Miten ihmisestä tulee niin yksinäinen että viettää juhlatkin yksin?

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:25"]

Olen aina ollut yksin, joskin olen aina enemmän tai vähemmän ollut omantieni kulkija. Vaikka minun äitini ei voinut olla minulle äiti vaan enemmänkin nainen, jonka kanssa asuin samassa asunnossa, sanoi että jo lapsena viihdyin pää-asiallisesti yksin. Mikä on syy ja seuraus suhde, en tiedä, mutta minä pidän siitä että voin kävellä kaupungilla ja katsella muiden touhuja sekä joskus istuutua itsekseni hautuumaalla olevalle penkille ja pohtia syvällisiä. Siellä kun ei yleensä ole ihmisiä.

[/quote]

Ihanaa, että löytyy samanlaisia ihmisiä. Olen "ikuinen yksineläjä", naispuolinen sellainen. Minua on pyydetty joulunviettoon ja uudenvuodenaaton juhlintaan perheisiinkin. Mutta vietän niitä paljon mieluummin yksinäni kuin jossain perheessä tai porukassa, jossa vilkuilisin kelloa koko ajan miettien, koska voin lähteä omaan kotiini, jossa viihdyn yksin. Minulla on pari läheistä ystävää, jotka ymmärtävät, kun sanon, että haluan viettää juhlapyhät yksin. Tapaan ystäviäni pari kertaa kuukaudessa, tapaamme kotonani tai heidän kotonaan. Se riittää minulle. Juhlapyhät haluan nauttia omasta rauhastani.

Ja minäkin rakastan hautausmailla kävelemistä, istumista siellä penkillä ja vanhojen hautakivien tutkimista.

Olen niin ujo, että en ole koskaan osannut tuppautua muiden kaveriporukoihin. Lukiossa oli kavereita, mutta asuvat toisella puolella maata. Ei siis ole ollut aikuisena ystäviä ja vietän siksi juhlat yksin.

Minkä ikäinen olet ap, kun käytät sanaa vanhapiika? Se on vähän kuin haukkumasana, joten harkitsethan sen vaihtoa.

En ole itse ollut vielä juhlia yksin, mutta voisin helposti olla.

Olen eronnut, kaikki kaverit perheellisiä, suku joko etäinen tai kaukana. Tässä iässä sinkut ovat harvinaisuus ja tuntuu, että kaikki kaverien häppeninkit on tarkoitettu pariskunnille.

Tähän mennessä olen joko a) "tunkenut" mukaan kaveriperheiden juhliin tai b) ollut jonkun heilan kanssa liikenteessä.

Itse asiassa just ajattelin et seuraavan juhlan voisin ekaa kertaa viettää kaikessa rauhassa yksin kotona.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:12"]

Onko joku syntymästä asti aina yksin vai tekeekö ihmiset jotain et ne karkottaa ystävänsä vai mitä tapahtuu?

[/quote]

Miten aina löytyy näitä ihmisiä, jotka eivät ollenkaan ymmärrä, että kaikki eivät tarvitse ihmisiä ympärilleen juhlapäivinä? Juhlapäivistä on ihana nauttia yksin.

Vietin uuden vuoden yksin, mies lomareissulla (johon en halunnu mukaan). Ei mitään ongelmaa, olen mielelläni yksin. En ole mikään läheisriippuvainen että aina pitäis olla joku ihminen lähellä. Juhlapäiviä en ole koskaan erityisemmin juhlistanu, siis uudet vuodet, vaput ja juhannukset. En juo viinaakaan, noi juhlat on usein sitä viinalla läträämistä. Olin töissä uuden vuoden aattona, päivä oli ihan normaali päivä siinä missä muutkin. Kyllä mulla kavereita on mutta tapailen niitä muulloin.

Tylsä ihminen siis.

Olen kai kirottu. Lapsesta asti olen leikkinyt yksin, enkä ole ikinä onnistunut pitämään yllä ystävyyssuhteita. Avioerossa menetin luottamuksen vastakkaiseen sukupuolen. Sinkkuja ei myöskään helposti kutsuta pariskuntien juhliin. Nyt olen jo yli 50. Loppuelämä kai menee näin.

Miten aina löytyy näitä ihmisiä, jotka eivät ollenkaan ymmärrä, että kaikki eivät tarvitse ihmisiä ympärilleen juhlapäivinä?

Olen ollut yksinäinen lähes koko elämäni. Pärjään elämässä ilman ystäviä, mutta kyllä minua ainakin masentaa uutenavuotena, vappuna ja juhannuksena viettää noita päiviä yksin. Olen kiltti, kunnollinen, empaattinen ja ystävällinen ihminen, mutta enpä nyt vielä nelikymppisenäkään ole keksinyt, että missä niitä ystäviä ja kavereita ihmisille jaellaan. Yleensä jos jonnekin yrittää työntäytyä, niin muilla on jo omat klikkinsä jo valmiina, ja ulkopuolisille nyrpistellään nenää - ihan sama, miten viehkeä persoona olisit. Juuri AP:n kaltaiset ihmiset pitävät tätä järjestystä yllä hölisemällä latteuksia "ystävänsä tekemisillään karkottaneista yksinäisistä". Yksinäisiä ei haluta ystäväksi. Ilmeisesti pitäisi olla paremmat suosittelijat.

En ole koskaan juhlistanut uusia vuosia, juhannuksia tai muita juhlapäiviä sen kummemmin, joulua lukuunottamatta tosin. Jos haluan juhlia, niin juhlin. Päivällä ei ole minulle mitään merkitystä. Jos esimerkiksi olen väsynyt töiden jälkeen, niin en minä ala juhlimaan uutta vuotta vain sen takia, että on uudenvuodenaatto.

Käytännössä voisin toki mennä vanhempieni luo, mutta eipä sekään oikein näin aikuisena ihmisenä kiinnosta. Mieluummin vietän juhlapyhät yksinänäni. Joulunakin helpompi, kun saa itse tehdä niitä ruokia, joista pitää. Saa päättää, milloin syö ja milloin tekee mitäkin. Muiden ihmisten kanssa juhliessa pitäisi ruokaa odottaa ja muutenkin olla kärsivällinen koko ajan. Niin pitkään olen yksin ollut, että en sellaiseen enää kykene.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 13:28"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:12"]

Onko joku syntymästä asti aina yksin vai tekeekö ihmiset jotain et ne karkottaa ystävänsä vai mitä tapahtuu?

[/quote]

Miten aina löytyy näitä ihmisiä, jotka eivät ollenkaan ymmärrä, että kaikki eivät tarvitse ihmisiä ympärilleen juhlapäivinä? Juhlapäivistä on ihana nauttia yksin.

[/quote]

Kyllä meitä ihmisiä vaan moneen juhlajunaan riittää. On heitä, joilla ei ole ystäviä ja varsinkin juhlapyhien aikaan kaipaavat ystäviä tai perhettä. Sitten ääripäänä he, joilla on paljonkin ystäviä, heillä ei kai tätä juhlapyhien yksinäisyysongelmaa niinkään ole? Heillä on varaa valita.

Tästä ykinäisyydestä tulee mieleen vanhuksetkin. Yksinäisiä siis on joka ikäryhmässä, lapsesta vanhukseen. Miten joku ei voi ymmärtää yksinäisyyttä ja toisen ihmisen kaipausta?

Koska olen eroni jälkeen huomannut olevani "vapaata riistaa" sukulaisten ym.. piikittelyille. Olen ilmeisesti heidän mielestään epäonnistunut ihmisenä, koska erosin miehestäni ja en ole vielä parin vuoden sisään löytänyt uutta. Tänä vuonna jätin sen vuoksi yhteisen joulun väliin ja vietin sen ihan yksin.

Mulla on paljon parempi olla näin...

Tässä toisen yksinäisen tarina:

En ole ollut päivähoidossa koskaan, äiti hoiti minut ja veljeni kotona. Koulussa minulla oli paljon kavereita. Mutta sitten muutimme korpeen. Paras kaverini naapurista rupesi ryyppäämään jo varhain teini-iässä, ala-asteella. Vanhempani eivät päästäneet enää hänen mukaansa, enkä olisi itsekään mennyt. Uudet kaverini vanhempani torppasivat aina, käskivät jopa puhelimessa pistämään välit poikki, kun yksi poika soitteli minulle ahkerasti. Eipä tullut sitten sitä ensimmäistä poikakaveriakaan. Kotonani vallitsi täysi natsi-meininki, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, minua vahdittiin paremmin kuin Suomen vankeja, töitä piti tehdä vanhenpien yrityksessä. Jos menin jonnekin, vaikka kavereiden kanssa, vanhemmat halusivat ehdottomasti kyyditä, ajat piti sopia. Vaikka kouluun sain kyllä mennä ihan omatoimisesti pyörällä sotkien yht. 15 kilsaa. Kumma kyllä. Muutin pois kotoa, kun täytin 18. Seksiä harrastin toki ennen kuin olin 20 vee, mutta myös ennen kuin minulla oli ollut poikakaveria tai miesystävää. Uteliaisuudesta.

Jotenkin ajauduin aina aikuisena huonoihin mies-suhteisiin. Johtuiko siitä että en ollut saanut rauhassa harjoitella nuorena? Tai siitä että minulla ei ollut tiivistä ystäväporukkaa? Vai haistoivatko kaikki retkut ja huijarit sinisilmäisyyteni ja kokemattomuuteni? Lapseni isän kanssa tuli ero, kun lapsi oli parin vuoden vanha. Lähinnä miehen alkoholikäytön, väkivallan ja velkojen takia. Mies hylkäsi vuosiksi lapsensa, mutta alkoi tekemään meille kiusaa, kun lapsi meni kouluun, kun minä olin päässyt taloudellisesti jaloilleni. Kiusanteko oli erittäin julmaa, ja sen lopettamiseksi jouduin turvautumaan poliisiin, asianajajiin yms. 10 vuotta meni niin että kuljin kodin ja työpaikan väliä, joskus jopa turvakodin. Enkä olisi uutta miestä kehdannut ottaakaan, kun exä häiriköi meitä. Olisi joutunut uusikin mies uhriksi, jos olisi ollut fiksu ja mukava. En luota ihmisiin enää kokemani vuoksi, olen sillä tavalla vammautunut, siipirikko, en uskalla edes avautua. Myös minun työni on aika yksinäistä, taidealalla minäkin olen. Työ on kovaa ja kilpailtua, ja silti pitäisi olla herkkä ja luova, vaativaa siis. Ja työ vie paljon ajasta ja energiasta, vaikka kivaa onkin. Oli minulla vuosia yksi mukava ja huippuälykäs työkaverikin, mutta hän jäi eläkkeelle ja muutti kauemmas. 

Ystäviä haluaisin minäkin. Yksikin hyvä riittäisi, ja voisi olla muukin kuin miesystävä. Mutta tunnen olevani niin erilainen ja omituinen, että on vaikea löytää samanlaisia, hengenheimolaisia. Puolitututkin sanovat sen joskus minusta minun kuullen suoraan. Olet kissa, itsenäinen oman tien kulkija, erilainen, erikoinen. En enää jaksa yrittää väkisin heittäytyä mukaan porukoihin, kun en niihin kuitenkaan sovi.

Ja kodin ja työn pyörittämiseen menee kuitenkin aikansa. Satunnaisiin vapaa-ajan hetkiin on vaikea löytää seuraa yhtäkkiä, vaikka en minä mikään epäsosiaalinenkaan ole. Juttelen helposti tuntemattomillekin. Elämä ja työ on heitellyt muuttamaan noin 20 kertaa, siinä on ollut pakkokin tutustua tuntemattomien kanssa monen monta kertaa. Huomaan monesti juttelevani juuri niiden muiden juurettomien kanssa. Joskus kadehdin ihmisiä, joilla on mukava perhe ja ystäväporukka, lapsuudenystävät lähellä vielä aikuisenakin. Aika monella ne hyvät ystävät ovat suvusta, serkkuja tai siskoja, sen olen huomannut. Onneksi lapseni on hyvä tyyppi, mutta en halua sitoa häntäkään liikaa itseeni. Saa mennä omat menonsa, sillä tiedän millaista on yrittää itsenäistyä ankkurit jaloissa.

Yritän ottaa huumorilla, vaikka edes sillä mustalla. Parempaa uutta vuotta kaikille!

17, höpöhöpö. Luin tuota yksinäisten uusi vuosi ketjua ja aidosti järkytyin että on niin paljon ihmisiä jotka ovat VASTENTAHTOAAN yksin juhlailtana.

Mulla ei ole perheenjäseniä, on ystäviä. Joulu yksin, muut juhlat vaihtelevasti yksin tai ystävien kanssa, tilanteesta riippuen.

Olen ollut aina tosi huono juoruilija. Minua ei vaan ole kiinnostanut ruotia toisten ihmisten arkipäiväisiä asioita heidän selkänsä takanaan. Siinäkö syy yksinäisyydelle? Joku muukin siihen suuntaan täällä vihjasi.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 14:00"]

Koska olen eroni jälkeen huomannut olevani "vapaata riistaa" sukulaisten ym.. piikittelyille. Olen ilmeisesti heidän mielestään epäonnistunut ihmisenä, koska erosin miehestäni ja en ole vielä parin vuoden sisään löytänyt uutta. Tänä vuonna jätin sen vuoksi yhteisen joulun väliin ja vietin sen ihan yksin.

Mulla on paljon parempi olla näin...

[/quote]Kuule, puolet pariskunnista eroaa ja loput pitää kiinni kulisseistaan. Joten voit ihan vaan naureskella heidän piikittelylle ja kysyä että miten se sinun elämäsi on muka parempaa ? Sekö vuoksi että sinulla on joku jonka kanssa tapella ja kinata ?

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 13:13"]

Helpostikin. Olen jo lapsesta asti ollut sellainen, että tykkään viettää aikaani yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Lapsena minulla oli yksi paras ystävä, kenen kanssa vietettiin "kaikki" aika yhdessä. Emme siis kaveeranneet muiden kanssa. Tiemme kuitenkin erosivat teini-iässä, koska kasvoimme erillemme ihmisinä. Sen jälkeen en enää löytänyt ketään kaveria itselleni. En ollut teini-iässä kiinnostunut mistään bailaamisesta, alkoholista enkä juoruilusta tai poikajutuista, joten hankala oli toki löytää samanlaista seuraa. Olen myös aina ollut ujo ja porukassa kuuntelen vain hiljaan muiden juttuja. Opiskeluaikanakaan en löytänyt itselleni seuraa vaikka yritin käydä bileissä. Muut kyllä ystävystyivät keskenään, mutta minä jäin näiden porukoiden ulkopuolelle. Minua jopa kiusattiin, koska olin hiljainen. Työpaikaltakaan en ole löytänyt seuraa. Tosin en minä töihin ole mennytkään kavereita etsimään. Työ itsessään masentaa niin paljon, että se kahdeksan tuntia päivässä riittää niiden työkavereiden kanssa. En minä työn ulkopuolella haluaisi enää heidän kanssaan aikaani viettää. Koko aikuisikäni olen siis ollut yksin. Sinänsä se ei minua haittaa, koska olen selvästi introvertti, mutta kyllä joskus tulen surulliseksi, kun näen muut ystäviensä kanssa viettämässä hauskaa. Mutta toisaalta ystävyyssuhteen ylläpitäminen olisi minulle niin raskasta hommaa, että en minä jaksa siihen lähteä. Muutenkin en osaa höpistä siitä, kuinka Maija on mennyt tekemään sitä ja tätä jne. Tuntuu, etten osaa oikein jutella sellaisista asioista, mistä naiset stereotyyppisesti naisporukoissa puhuvat.

Uskoisin, että suurin syy siihen, etten ole saanut muodostettua ystävyyssuhteita, on yksinkertaisesti luonteeni. En ole sosiaalinen, puhelias ja lisäksi olen vielä arka. Siinäpä sitä riittää. Sosiaalisissa taidoissani on varmasti puutteita.

[/quote]

Ihan kuin minä!

Ja siis ap kyllä ymmärtää ihmisen kaipauksen ystäviin, en itse mitenkään jaksaisi elää jos olisin yksinäinen. Näen ystäviäni lähes joka päivä harrastusten ja lasten harrastusten puitteissa ja järjestän juhlia säännöllisesti parin kk välein. Matkustan ystävien kanssa pari kertaa vuodessa. Oikeastaan ystävät ja oma ydinperhe on ainoat asiat joiden takia koen elämän mielekkääksi.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 14:22"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 14:00"]

Koska olen eroni jälkeen huomannut olevani "vapaata riistaa" sukulaisten ym.. piikittelyille. Olen ilmeisesti heidän mielestään epäonnistunut ihmisenä, koska erosin miehestäni ja en ole vielä parin vuoden sisään löytänyt uutta. Tänä vuonna jätin sen vuoksi yhteisen joulun väliin ja vietin sen ihan yksin.

Mulla on paljon parempi olla näin...

[/quote]Kuule, puolet pariskunnista eroaa ja loput pitää kiinni kulisseistaan. Joten voit ihan vaan naureskella heidän piikittelylle ja kysyä että miten se sinun elämäsi on muka parempaa ? Sekö vuoksi että sinulla on joku jonka kanssa tapella ja kinata ?

[/quote]

Tämä tieto lohdutti. Vähän samaa olen alkanut epäillä itsekin, kun tuttavapiiristäni niin moni "onnellinen" pari erosi 2014. Siinä kaatui kulisseja oikein rytinällä. Jotkut pitävät niitä ylhäällä vielä yksinäänkin, pitävät miehen sukunimen, sormuksen sormessa ja sanovat lapsilleenkin ettei erosta saa kertoa kenellekään! 

Onhan niitä pariskuntia jotka ei eroa. Molemmat sillä tavalla vaatimattomia ja nöyriä, että tietävät etteivät saa vaihtamalla parempaa. Ymmärtävät arvostaa sitä mitä ovat saaneet. Aika monessa tällaisessa suhteessa mies on kiltti ja nöyrä. Siinäkö se onni piileekin? Vai onko joillain ihan hemmetin hyvä tuuri?