkin ja juttelevat ja hassuttelevat hänen kanssaan silloin kun hän on mukana. Näen kyllä heitä välillä ilmankin vauvaa, puhun muustakin kuin vauvajutuista ja kuuntelen mielelläni heidän juttujaan, vaikka elämäntilanteet ovatkin erilaiset. Ja joskus puheet voi kääntyä niihin vauvajuttuihinkin ihan jopa jonkun muun aloittamana, useammalla heistä on kummilapsia tai sisarusten lapsia, jotka ovat heille tärkeitä. Ihan hyvin he ovat ymmärtäneet lapsen asettamat rajoituksetkin. Meidän kaveripiirissä on ehkä se vahvuus, että ollaan joissain asioissa hyvin erilaisia, mutta silti tullaan juttuun. Esim. yksi on aktiivinen kristitty, toinen ateisti, itse olen ekoihminen, pari heistä kaikkea muuta. Täytyy kyllä myöntää että vähän kieli pitkällä odotan vauvauutisia, kun ainakin yhdellä kavereista taitaa olla ajankohtaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 21:58"]Näissä keskusteluissa teroitetaan usein, että sen äitylin (kylläpä oli "nätisti" taas sanottu) täytyy pitää yhteyttä ja olla puhumatta lapsistaan.
Milloin teroitettaisiin, että välillä se lapseton voi myös hetken kuunnella juttua toisen lapsista, tai ihan itse soittaa ja kysyä vauvan saaneelta, että miten menee. Ei voi olla niin vaikeaa ajatella, että ystävyys on molemminpuoleista.
[/quote]
Ei se haittaa jos niistä lapsista juttelee jonkun verran mutta aika kämäsesti siihen voi lapsettomana sanoa mitään takaisin kun ei ole mitään kokemuspohjaa. Ja sitten kun ei jaksa olla ihastuksesta mykkyröisenä kun se napero siinä vieressä vääntää naama kurtussa sinappia vaippaan niin tämä äityli loukkaantuu ja merkkaa että olet hirveä ihminen kun se oma rakkaudenhedelmä ei ole toiselle mikään mahtava asia. Äidin on helpompi samaistua lapsettoman elämään koska oli itse kerran moinen kuin lapsettoman äidin elämään kun ei ole koskaan moinen ollut
[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 02:51"][quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 21:58"]Näissä keskusteluissa teroitetaan usein, että sen äitylin (kylläpä oli "nätisti" taas sanottu) täytyy pitää yhteyttä ja olla puhumatta lapsistaan.
Milloin teroitettaisiin, että välillä se lapseton voi myös hetken kuunnella juttua toisen lapsista, tai ihan itse soittaa ja kysyä vauvan saaneelta, että miten menee. Ei voi olla niin vaikeaa ajatella, että ystävyys on molemminpuoleista.
[/quote]
Ei se haittaa jos niistä lapsista juttelee jonkun verran mutta aika kämäsesti siihen voi lapsettomana sanoa mitään takaisin kun ei ole mitään kokemuspohjaa. Ja sitten kun ei jaksa olla ihastuksesta mykkyröisenä kun se napero siinä vieressä vääntää naama kurtussa sinappia vaippaan niin tämä äityli loukkaantuu ja merkkaa että olet hirveä ihminen kun se oma rakkaudenhedelmä ei ole toiselle mikään mahtava asia. Äidin on helpompi samaistua lapsettoman elämään koska oli itse kerran moinen kuin lapsettoman äidin elämään kun ei ole koskaan moinen ollut
[/quote]
Anteeksi nyt, mutta pidän tätä kommenttia todella yksinkertaisena ja kapeakatseisena.
On ihan kohteliasta huomioida myös vauva, varsinkin ihan vastasyntynyt, mutta kuka edes odottaa yletöntä ihailua ja huomiota ihmiseltä, joka ei lapsista niin välitä tai jolla niitä ei ole? Sitä sen sijaan voisi olettaa, että äitejä pidetään ihan älyllisenä olentona vauvasta huolimatta eikä kirjoiteta tuollaista alentavaa shaibaa kuten yllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 07:36"][quote author="Vierailija" time="06.01.2015 klo 02:51"][quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 21:58"]Näissä keskusteluissa teroitetaan usein, että sen äitylin (kylläpä oli "nätisti" taas sanottu) täytyy pitää yhteyttä ja olla puhumatta lapsistaan.
Milloin teroitettaisiin, että välillä se lapseton voi myös hetken kuunnella juttua toisen lapsista, tai ihan itse soittaa ja kysyä vauvan saaneelta, että miten menee. Ei voi olla niin vaikeaa ajatella, että ystävyys on molemminpuoleista.
[/quote]
Ei se haittaa jos niistä lapsista juttelee jonkun verran mutta aika kämäsesti siihen voi lapsettomana sanoa mitään takaisin kun ei ole mitään kokemuspohjaa. Ja sitten kun ei jaksa olla ihastuksesta mykkyröisenä kun se napero siinä vieressä vääntää naama kurtussa sinappia vaippaan niin tämä äityli loukkaantuu ja merkkaa että olet hirveä ihminen kun se oma rakkaudenhedelmä ei ole toiselle mikään mahtava asia. Äidin on helpompi samaistua lapsettoman elämään koska oli itse kerran moinen kuin lapsettoman äidin elämään kun ei ole koskaan moinen ollut
[/quote]
Anteeksi nyt, mutta pidän tätä kommenttia todella yksinkertaisena ja kapeakatseisena.
On ihan kohteliasta huomioida myös vauva, varsinkin ihan vastasyntynyt, mutta kuka edes odottaa yletöntä ihailua ja huomiota ihmiseltä, joka ei lapsista niin välitä tai jolla niitä ei ole? Sitä sen sijaan voisi olettaa, että äitejä pidetään ihan älyllisenä olentona vauvasta huolimatta eikä kirjoiteta tuollaista alentavaa shaibaa kuten yllä.
[/quote]
Valitettavasti tämä on kokemus suurimmasta osasta äitejä. Oletetaan että se oma Käärö on jotain jonka ympärillä pitää maailman pyöriä. Se määrä mitä minulla on jaksamista sille vauvalle on todeta joo söpö on ja jatkaa elämää normaalisti mutta ei... pitää huokailla ja ihastella ja kauheimmissa tapauksissa ihastella sitä vaipassa olevaa tuotosta myös. Haluan itse lapsia jonain päivänä mutta kunnes olen siihen itse valmis haluan mennä ja tulla niinkuin itse haluan enkä alkaa aina vauva proofaamaan kotiani ja määrittelemään menoja muiden lapsien mukaan. Ja sitten joskus kun lapsen itse saan niin en oleta että kenenkään tarvitsee huomioida lastani jos ei itse halua. Lapseni on minulle se rakkain ja tärkein mutta muille se on vain yksi vauva lisää tässä maailmassa.
[quote author="Vierailija" time="04.01.2015 klo 02:41"]
Ap on ilmeisesti saanut lapsen/lapset nuorena, silloin varmaan noin onkin enkä muista että olisin vapaaehtoisesti parikymppisenä viettänyt aikaa yhdenkään lapsellisen kanssa. Olinhan itse vielä sananmukaisesti lapsellinen... Kun itse sain vähän yli kolmekymppisenä ekan lapsen, oli suurimmalla osalla kavereista jo lapsia, joten tilanne oli hyvin erilainen. Nyt kyllä huomaan, että harvoin tulee vietettyä aikaa lapsettomien kanssa, sillä elämän fokus on vaan jotenkin erilainen ja on todella vaikea päästä mihinkään, mihin ei voi ottaa lapsia mukaan. Illanvietoissa lapset mukana ei ole mitään järkeä, enkä jaksa useina viikonloppuina rampata missään, mihin lapset eivät voi tulla. [/quote]
Jotenkin tässä keskustelussa ei nähdä sitä, että vuosikymmenien ystävyyden aikana on kavereille syntynyt lapsia, itselleni ei. Olen ilolla ollut mukana lapsien kasvussa, kummina ja muutenkin apuna, mutta mutta... nyt lapset ovat jo aikuisia, ja alkaa uusi kierros. Yo-juhlia, kihlajaisia, häitä, lapsenlapsia. Yllättäen olenkin sivuun paiskattu ja tarpeeton. Sattuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen 3-kymppinen lapseton sinkku. Kaveripiirissä muutama samanlainen, mutta suurin osa jo perheellisiä. Pidän ystävieni lapsista ja olen muutaman kummikin. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaverisuhteet ovat säilyneet lähes ennallaan. Kyläillään puolin ja toisin joko lapset mukana tai ilman. Tehdään myös asioita ilman lapsia kuten ennen. Mutta sitten tämä poikkeustapaus. Hänen elämänsä pyörii vain ja ainoastaan esikoisen (4v) ympärillä. Lasta pidetään jonain vapahtajana jonka kaikki tahto toteutetaan ym. Voitte kuvitella että lapsen käytös on myös sen mukaista että ei ole paljon käsketty. Heillä ei ole mitään muuta elämää kuin lapsi ja kohta tuleva vauva. Ei harrastuksia ja työelämäkin ihan tuskaa kun pitää lapsesta olla erossa. Tässä perheessä käyn kylässä suoraan sanottuna vain velvollisuuden tunteesta. En edes yritä enää kertoa omia asioitani, otan vain vastaan kaiken vuodatuksen lapsiperheen vaikeuksista ym. Yritän kyllä antaa vinkkiä kuinka muissa tuttavaperheissä hoidetaan helpommin tuo ja tuokin asia eikä lapsi ole kuollut vaikka sen antaisi itseä hetken. Mutta enhän minä lapsettomana voi ymmärtää. Mielelllään ottaisivat lapsen vahdiksi mutta en voi kuvitellakaan tämän yksilön kohdalla kun ei mitään usko. Tuntuu että olen itse pois lähtiessä heidän ongelmillaan täytetty. Kyseessä 2 vanhemman perhe ja isovanhemmatkin löytyy molemmilta puolin samasta kaupungista. Apua on siis saatavilla. Itse en vaan jaksaisi olla enää psykiatrina tässä kuviossa.
[quote author="Vierailija" time="08.01.2015 klo 18:00"]
Lapselliset kuvittelevat olevansa jotenkin aikuisempia ja kehittyneempiä ihmisiä. Lapsettomia he pitävät jotenkin keskenkasvuisina ja vajaina joiden kanssa he eivät halua aikaansa haaskata. Oletuksena on, että kaikkien tulisi hankkia lapsia ja jos jollain ei lapsia ole, häntä ei pidetä yhtä arvokkaana ihmisenä, vaan hän on jotenkin keskeneräinen tai viallinen.
[/quote]
Olipa hyvin sanottu. Olen samaa mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsettomat todella hallitsevat yleistämisen.
Itseltä ei ole lähtenyt kaikki lapselliset ystävät, mutta osa on. Tai muotoillaan uudestaan lapsellisesti ajattelevat lapsen omistavat äidit on lähtenyt. En voi sietää enää näin 30-vuotiaana sitä, että oli lapsia tai ei.. Niin maksatetaan omia laskuja omalla äidillä, oma äiti myös käyttää kaupassa ostaa ruuat ja lapsen lapsen ruuat. On ok, että isovanhemmat hoitaa välillä lapsenlapsia. Mutta että elämä on vieläkin samanlaista kun asuisi kotona..
Osa kavereistani on huomattavasti "aikuistunut" kun on saanut omia lapsia. Mutta osa ei. En millään jaksa, näitä minulle heti nyt, äiti maksa! Tyyppejä. Jos haluaa jotain, pitää tehdä ihan itse, aina ei ole äiti apuna. Ja millainen siitä omasta lapsesta tulee, samanlainen? Roikkuu äidin helmassa vielä 30-40vuotiaanakin?
Minulla ei ole suuria vaatimuksia ystävyydelle. Mutta haluan että ystäväni on ajatus ja arvomaailmaltaan kanssani samalla tasolla. Halua ja tavotteita elämässä, oli ne sitten pieniä tai suuria. En millään jaksa ihmisiä, miltä puuttuu "elämän into". Ja ei, ei aina elämä voi olla ihanaa ja pelkää juhlaa. Mutta en millään jaksa ihmisiä joiden koko elämä on pelkää harmaata, eikä siinä tapahdu koskaan mitään.
Elämä on sitä että istutaan vain sohvalla kattomassa telkkaria tai koneella facebookia. En jaksa tylsiä ihmisiä, oli lapsia tai ei.
Tämä on niin kulunut aihe.. Huoh.. Eikö niitä lapsia tehdä juuri siksi, että niistä saisi itselle seuraa?
Minun on vaikea itse pitää samalla tavalla yhteyttä kuin aikaisemmin, kun yhteydenpito luonnollisista syistä vähenee toisen puolelta. Äidit peruvat useammin sovittuja tapaamisia, enkä koe enää olevani samalla tavalla tärkeä heille. He eivät enää tarvitse niin läheistä ihmissuhdetta ystävään. Mitä pidemmät välit yhteydenpidossa on, sitä vaikeampi on itsekään enää ottaa yhteyttä. Jossakin vaiheessa huomaa vain antavansa tekohengitystä jo kuolleelle ystävyyssuhteelle ja on etääntynyt liikaa.
[quote author="Vierailija" time="08.01.2015 klo 23:09"]
Minulla on lasten myöt jäänyt lapsettomat ja lapselliset kaverit - elämäntilanteeni on ollut todella rankka viimeiset vuodet ja äitiysen myötä omat arvot menivät kullä uusiksi. Lapsettomat "ystäväni" vaikuttavat nykyään hyvinkin itsekeskeisiltä juuri senkin takia että heillä on vain itsensä huollettavana. Minun huoli lapsistani ja läheisitäni on ollut niin suuri etten kertakaikkiaan jaksa paneutua tuttavani poikaystäväongelmaan "no kun se ei tiedä haluuks se sitoutua" Toisin sanottuna ne tuttavat ja tyypit jotka olivat minulle arjessa seuraa ovat jääneet. Tosiystävät ovat seisseet vierelläni kyselemättä ja tukeneet vaikeinakin aikoina. Lapsista huolimatta :)
[/quote]
Sinua ja sinun ongelmiasi pitää tukea, mutta sinun ei tarvitse tukea ketään? Samantyylisiä ongelmia sinulla kai on lapsettomana ollut kuin heillä ja he ovat kuunnelleet?
[quote author="Vierailija" time="09.01.2015 klo 18:48"]
[quote author="Vierailija" time="08.01.2015 klo 23:09"]
Minulla on lasten myöt jäänyt lapsettomat ja lapselliset kaverit - elämäntilanteeni on ollut todella rankka viimeiset vuodet ja äitiysen myötä omat arvot menivät kullä uusiksi. Lapsettomat "ystäväni" vaikuttavat nykyään hyvinkin itsekeskeisiltä juuri senkin takia että heillä on vain itsensä huollettavana. Minun huoli lapsistani ja läheisitäni on ollut niin suuri etten kertakaikkiaan jaksa paneutua tuttavani poikaystäväongelmaan "no kun se ei tiedä haluuks se sitoutua" Toisin sanottuna ne tuttavat ja tyypit jotka olivat minulle arjessa seuraa ovat jääneet. Tosiystävät ovat seisseet vierelläni kyselemättä ja tukeneet vaikeinakin aikoina. Lapsista huolimatta :)
[/quote]
Sinua ja sinun ongelmiasi pitää tukea, mutta sinun ei tarvitse tukea ketään? Samantyylisiä ongelmia sinulla kai on lapsettomana ollut kuin heillä ja he ovat kuunnelleet?
[/quote]
Äidit ovat tärkeämpiä.
Kai se nyt tyhmempikin tajuaa, että äitien ongelmat on suurempia, vaikeampia ja äitejä kuuluu tukea enemmän.
Näissä keskusteluissa teroitetaan usein, että sen äitylin (kylläpä oli "nätisti" taas sanottu) täytyy pitää yhteyttä ja olla puhumatta lapsistaan.
Milloin teroitettaisiin, että välillä se lapseton voi myös hetken kuunnella juttua toisen lapsista, tai ihan itse soittaa ja kysyä vauvan saaneelta, että miten menee. Ei voi olla niin vaikeaa ajatella, että ystävyys on molemminpuoleista.