Lue keskustelun säännöt.
Lapsettomat keski-ikäiset, millaista teidän elämä on?
02.01.2015 |
Olen 35-vuotias ja mietin, millaista mun elämä tulee olemaan 10-15 vuoden päästä: olenko onneton? Katkera? Pohdinko joka päivä, millaista elämä olisi ollut perheellisenä? Vai osaanko nauttia elämästä, ystävistä, matkustelusta, töistä...
Millaista sinun elämäsi on?
Kommentit (65)
[quote author="Vierailija" time="02.01.2015 klo 19:16"][quote author="Vierailija" time="02.01.2015 klo 19:10"][quote author="Vierailija" time="02.01.2015 klo 18:33"]Olet jo keski-ikäinen joten kuulostele miltä elämäsi tuntuu. Ei se kummemmaksi muutu 10 vuoden päästä. Ystävilläsi on siinä vaiheessa aikuiset tai aikuistuvat lapset jos nyt on pieniä lapsia. Tuntuuko nyt ulkopuoliselta? Jos tuntuu, niin tuntuu silloinkin.
[/quote]
En väitä olevani nuori tyttönen, mutta jos edes sitten varhaiskeski-ikäinen...
Välillä tuntuu ulkopuoliselta, tosin tuttavapiirissä on myös sinkkuja ja lapsettomia pariskuntia.
En oikeastaan ajattele ympäristöä tai sen odotuksia, omaa onnellisuuttani ja elämän mielekkyyttä lähinnä.
[/quote]
No se on ihan sinusta ja omasta asenteestasi kiinni. Jos asennoidut että olet yksinäinen ja ulkopuolinen raukka, niin sitten olet. Jos nautit elämästäsi lapsettomana, niin koet elämäsi onnellisena ja mielekkäänä. Ei se sen kummempaa ole. Ei me olla oraakkeleja jotka pystyvät ennustamaan kenenkään elämän mielekkyyttä:)
[/quote]
En toki pyydäkään ennustamaan, omakohtaisia kokemuksia lähinnä kyselen... Mutta kiitos, oikeassa olet tuon asennoitumisen suhteen.
Ja hienoja kommentteja täällä, kiva kuulla, että elämä voi olla ihan mukavaa ;)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.01.2015 klo 19:23"]
Tahattomasti lapsettomana 46 vuotiaanan todeta, etten enää voisi kuvitellakaan eläväni lapsiperheen hulinassa. Kiva niitä on tavata, mutta ei tee yhtään enää itse mieli omia sellaisia. Elämässä on niin paljon kaikkea muuta, ettei ole hetkeäkään tuntunut, että olisin jäänyt jotakin paitsi tai olisin yksinäisempi. Lapsiperheissä vierailujen jälkeen on aina halpottavaa palata rauhalliseen ja siistiin kotiin.
[/quote]
Sama ikä, sama tilanne, samat ajatukset
Asioilla ja myös omila ajatuksilla on taipumus järjestyä. Mennyttä en voi muuttaa, mutta pettymysten ei tarvitse vaikuttaa tulevaisuuteen. Olen onnellinen.
Vastaan, vaikka olenkin lapsellinen viiskymppinen. Ei täällä kotona ole mitään hulinaa, yksin istuskelen. Lapset ovat muuttaneet omilleen, osa kauas ulkomaille, eikä lapsenlapsia ole ainakaan vielä näköpiirissä. Niin että eipä taida erota paljonkaan minun eronneen arkeni lapsettoman sinkun arjesta.
Vastaan, vaikka olenkin lapsellinen viiskymppinen. Ei täällä kotona ole mitään hulinaa, yksin istuskelen. Lapset ovat muuttaneet omilleen, osa kauas ulkomaille, eikä lapsenlapsia ole ainakaan vielä näköpiirissä. Niin että eipä taida erota paljonkaan minun eronneen arkeni lapsettoman sinkun arjesta.
Tapasin sisarentyttären töiden jälkeen, käytiin juomassa sampanjalasilliset ihan vain uuden vuoden toisen päivän kunniaksi. Kun ei tullut uutena vuotena kilisteltyä kenenkään kanssa, tässä iässä voi jo vaikka katsoa elokuvaa ja mennä aikaisin nukkumaan juhlapäivinäkin. Tytön opiskeluasioista lähinnä juteltiin, ja sukuasioista.
Sitten kotiin, jossa kissa tervehti iloisena niin kuin aina. Elämä on ihan mukavaa. Näin stereotyyppisenä vanhana piikanakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen iän myötä entistä tyytyväisempi päätökseen jättäytyä lapsettomaksi.
Olen ymmärtänyt, miten paljon arvostan hiljaisuutta, järjestystä ja säännöllistä elämää ja sitä että minulla on joka päivä aikaa ja jaksamista omien juttujeni tekemiseen kaikessa rauhassa. Kotona ei töiden jälkeen odota toinen työmaa kodin- ja lapsenhoidon merkeissä, aamut eivät ole taistelua päiväkotiin tai kouluun lähdön kanssa jne. Minun ei tarvitse kuunnella itkua, kitinää, vinguntaa, huutoa tai lapsellista höpötystä vapaa-ajalla (töissä toki käy välillä asiakkaita joilla on lapset mukana). Voin rauhassa käydä asioilla, ei tarvitse huolehtia lastenhoitajasta tai raahata mukana väsyneitä kersoja.
Olen myös tajunnut, että vanhana mieluummin ostan tarvitsemani avun ja elän muun ajan omassa rauhassa kuin olisin keskellä sukulaisrulettia. Olen introvertti nyt, miksi minä yhtäkkiä vanhana alkaisin kaipaamaan sitä että lapset ja lapsenlapset ramppaisivat jatkuvasti luonani?
Neuvoni ap:lle: Mieti ihan rauhassa mitä SINÄ haluat. Onko sinulla aito halu tulla äidiksi vai ajatteletko että et oikeastaan haluaisi lapsia mutta pelkäät jääväsi jostain paitsi jos et hanki tms. Jälkimmäisessä tapauksessa et halua lapsia vaan tulet onnellisemmaksi ilman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen lapseton 48-vuotias naimisissa oleva nainen. Elämäni on parhaassa vaiheessa, työssä olen "urani" huipulla, tienaan mukavasti ja olen arvostettu. Parisuhde voi hyvin, meillä on syvä vankka ystävyys ja rakkaus. Teen paljon kiinnostavia juttuja työn lisäksi, olen aktiivinen, harrastan. Voin sanoa olevani onnellisempi kuin koskaan.
Ei vaikuta aidolta vastaukselta.
Miksi juuri sinua arvostettaisiin? Sellainen itseään pönkittävän, pohjimmiltaan onnettoman standardivastaus.
Vierailija kirjoitti:
Tahattomasti lapsettomana 46 vuotiaanan todeta, etten enää voisi kuvitellakaan eläväni lapsiperheen hulinassa. Kiva niitä on tavata, mutta ei tee yhtään enää itse mieli omia sellaisia. Elämässä on niin paljon kaikkea muuta, ettei ole hetkeäkään tuntunut, että olisin jäänyt jotakin paitsi tai olisin yksinäisempi. Lapsiperheissä vierailujen jälkeen on aina halpottavaa palata rauhalliseen ja siistiin kotiin.
Harva tuossa vaiheessa elää keskellä lapsiperheen hulinaa.
En tosiaan mikään teiniäiti ole, mutta samanikäisenä kaikki lapset olivat yo-kirjoitusten jälkeen lähteneet.
Ja ei olisi haitannyt joku 12-vuotiaskaan täällä.
Nyt olen 48-vuotias ja koen lapsistani vain iloa. Aina tietysti ei ole ollut näin ja raskaita hetkiäkin on ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun ei ollut mahdollista hankkia lasta aikaisemmin (terveysongelmia), niin nyt sitten yritetään lasta miesystävän kanssa. Toivottavasti tärppää. N44
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="02.01.2015 klo 18:33"]Olet jo keski-ikäinen joten kuulostele miltä elämäsi tuntuu. Ei se kummemmaksi muutu 10 vuoden päästä. Ystävilläsi on siinä vaiheessa aikuiset tai aikuistuvat lapset jos nyt on pieniä lapsia. Tuntuuko nyt ulkopuoliselta? Jos tuntuu, niin tuntuu silloinkin.
En väitä olevani nuori tyttönen, mutta jos edes sitten varhaiskeski-ikäinen...
Välillä tuntuu ulkopuoliselta, tosin tuttavapiirissä on myös sinkkuja ja lapsettomia pariskuntia.
En oikeastaan ajattele ympäristöä tai sen odotuksia, omaa onnellisuuttani ja elämän mielekkyyttä lähinnä.
35 ei kyllä todellakaan ole keski-ikäinen. Ja monesti sen ikäisillä ei vielä ole lapsia ollenkaan, tai niitä vasta aletaan saada tuon ikäisenä. Eli vasta parinkymmenen vuoden kuluttua tuon ikäisillä alkaa olla aikuisia lapsia. Riippuu tietysti yhteiskuntaluokasta. Alemmissa yhteiskuntaluokissa lapset tehdään nuorempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
VastaaVastaan vaikka en ole lapseton enkä edes keski-ikäinen. Mietin itse aikoinaan lastenhankintaa tarkkaan, olin aktiivinen ja seikkaileva nuori nainen. Lopulta päädyin pitämään lapsen , joka saatiin vähän vahingossa. Lapsia on nyt kaksi, kovasti rakastan niitä mutta onhan tämä elämä todella erilaista ja rankkaa. Toisinaan mietiskelen jos olisinkin valinnut toisin, missähän nyt mahtaisin olla. Mutta pakko sanoa että oloani on helpottanut yläkerran lapseton nainen. N. 60-70v. Tullut useamman kerran vastaan ja olemme jutelleet niitä näitä. Kerran purskahti itkuun ja sanoi kuinka kateellinen on minulle, väsyneen rähjäiselle äidille. Ei tullut hankkineeksi lapsia ja nyt on myöhäistä. En ole vahingoniloinen, mutta viimeksi jouluaattona kun näin hänet yksin ulkona, olimme lähdössä perheinemme isovanhemmille, toivotin hyvää joulua ja hän vastasi takaisin niin surullisesti, että itkin autossa. Myötätunnosta ja samalla omasta onnestani.
No tämä nyt on yksi tarina. Itse aikoinani kammoksuin lasten hankkimista juuri sen takia, että lasten vanhemmat aina pidemmän juttelun jälkeen alkoivat itkeä epätoivoaan siitä, miten kauheaa oli kun elämässä ei voinut toteuttaa mitään unelmiaan ja haaveitaan kun oli onnettomana nalkissa avioliitossa lasten kanssa, josta kuvioista ei päässyt irti, ainakaan niistä lapsista. Eli kyllä niitä ihmisiä löytyy jokaisesta elämänkuviosta jotka itkevät onnettomuuttaan ja katumustaan. Ja kyllä säälin ja olin myötätuntoinen, samalla kauhistunut ja järkyttynyt siitä miten onneton heidän elämänsä oli, ja olin valtavan kiitollinen omasta hyvästä onnestani.
Näin miehenä perustuen siihen mitä olen nähnyt niin riski on suuri, että olet katkera sitten vanhana. Joskus 70v paikkeilla kun rupee päivät loppumaan niin saatat olla hyvin katkera kun ei ole lapsenlapsia/lapsia käymässä katsomassa sua ja valitat asiasta. En usko lapsien puutteen vaikuttavan millään tavalla negatiivisesti ennen eläkeikää. Tuon jälkeen se rupee vasta vaikuttamaan kun ollaan yksin (ellet ole onnekas ja satu olemaan puolisosi kanssa vielä vanhanakin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon "vasta" 40, elämä vaihtelee koko ajan miten milloinkin. Välillä on vaikeampaa, välillä helpompaa (esim taloudellisia huolia, terveysjuttuja, vanhemmilla jotain, milloin mitäkin). Yleisesti ottaen elämä miehen kanssa on oikein mukavaa ja soljuu kivasti eteenpäin. Teen kohtuullisesti duunia, mutta alani on sellainen että se valuu helposti vapaa-ajallekin, eikä se haittaa. :) Käyn kodin ulkopuolisissa harrastuksissa 2 krt/vko, lenkkeilen koirien kanssa ja n. 1-3krt./vko lenkkeillään ystävän kanssa iltalenkit tai viikonloppuisin pidemmät lenkit. Meillä käy kavereita joko ihan kahvittelemassa tai harrastusten merkeissä melkein viikottain, järkkään isompia illanistujaisia muutamia kertoja vuodessa. Käydään noin kerran kuussa ulkona syömässä (joskus monta kertaa viikossa, joskus ei yhtään), joskus brunsseilla, joskus lähdetään äkkilähtönä ulkomaille.
Paljon ollaan mökkeilemässä ja veneilemässä, matkustellaan Euroopassa vuosittain. Viihdytään kyllä kotonakin, molemmilla on paljon kotona tehtäviä harrastuksia. Maailma on nykyään niin ihanan pieni että nettikin tarjoaa kivoja kontaktointimahdollisuuksia ympäri maailman, minulla on esim viikottainen keskusteluryhmä kirjallisuudesta globaalisti jne. Ihan tarpeeksi sosiaalisuutta mulle :D
Olaan vapaaehtoisesti lapsettomia, ja ystävillä on paljon lapsia. Näen muutamaa todella usein, osa on kuin lainalapsia ja ovat ihania, mutta en kaipaa itselle sitä elämää lainkaan. :)
Asenne ratkaisee, ja se, että elää oman näköistä elämäänsä juuri niin kuin haluaa. Mulla on muutama (perheellinen) eronnut ystävä, jotka pian eron jälkeen aina vuoroviikoin lähti bilettämään, ja hiukan säälien ihmettelivät kun en aina halunnut tulla mukaan vaan "nyhjötin" rauhassa kotona :D Nykyään ymmärtävät hyvin, miksi.
Vierailija kirjoitti:
Näin miehenä perustuen siihen mitä olen nähnyt niin riski on suuri, että olet katkera sitten vanhana. Joskus 70v paikkeilla kun rupee päivät loppumaan niin saatat olla hyvin katkera kun ei ole lapsenlapsia/lapsia käymässä katsomassa sua ja valitat asiasta. En usko lapsien puutteen vaikuttavan millään tavalla negatiivisesti ennen eläkeikää. Tuon jälkeen se rupee vasta vaikuttamaan kun ollaan yksin (ellet ole onnekas ja satu olemaan puolisosi kanssa vielä vanhanakin).
Joo, no jos vaikka 10 v vituttaa elämän loppupuolelta, niin ei ainakaan minua haittaa. Kasinkympin jälkeen useimmat ajattelee muutenkin että voisi jo häippästä täältä.
Olen vähän vaille 50-vuotias ja omasta tahdostamme olemme lapseton pariskuntta. Elämämme on mukavaa ja huoletonta. On vapaa-aikaa ja rahaa toteuttaa meille mieluisia asioita, kuten vaikkapa matkustella.
Lähes kaikille kavereillamme ja sukulaisillamme on lapsia, joten on meillä käsitys lapsiperheen elämästä ja juuri siksi emme sellaista ole halunneet. Emme taatusti tule katumaan ratkaisuamme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="02.01.2015 klo 18:33"]Olet jo keski-ikäinen joten kuulostele miltä elämäsi tuntuu. Ei se kummemmaksi muutu 10 vuoden päästä. Ystävilläsi on siinä vaiheessa aikuiset tai aikuistuvat lapset jos nyt on pieniä lapsia. Tuntuuko nyt ulkopuoliselta? Jos tuntuu, niin tuntuu silloinkin.
En väitä olevani nuori tyttönen, mutta jos edes sitten varhaiskeski-ikäinen...
Välillä tuntuu ulkopuoliselta, tosin tuttavapiirissä on myös sinkkuja ja lapsettomia pariskuntia.
En oikeastaan ajattele ympäristöä tai sen odotuksia, omaa onnellisuuttani ja elämän mielekkyyttä lähinnä.
35 ei kyllä todellakaan ole keski-ikäinen. Ja monesti sen ikäisillä ei vielä ole lapsia ollenkaan, tai niitä vasta aletaan saada tuon ikäisenä. Eli vasta parinkymmenen vuoden kuluttua tuon ikäisillä alkaa olla aikuisia lapsia. Riippuu tietysti yhteiskuntaluokasta. Alemmissa yhteiskuntaluokissa lapset tehdään nuorempana.
Nykyään näin enemmän, se on totta tilastojen valossa. Olen itse viisikymppinen ja akateemisesti koulutettu, kuten lähes kaikki ystäväpiiristänikin.
Oli täysin normaalia saada lapset n. 25-vuotiaina ja jo aiemminkin. Varsinainen teiniäitys tietysti silloinkin oli muiden hommaa.
Eli vanhin lapsistani on juuri tuon 25 vuotta ja nuorinkin 19. Mitään erityistä vaivaa heistä ei ole ollut viiteen vuoteen.
Ja en osaa nähdä edes lapsia "vaivan" näkökulmasta. Se on elämää huolehtia lapsistaan. Jos lapsia ei ole, niin sitten tietysti ei vain ole.
En pidä sitä mitenkään huonompana elämänä, erilaisena toki.
Kurjaa on ja masentaa joka päivä. Elämällä ilman lapsia ei ole mitään tarkoitusta.
Keski-ikäinen velapariskunta kirjoitti:
Olen vähän vaille 50-vuotias ja omasta tahdostamme olemme lapseton pariskuntta. Elämämme on mukavaa ja huoletonta. On vapaa-aikaa ja rahaa toteuttaa meille mieluisia asioita, kuten vaikkapa matkustella.
Lähes kaikille kavereillamme ja sukulaisillamme on lapsia, joten on meillä käsitys lapsiperheen elämästä ja juuri siksi emme sellaista ole halunneet. Emme taatusti tule katumaan ratkaisuamme.
Jotenkin ärsyttää nämä stereotyyppiset vastaukset. Kiusallaan kyhättyjä?
Olemme lapsettomia ja mitään kiinostusta ei ole matkustamiseen. Emme elä huoletonta elämää, koska miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Ja on kaikkea muutakin murhetta.
Kavereilla ja sukulaisilla on lapsia, mutta koskaan en ole ajatellut viettävämme jotenkin parempaa elämää. Emme välttämättä huonompaakaan. Järjetöntä vertailla elämää vain sen kautta onko lapsia vai ei.
Riippuu päivästä. Välillä iloista, välillä surullista.