Lapsettomat keski-ikäiset, millaista teidän elämä on?

Vierailija kirjoitti:

Keski-iän jälkeen tulee vanhuus. Millaista elämä on sitten, kun ei ole todella läheisiä kuin mahdollinen siippa? Kun terveys heikkenee ja tarvitsisi vaikkapa huonekalujen siirtoon apua.

Mä asun ulkomailla. Vanhempien pitää hankkia tuo apu jostain muualta, vaikka lapsia onkin.

Elämä on sitä mitä siitä itselleen tekee ja millä asenteella.

Olen 42 v. ja lapseton. Välillä kaipaisin lapsia, mutta en ole missään vaiheessa halunnut nähdä niiden eteen vaivaa: en halua olla raskaana, enkä hoitaa lapsia kotona. Hiekkalaatikolla istuskelu kuulostaa kamalalta. Toki isompien lasten kanssa voisi sitten tehdä jo jotain järkevääkin, ja olisi hienoa seurata lasten kasvua lapsesta aikuisuuteen. 

Muuten elämäni on ihan mukavaa, pidän työstäni, harrastuksistani ja ystävistäni. Minulla ei ole minkäänlaista hoivaviettiä, vaan saan kiksejä älyllisistä haasteista. Minulla on paljon työhön liittyviä tavoitteita. Ja joka tapauksessa jos olisin hankkinut lapset nuorena, he olisivat jo muuttaneet pois, joten todennäköisesti elämäni ei olisi silloinkaan niin kovin erilaista.

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikäinen velapariskunta kirjoitti:

Olen vähän vaille 50-vuotias ja omasta tahdostamme olemme lapseton pariskuntta.  Elämämme on mukavaa ja huoletonta. On vapaa-aikaa ja rahaa toteuttaa meille mieluisia asioita, kuten vaikkapa matkustella. 

Lähes kaikille kavereillamme ja sukulaisillamme on lapsia, joten on meillä käsitys lapsiperheen elämästä ja juuri siksi emme sellaista ole halunneet. Emme taatusti tule katumaan ratkaisuamme.

Jotenkin ärsyttää nämä stereotyyppiset vastaukset. Kiusallaan kyhättyjä?

Olemme lapsettomia ja mitään kiinostusta ei ole matkustamiseen. Emme elä huoletonta elämää, koska miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Ja on kaikkea muutakin murhetta. 

Kavereilla ja sukulaisilla on lapsia, mutta koskaan en ole ajatellut viettävämme jotenkin parempaa elämää. Emme välttämättä huonompaakaan. Järjetöntä vertailla elämää vain sen kautta onko lapsia vai ei. 

Tämä kolahti. Tosin meillä on lapsia, mutta minunkin miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Lapset haluaisin säästää isän kuolemalta näin nuorena (alle viisikymppisenä), mutta toisaalta lasten ansiosta minun on pakko ajatella tulevaisuutta ja pitää itseni kunnossa. Lapset auttavat minua selviämään menetyksestä järjissäni.

Eräs ystäväni on viisikymppinen vapaaehtoisesti lapseton. Hänellä on oma yritys. On elänyt aktiivista elämää tehden paljon töitä ja matkustellut miesystävänsä kanssa. Ovat toteuttaneet unelmiaan asumisen suhteen ja olleet tyytyväisiä. Nyt ystäväni on sairastunut, ei kuolemaan johtavasti, mutta niin, että tarvitsee paljon toisen ihmisen apua. Ei tule pärjäämään yksin. Tuossa tilanteessa olisi iso apu teini-ikäisistä tai jo aikuisista lapsista.

Olen onnellinen 39-vuotias lapseton. Olen tajunnut halunneeni lapsia lähinnä siksi, että ex-mies halusi perhettä niin kovasti. Koska rakastin häntä, sain itsenikin uskomaan että kyllä se lapsiperhe-elämä varmaan olisi ihan ok vaihtoehto minullekin. Sitten kuitenkaan emme onnistuneet saamaan lapsia ja lopulta erosimme pääosin tästä syystä (minulla kun alkoi ikäkin tulla jo vastaan). Nyt olen suhteessa miehen kanssa, jolle lasten saaminen ei ole niin tärkeää, enkä tunne enää huonoa omaatuntoa siitä, että haluan täyttää elämäni muilla asioilla. Olemme kumpikin taidealalla, ja vapauttavalta tuntuu sekin, ettei tarvitse olla huolissaan taloudellisesta pärjäämisestä sitten kun lapsia tulee. Kummallakin on riittävät tulot itsensä elättämiseen, joten se puoli on kunnossa. Nautin siitä, että saan työskennellä unelma-ammatissani ja nyt minulla on vielä mies, jolla on sama tilanne ja yhtä paljon vapautta kuin minullakin. Voimme mm. päättää yhtäkkiä pitää parin kuukauden loman ja matkustaa ulkomaille rentoutumaan.

Olen myös tajunnut, että koska olen todella introvertti ihminen, en todennäköisesti haluaisi olla lasteni kanssa tekemisissä juurikaan heidän aikuistuttuaan. Silloin tällöin toki, mutta en vain ole sellainen perheihminen. Ymmärrän, että jos minulla olisi lapsiin hyvät välit, heidän seurassaan olisi hauskaa ja heidän elämänsä käänteiden seuraaminen olisi mielenkiintoista ja mukavaa, mutta koen näitä samoja asioita muutaman, hyvin läheisen ystäväni kanssa. Se riittää minulle oikein hyvin. Koen, että minulta ei puutu mitään. Omaisuuttakin on jo sen verran, että voin ostaa itselleni hoivapalveluja sitten, kun alan sellaisia tarvita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikäinen velapariskunta kirjoitti:

Olen vähän vaille 50-vuotias ja omasta tahdostamme olemme lapseton pariskuntta.  Elämämme on mukavaa ja huoletonta. On vapaa-aikaa ja rahaa toteuttaa meille mieluisia asioita, kuten vaikkapa matkustella. 

Lähes kaikille kavereillamme ja sukulaisillamme on lapsia, joten on meillä käsitys lapsiperheen elämästä ja juuri siksi emme sellaista ole halunneet. Emme taatusti tule katumaan ratkaisuamme.

Jotenkin ärsyttää nämä stereotyyppiset vastaukset. Kiusallaan kyhättyjä?

Olemme lapsettomia ja mitään kiinostusta ei ole matkustamiseen. Emme elä huoletonta elämää, koska miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Ja on kaikkea muutakin murhetta. 

Kavereilla ja sukulaisilla on lapsia, mutta koskaan en ole ajatellut viettävämme jotenkin parempaa elämää. Emme välttämättä huonompaakaan. Järjetöntä vertailla elämää vain sen kautta onko lapsia vai ei. 

Tämä kolahti. Tosin meillä on lapsia, mutta minunkin miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Lapset haluaisin säästää isän kuolemalta näin nuorena (alle viisikymppisenä), mutta toisaalta lasten ansiosta minun on pakko ajatella tulevaisuutta ja pitää itseni kunnossa. Lapset auttavat minua selviämään menetyksestä järjissäni.

Eräs ystäväni on viisikymppinen vapaaehtoisesti lapseton. Hänellä on oma yritys. On elänyt aktiivista elämää tehden paljon töitä ja matkustellut miesystävänsä kanssa. Ovat toteuttaneet unelmiaan asumisen suhteen ja olleet tyytyväisiä. Nyt ystäväni on sairastunut, ei kuolemaan johtavasti, mutta niin, että tarvitsee paljon toisen ihmisen apua. Ei tule pärjäämään yksin. Tuossa tilanteessa olisi iso apu teini-ikäisistä tai jo aikuisista lapsista.

Ei lapsilta voi kuitenkaan odottaa tuollaista apua, eikä lapsia tule tehdä siitä syystä, että saa sitten apua jos sairastuu. Lapseton voi säästää ja sijoittaa sen 130 000 euroa, minkä verran yhden lapsen elättämisestä tulee kuluja, ja käyttää rahat hoitoavun hankkimiseen tarvittaessa.

Itse asun eri maassa kuin vanhempani, enkä käännä koko elämääni ylösalaisin muuttaakseni takaisin Suomeen vain voidakseni toimia heidän hoitajanaan (toistaiseksi ei ole ollut tarvettakaan).

Vierailija kirjoitti:

VastaaVastaan vaikka en ole lapseton enkä edes keski-ikäinen. Mietin itse aikoinaan lastenhankintaa tarkkaan, olin aktiivinen ja seikkaileva nuori nainen. Lopulta päädyin pitämään lapsen , joka saatiin vähän vahingossa. Lapsia on nyt kaksi, kovasti rakastan niitä mutta onhan tämä elämä todella erilaista ja rankkaa. Toisinaan mietiskelen jos olisinkin valinnut toisin, missähän nyt mahtaisin olla. Mutta pakko sanoa että oloani on helpottanut yläkerran lapseton nainen. N. 60-70v. Tullut useamman kerran vastaan ja olemme jutelleet niitä näitä. Kerran purskahti itkuun ja sanoi kuinka kateellinen on minulle, väsyneen rähjäiselle äidille. Ei tullut hankkineeksi lapsia ja nyt on myöhäistä. En ole vahingoniloinen, mutta viimeksi jouluaattona kun näin hänet yksin ulkona, olimme lähdössä perheinemme isovanhemmille, toivotin hyvää joulua ja hän vastasi takaisin niin surullisesti, että itkin autossa. Myötätunnosta ja samalla omasta onnestani.

Ilmeisesti naapurisi on myös miehetön; ei siis ainoastaan lapseton. Itse olen lapsettomana mieheni kanssa todella onnellinen ja juhlapyhät ovat juuri sellaisia kuin toivonkin: intiimejä ja kahdenkeskisiä.

Ihan tyytyväinen viisikymppinen nainen. Tehdään puolison kanssa samoja juttuja kuin parikymmentä vuotta sitten. Käydään kirppiksillä, laitetaan ruokaa ja puutarhaa yhdessä, matkustellaan ja tavataan sukulaisia ja ystäviä. Olemme aina tienneet että emme halua lapsia, silti kummilapset ovat paljon läsnä elämässämme ja on mukava olla mukana nuorten aikuisten elämässä. Mikäs tässä ollessa.

Olenko ainoa jonka mielestä äiti-ihmiset jotka ovat hankkineet lapsia mielessään ilmaistyövoima sairauden tai vanhuuden varalle ovat vähän kuvottavia?

Hei herätys, ette te niitä lapsia omista sitten kun ne ovat kasvaneet. Ne voivat muuttaa ulkomaille tai elää muuten vain hektistä elämää jossa teille ei ole enää sijaa eikä aikaa. Ne voivat vittuuntua teihin niin että välit menevät. Ne voivat kärsiä itsekin elämänhallintaongelmista, sairastua vakavasti fyysisesti tai psyykkisesti, päätyä narkkareiksi tai rikollisiksi. Näin tapahtuu normaalien vanhempien lapsille ihan.koko.ajan.

Mikään ei ole surullisempaa kuin äiti-ihminen joka on kasvattanut lapset joita ei olisi oikeastaan halunnut muuten kuin työvoimaksi ja varmistukseksi siinä vaiheessa kun hän tajuaa että suunnitelma meni pieleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikäinen velapariskunta kirjoitti:

Olen vähän vaille 50-vuotias ja omasta tahdostamme olemme lapseton pariskuntta.  Elämämme on mukavaa ja huoletonta. On vapaa-aikaa ja rahaa toteuttaa meille mieluisia asioita, kuten vaikkapa matkustella. 

Lähes kaikille kavereillamme ja sukulaisillamme on lapsia, joten on meillä käsitys lapsiperheen elämästä ja juuri siksi emme sellaista ole halunneet. Emme taatusti tule katumaan ratkaisuamme.

Jotenkin ärsyttää nämä stereotyyppiset vastaukset. Kiusallaan kyhättyjä?

Olemme lapsettomia ja mitään kiinostusta ei ole matkustamiseen. Emme elä huoletonta elämää, koska miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Ja on kaikkea muutakin murhetta. 

Kavereilla ja sukulaisilla on lapsia, mutta koskaan en ole ajatellut viettävämme jotenkin parempaa elämää. Emme välttämättä huonompaakaan. Järjetöntä vertailla elämää vain sen kautta onko lapsia vai ei. 

Tämä kolahti. Tosin meillä on lapsia, mutta minunkin miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Lapset haluaisin säästää isän kuolemalta näin nuorena (alle viisikymppisenä), mutta toisaalta lasten ansiosta minun on pakko ajatella tulevaisuutta ja pitää itseni kunnossa. Lapset auttavat minua selviämään menetyksestä järjissäni.

Eräs ystäväni on viisikymppinen vapaaehtoisesti lapseton. Hänellä on oma yritys. On elänyt aktiivista elämää tehden paljon töitä ja matkustellut miesystävänsä kanssa. Ovat toteuttaneet unelmiaan asumisen suhteen ja olleet tyytyväisiä. Nyt ystäväni on sairastunut, ei kuolemaan johtavasti, mutta niin, että tarvitsee paljon toisen ihmisen apua. Ei tule pärjäämään yksin. Tuossa tilanteessa olisi iso apu teini-ikäisistä tai jo aikuisista lapsista.

Älkää tehkö lapsia vanhuuden turvaksi tai odota, että lapsenne hoitaa teidän asioitanne. Se ei ole heidän vastuullaan. He voivat haluta muuttaa vaikka toiselle puolen maailmaa ja se on heidän oikeutensa.

Vierailija kirjoitti:

Olenko ainoa jonka mielestä äiti-ihmiset jotka ovat hankkineet lapsia mielessään ilmaistyövoima sairauden tai vanhuuden varalle ovat vähän kuvottavia?

Hei herätys, ette te niitä lapsia omista sitten kun ne ovat kasvaneet. Ne voivat muuttaa ulkomaille tai elää muuten vain hektistä elämää jossa teille ei ole enää sijaa eikä aikaa. Ne voivat vittuuntua teihin niin että välit menevät. Ne voivat kärsiä itsekin elämänhallintaongelmista, sairastua vakavasti fyysisesti tai psyykkisesti, päätyä narkkareiksi tai rikollisiksi. Näin tapahtuu normaalien vanhempien lapsille ihan.koko.ajan.

Mikään ei ole surullisempaa kuin äiti-ihminen joka on kasvattanut lapset joita ei olisi oikeastaan halunnut muuten kuin työvoimaksi ja varmistukseksi siinä vaiheessa kun hän tajuaa että suunnitelma meni pieleen.

Ihan yhtä kuvottavia kuin isäihmiset jotka ajattelevat noin. Vielä pahempia, jos olettavat lasten ottavan vastuun yrityksestä, maatilasta jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikäinen velapariskunta kirjoitti:

Olen vähän vaille 50-vuotias ja omasta tahdostamme olemme lapseton pariskuntta.  Elämämme on mukavaa ja huoletonta. On vapaa-aikaa ja rahaa toteuttaa meille mieluisia asioita, kuten vaikkapa matkustella. 

Lähes kaikille kavereillamme ja sukulaisillamme on lapsia, joten on meillä käsitys lapsiperheen elämästä ja juuri siksi emme sellaista ole halunneet. Emme taatusti tule katumaan ratkaisuamme.

Jotenkin ärsyttää nämä stereotyyppiset vastaukset. Kiusallaan kyhättyjä?

Olemme lapsettomia ja mitään kiinostusta ei ole matkustamiseen. Emme elä huoletonta elämää, koska miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Ja on kaikkea muutakin murhetta. 

Kavereilla ja sukulaisilla on lapsia, mutta koskaan en ole ajatellut viettävämme jotenkin parempaa elämää. Emme välttämättä huonompaakaan. Järjetöntä vertailla elämää vain sen kautta onko lapsia vai ei. 

Tämä kolahti. Tosin meillä on lapsia, mutta minunkin miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Lapset haluaisin säästää isän kuolemalta näin nuorena (alle viisikymppisenä), mutta toisaalta lasten ansiosta minun on pakko ajatella tulevaisuutta ja pitää itseni kunnossa. Lapset auttavat minua selviämään menetyksestä järjissäni.

Eräs ystäväni on viisikymppinen vapaaehtoisesti lapseton. Hänellä on oma yritys. On elänyt aktiivista elämää tehden paljon töitä ja matkustellut miesystävänsä kanssa. Ovat toteuttaneet unelmiaan asumisen suhteen ja olleet tyytyväisiä. Nyt ystäväni on sairastunut, ei kuolemaan johtavasti, mutta niin, että tarvitsee paljon toisen ihmisen apua. Ei tule pärjäämään yksin. Tuossa tilanteessa olisi iso apu teini-ikäisistä tai jo aikuisista lapsista.

Miksi pidät itsestään selvyytenä, että lapset auttaisivat?

ohis

Vierailija kirjoitti:

Olenko ainoa jonka mielestä äiti-ihmiset jotka ovat hankkineet lapsia mielessään ilmaistyövoima sairauden tai vanhuuden varalle ovat vähän kuvottavia?

Et ole ainoa. Minä harkitsin pitkään, haluanko tehdä lapsia vai en, ja pyörittelin mielessäni plussia ja miinuksia. Koskaan noissa listoissani ei kuitenkaan esiintynyt kohtaa "lapset pitävät minulle seuraa / minusta huolta sitten vanhana". Se olisi mielestäni aika ikävää esineellistämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikäinen velapariskunta kirjoitti:

Olen vähän vaille 50-vuotias ja omasta tahdostamme olemme lapseton pariskuntta.  Elämämme on mukavaa ja huoletonta. On vapaa-aikaa ja rahaa toteuttaa meille mieluisia asioita, kuten vaikkapa matkustella. 

Lähes kaikille kavereillamme ja sukulaisillamme on lapsia, joten on meillä käsitys lapsiperheen elämästä ja juuri siksi emme sellaista ole halunneet. Emme taatusti tule katumaan ratkaisuamme.

Jotenkin ärsyttää nämä stereotyyppiset vastaukset. Kiusallaan kyhättyjä?

Olemme lapsettomia ja mitään kiinostusta ei ole matkustamiseen. Emme elä huoletonta elämää, koska miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Ja on kaikkea muutakin murhetta. 

Kavereilla ja sukulaisilla on lapsia, mutta koskaan en ole ajatellut viettävämme jotenkin parempaa elämää. Emme välttämättä huonompaakaan. Järjetöntä vertailla elämää vain sen kautta onko lapsia vai ei. 

Tämä kolahti. Tosin meillä on lapsia, mutta minunkin miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Lapset haluaisin säästää isän kuolemalta näin nuorena (alle viisikymppisenä), mutta toisaalta lasten ansiosta minun on pakko ajatella tulevaisuutta ja pitää itseni kunnossa. Lapset auttavat minua selviämään menetyksestä järjissäni.

Eräs ystäväni on viisikymppinen vapaaehtoisesti lapseton. Hänellä on oma yritys. On elänyt aktiivista elämää tehden paljon töitä ja matkustellut miesystävänsä kanssa. Ovat toteuttaneet unelmiaan asumisen suhteen ja olleet tyytyväisiä. Nyt ystäväni on sairastunut, ei kuolemaan johtavasti, mutta niin, että tarvitsee paljon toisen ihmisen apua. Ei tule pärjäämään yksin. Tuossa tilanteessa olisi iso apu teini-ikäisistä tai jo aikuisista lapsista.

Ei lapsilta voi kuitenkaan odottaa tuollaista apua, eikä lapsia tule tehdä siitä syystä, että saa sitten apua jos sairastuu. Lapseton voi säästää ja sijoittaa sen 130 000 euroa, minkä verran yhden lapsen elättämisestä tulee kuluja, ja käyttää rahat hoitoavun hankkimiseen tarvittaessa.

Itse asun eri maassa kuin vanhempani, enkä käännä koko elämääni ylösalaisin muuttaakseni takaisin Suomeen vain voidakseni toimia heidän hoitajanaan (toistaiseksi ei ole ollut tarvettakaan).

Itse on vaikea ajatella tällaista ajatusmallia, mutta hyvin tässä näkee sen että ihmiset ovat erilaisia. Minä olen niin perhe- ja sukukeskeinen etten kyllä edes osaisi muuttaa sen takia ulkomaille. Kuitenkin ajatus siitä että tietäisin vanhempieni tarvitsevan apua enkä menisi auttamaan vaikuttaa ihan mahdottomalta. Samaten isovanhempien ja sisaruksen suhteen. Me olemmekin kaikki jatkuvasti tekemisissä ja asumme suhteellisen lähellä toisiamme.

En tehnyt lapsia siksi että joku hoitaa minua vanhana, mutta kovasti ajattelen ja toivon että he ovat läheisesti elämässämme mukana myös aikuisena.

Onko se sitten kovin yleistä että muutetaan todella kauas tai muuten vain ei olla tekemisissä? 🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikäinen velapariskunta kirjoitti:

Olen vähän vaille 50-vuotias ja omasta tahdostamme olemme lapseton pariskuntta.  Elämämme on mukavaa ja huoletonta. On vapaa-aikaa ja rahaa toteuttaa meille mieluisia asioita, kuten vaikkapa matkustella. 

Lähes kaikille kavereillamme ja sukulaisillamme on lapsia, joten on meillä käsitys lapsiperheen elämästä ja juuri siksi emme sellaista ole halunneet. Emme taatusti tule katumaan ratkaisuamme.

Jotenkin ärsyttää nämä stereotyyppiset vastaukset. Kiusallaan kyhättyjä?

Olemme lapsettomia ja mitään kiinostusta ei ole matkustamiseen. Emme elä huoletonta elämää, koska miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Ja on kaikkea muutakin murhetta. 

Kavereilla ja sukulaisilla on lapsia, mutta koskaan en ole ajatellut viettävämme jotenkin parempaa elämää. Emme välttämättä huonompaakaan. Järjetöntä vertailla elämää vain sen kautta onko lapsia vai ei. 

Tämä kolahti. Tosin meillä on lapsia, mutta minunkin miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Lapset haluaisin säästää isän kuolemalta näin nuorena (alle viisikymppisenä), mutta toisaalta lasten ansiosta minun on pakko ajatella tulevaisuutta ja pitää itseni kunnossa. Lapset auttavat minua selviämään menetyksestä järjissäni.

Eräs ystäväni on viisikymppinen vapaaehtoisesti lapseton. Hänellä on oma yritys. On elänyt aktiivista elämää tehden paljon töitä ja matkustellut miesystävänsä kanssa. Ovat toteuttaneet unelmiaan asumisen suhteen ja olleet tyytyväisiä. Nyt ystäväni on sairastunut, ei kuolemaan johtavasti, mutta niin, että tarvitsee paljon toisen ihmisen apua. Ei tule pärjäämään yksin. Tuossa tilanteessa olisi iso apu teini-ikäisistä tai jo aikuisista lapsista.

Miksi pidät itsestään selvyytenä, että lapset auttaisivat?

ohis

En ole se keneltä kysyit, mutta ei kai sitä itsestäänselvyytenä pidäkään, mutta aika hyvä todennäköisyys varmaan on. Itse en ainakaan tunne ketään kuka ei olisi aikuisena vanhempiensa kanssa ainakin jossain määrin läheisiä.

Jos keski-ikäiseksi ajatellaan jotain viisikymppistä, niin suurimmalla osalla ei ole lapsia kotona, oli niitä alun perin hankkinut tai ei. Itse lapseni myöhään saaneena juniori on vielä abivuottaan viettämässä, ensi vuonna jo todennäköisesti maailmalla. Lapset noin suoraan määrittää varmaan aika vähän keski-ikäisen arkea, enemmän määrittää parisuhde/sinkkuus, työ/työttömyys, terveys/sairaus, harrastukset. Onnellinen voi olla monella lailla ja uskon saman ihmisenkin kykenevän olemaan onnellinen hyvin erilaisissa olosuhteissa, enemmän oman pään sisäinen tila kuin ulkoisista jutuista kiinni oleva asia. Ilman muuta hyvä pohtia kolmekymppisenä onko lapset tärkeä asia omalle kohdalle ja yrittää saada lapsia jos sen kokee tärkeäksi, näin itse tein. Mutta tuo minun juttu, olen omiin päätöksiini tyytyväinen ja elämässäni onnellinen, se ei kuitenkaan tee minusta asiantuntijaa tietämään mikä aplle olisi hyvä elämässään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keski-ikäinen velapariskunta kirjoitti:

Olen vähän vaille 50-vuotias ja omasta tahdostamme olemme lapseton pariskuntta.  Elämämme on mukavaa ja huoletonta. On vapaa-aikaa ja rahaa toteuttaa meille mieluisia asioita, kuten vaikkapa matkustella. 

Lähes kaikille kavereillamme ja sukulaisillamme on lapsia, joten on meillä käsitys lapsiperheen elämästä ja juuri siksi emme sellaista ole halunneet. Emme taatusti tule katumaan ratkaisuamme.

Jotenkin ärsyttää nämä stereotyyppiset vastaukset. Kiusallaan kyhättyjä?

Olemme lapsettomia ja mitään kiinostusta ei ole matkustamiseen. Emme elä huoletonta elämää, koska miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Ja on kaikkea muutakin murhetta. 

Kavereilla ja sukulaisilla on lapsia, mutta koskaan en ole ajatellut viettävämme jotenkin parempaa elämää. Emme välttämättä huonompaakaan. Järjetöntä vertailla elämää vain sen kautta onko lapsia vai ei. 

Tämä kolahti. Tosin meillä on lapsia, mutta minunkin miehelläni on pitkälle edennyt syöpä. Lapset haluaisin säästää isän kuolemalta näin nuorena (alle viisikymppisenä), mutta toisaalta lasten ansiosta minun on pakko ajatella tulevaisuutta ja pitää itseni kunnossa. Lapset auttavat minua selviämään menetyksestä järjissäni.

Eräs ystäväni on viisikymppinen vapaaehtoisesti lapseton. Hänellä on oma yritys. On elänyt aktiivista elämää tehden paljon töitä ja matkustellut miesystävänsä kanssa. Ovat toteuttaneet unelmiaan asumisen suhteen ja olleet tyytyväisiä. Nyt ystäväni on sairastunut, ei kuolemaan johtavasti, mutta niin, että tarvitsee paljon toisen ihmisen apua. Ei tule pärjäämään yksin. Tuossa tilanteessa olisi iso apu teini-ikäisistä tai jo aikuisista lapsista.

Ei lapsilta voi kuitenkaan odottaa tuollaista apua, eikä lapsia tule tehdä siitä syystä, että saa sitten apua jos sairastuu. Lapseton voi säästää ja sijoittaa sen 130 000 euroa, minkä verran yhden lapsen elättämisestä tulee kuluja, ja käyttää rahat hoitoavun hankkimiseen tarvittaessa.

Itse asun eri maassa kuin vanhempani, enkä käännä koko elämääni ylösalaisin muuttaakseni takaisin Suomeen vain voidakseni toimia heidän hoitajanaan (toistaiseksi ei ole ollut tarvettakaan).

Itse on vaikea ajatella tällaista ajatusmallia, mutta hyvin tässä näkee sen että ihmiset ovat erilaisia. Minä olen niin perhe- ja sukukeskeinen etten kyllä edes osaisi muuttaa sen takia ulkomaille. Kuitenkin ajatus siitä että tietäisin vanhempieni tarvitsevan apua enkä menisi auttamaan vaikuttaa ihan mahdottomalta. Samaten isovanhempien ja sisaruksen suhteen. Me olemmekin kaikki jatkuvasti tekemisissä ja asumme suhteellisen lähellä toisiamme.

En tehnyt lapsia siksi että joku hoitaa minua vanhana, mutta kovasti ajattelen ja toivon että he ovat läheisesti elämässämme mukana myös aikuisena.

Onko se sitten kovin yleistä että muutetaan todella kauas tai muuten vain ei olla tekemisissä? 🤔

En osaa yleisyydestä sanoa, mutta ainakin tuollainen on selvästi yleistymässä. Yhä useampi ei mm. löydä Suomesta sellaisia töitä, joita haluaa tehdä. Osa menee jo opiskelemaankin ulkomaille, koska Suomessa ei voi opiskella heidän haluamaansa alaa. Osa matkustelee aktiivisesti ja tapaa kumppaninsa ulkomailla, jolloin tulee tarvetta muuttaa jomman kumman kotimaahan, eikä se valituksi tuleva maa aina ole Suomi. Jne.

Olisi kamalaa, jos tällaisia valintoja ei voisi tai uskaltaisi tehdä, kun omilla vanhemmilla on niin vahva odotus että lapsi jää asumaan ja elämään lyhyen etäisyyden päähän itsestä.

Vierailija kirjoitti:

Tahattomasti lapsettomana 46 vuotiaanan todeta, etten enää voisi kuvitellakaan eläväni lapsiperheen hulinassa. Kiva niitä on tavata, mutta ei tee yhtään enää itse mieli omia sellaisia. Elämässä on niin paljon kaikkea muuta, ettei ole hetkeäkään tuntunut, että olisin jäänyt jotakin paitsi tai olisin yksinäisempi. Lapsiperheissä vierailujen jälkeen on aina halpottavaa palata rauhalliseen ja siistiin kotiin.

Tuossa sen näkee, että vaikka nuorempana haluaisi lapsia, niitä ei sitten vanhempana enää halua.

Olen lapseton 43-vuotias, omasta tahdostani myös puolisoton. Olen tosi tyytyväinen elämääni juuri näin. 

VIelä 5 vuotta sitten ei tosin näin ollut, meinaan iski ennen neljääkymppiä ihan tolkuton vauvakuume. Onneksi en löytänyt miestä, ja sitten höyrähdys meni ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Nykyään kammottaa ajatuskin, että jos minä, ääri-introvertti ja jopa erakkoluonne, olisin jonkun hormonaalisen hetkellisen vauvakuumehöyrähdyksen kourissa mennyt sitomaan itseni lapsiperhe-elämään vuosikymmeneksi ainakin...

Vierailija kirjoitti:

Olen lapseton 43-vuotias, omasta tahdostani myös puolisoton. Olen tosi tyytyväinen elämääni juuri näin. 

VIelä 5 vuotta sitten ei tosin näin ollut, meinaan iski ennen neljääkymppiä ihan tolkuton vauvakuume. Onneksi en löytänyt miestä, ja sitten höyrähdys meni ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Nykyään kammottaa ajatuskin, että jos minä, ääri-introvertti ja jopa erakkoluonne, olisin jonkun hormonaalisen hetkellisen vauvakuumehöyrähdyksen kourissa mennyt sitomaan itseni lapsiperhe-elämään vuosikymmeneksi ainakin...

Kahdeksi vuosikymmeneksi. Teit hyvän ratkaisun, mutta ilman puolisoa ei ole hyvä elää.