Miten ihmisestä tulee niin yksinäinen että viettää juhlatkin yksin?

Käyttäytymällä kusipäisesti.

Ap:lla ei ole huono itsetunto, vaan aina ollut niin laaja kaveripiiri etten ole yhtäkään uutta vuotta viettänyt vastentahtoisesti kotona.

Sitä jäin ihmettelemään että miksi sinkut ei biletä perheellisten kanssa? meillä oli kun olin lapsi pari vanhapiikanaista aina perhekemuissa mukana. Miksei vanhoja piikoja enää nykyään kutsuta mukaan? En itse tunne ketään yksinäistä perheetöntä.

Olen aina ollut yksin, joskin olen aina enemmän tai vähemmän ollut omantieni kulkija. Vaikka minun äitini ei voinut olla minulle äiti vaan enemmänkin nainen, jonka kanssa asuin samassa asunnossa, sanoi että jo lapsena viihdyin pää-asiallisesti yksin. Mikä on syy ja seuraus suhde, en tiedä, mutta minä pidän siitä että voin kävellä kaupungilla ja katsella muiden touhuja sekä joskus istuutua itsekseni hautuumaalla olevalle penkille ja pohtia syvällisiä. Siellä kun ei yleensä ole ihmisiä.

Monet juhlat koetaan perheen kesken vietettäviksi, joten eipä sitä silloin tungeta ystävien tai tuttavien nurkkiin. Sukulaisia ei juuri enää ole. Ja nekin vähät asuvat kaukana. Ei tarvitse olla mikään kusipää, että on yksin vaikkapa joulunpyhät.

Ei kaikilla ole mitään varsinaista kaveriporukkaa, ja moni on mieluummin yksin kuin tuppautuu sellaisen yksittäisen kaverinsa illanviettoon, jonka muita kavereita tai seurustelukumppanin kavereita ei itse tunne tai muuten vain koe samanhenkisiksi ihmisiksi.

Eikä oikeasti ole mitenkään erityisen vaikeaa jäädä ilman kavereita. Jos ei esimerkiksi opiskelu- ja työpaikoissa osaa viedä sellaista pintapuolista kaveruutta tai tuttavuutta syvemmälle tasolle, niin kyllä nämä suhteet päättyvät aikalailla siihen, kun koulu päättyy tai työpaikka vaihtuu.

Jos ihminen ei saa elämässään edes kavereita niin sitten ehkä parempi ollakin vaan yksin. Voin liioittelematta sanoa et mulla on parisataa kaveria, joille voin laittaa viestiä tai soittaa jos kaipaan vaikka seuraa leffaan tmv. Puhelimessa on 126 kaverin numero (ja parinsadan muun).

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 18:13"]Teille yksinäisille vinkkinä: Kaverisuhteet syventyy ystävyydeks vain jos itsestään jakaa jotain tärkeää tietoa. Toinen vinkki: Kavereiden kavereihin on helpoin tutustua ja välikäsien kautta saa parhaiten samanhenkistä seuraa muutenkin!
[/quote]

Kysy ei ollut ainakaan minulla siitä että kavereita ei olisi ollenkaan. Minulla oli erittäin läheisiä ystäviä ja on edelleen. Se ei vaan auta juhannuksen vietossa mitään jos ystävä asuu esim Kiinassa.

Tässä yhden yksinäisen lyhyt tarina:

Ala-ikäsenä minulla oli kavereita. Murkku-ikäisena olin kiinnostunut taiteista, kaverit väheni yhteen. Vanhemmat väheksyivät ja haukkuivat aina, käyttivät henkistä väkivaltaa minuun, isä joskus fyysistäkin. Sitä yhtä kaveriani ei voinut kotiini pyytää koskaan, pelkäsin. Jäin lopulta yksin. Kukaan ei silloin ymmärtänyt, miten meillä lapset kärsivät kotioloistaan, naapurit eivät puuttuneet -vaikka näkivätkin. Nykyään otettaisiin lapset huostaan.

Akuisena en ole pystynyt luomaan pitkäaikaisia ihmissuhteita. En osaa luottaa ihmisiin. Työni on yksinäistä, eikä alani taiteilijat niinkään ole tekemisissä toisiensa kanssa alan kilpailun takia.

Olisin halunnut ystäviä. Enää en jaksa edes välittää omista haluistani, muiden halut vallitsee elämää. Jos jotain saisin muuttaa, niin isän ja äidin. Jotta kotona olisi ollut turvallista olla ja sinne olisi voinut joskus tuoda kavereitakin, niitä mitä nuorena oli.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 14:13"]

Tässä toisen yksinäisen tarina:

En ole ollut päivähoidossa koskaan, äiti hoiti minut ja veljeni kotona. Koulussa minulla oli paljon kavereita. Mutta sitten muutimme korpeen. Paras kaverini naapurista rupesi ryyppäämään jo varhain teini-iässä, ala-asteella. Vanhempani eivät päästäneet enää hänen mukaansa, enkä olisi itsekään mennyt. Uudet kaverini vanhempani torppasivat aina, käskivät jopa puhelimessa pistämään välit poikki, kun yksi poika soitteli minulle ahkerasti. Eipä tullut sitten sitä ensimmäistä poikakaveriakaan. Kotonani vallitsi täysi natsi-meininki, henkistä ja fyysistä väkivaltaa, minua vahdittiin paremmin kuin Suomen vankeja, töitä piti tehdä vanhenpien yrityksessä. Jos menin jonnekin, vaikka kavereiden kanssa, vanhemmat halusivat ehdottomasti kyyditä, ajat piti sopia. Vaikka kouluun sain kyllä mennä ihan omatoimisesti pyörällä sotkien yht. 15 kilsaa. Kumma kyllä. Muutin pois kotoa, kun täytin 18. Seksiä harrastin toki ennen kuin olin 20 vee, mutta myös ennen kuin minulla oli ollut poikakaveria tai miesystävää. Uteliaisuudesta.

Jotenkin ajauduin aina aikuisena huonoihin mies-suhteisiin. Johtuiko siitä että en ollut saanut rauhassa harjoitella nuorena? Tai siitä että minulla ei ollut tiivistä ystäväporukkaa? Vai haistoivatko kaikki retkut ja huijarit sinisilmäisyyteni ja kokemattomuuteni? Lapseni isän kanssa tuli ero, kun lapsi oli parin vuoden vanha. Lähinnä miehen alkoholikäytön, väkivallan ja velkojen takia. Mies hylkäsi vuosiksi lapsensa, mutta alkoi tekemään meille kiusaa, kun lapsi meni kouluun, kun minä olin päässyt taloudellisesti jaloilleni. Kiusanteko oli erittäin julmaa, ja sen lopettamiseksi jouduin turvautumaan poliisiin, asianajajiin yms. 10 vuotta meni niin että kuljin kodin ja työpaikan väliä, joskus jopa turvakodin. Enkä olisi uutta miestä kehdannut ottaakaan, kun exä häiriköi meitä. Olisi joutunut uusikin mies uhriksi, jos olisi ollut fiksu ja mukava. En luota ihmisiin enää kokemani vuoksi, olen sillä tavalla vammautunut, siipirikko, en uskalla edes avautua. Myös minun työni on aika yksinäistä, taidealalla minäkin olen. Työ on kovaa ja kilpailtua, ja silti pitäisi olla herkkä ja luova, vaativaa siis. Ja työ vie paljon ajasta ja energiasta, vaikka kivaa onkin. Oli minulla vuosia yksi mukava ja huippuälykäs työkaverikin, mutta hän jäi eläkkeelle ja muutti kauemmas. 

Ystäviä haluaisin minäkin. Yksikin hyvä riittäisi, ja voisi olla muukin kuin miesystävä. Mutta tunnen olevani niin erilainen ja omituinen, että on vaikea löytää samanlaisia, hengenheimolaisia. Puolitututkin sanovat sen joskus minusta minun kuullen suoraan. Olet kissa, itsenäinen oman tien kulkija, erilainen, erikoinen. En enää jaksa yrittää väkisin heittäytyä mukaan porukoihin, kun en niihin kuitenkaan sovi.

Ja kodin ja työn pyörittämiseen menee kuitenkin aikansa. Satunnaisiin vapaa-ajan hetkiin on vaikea löytää seuraa yhtäkkiä, vaikka en minä mikään epäsosiaalinenkaan ole. Juttelen helposti tuntemattomillekin. Elämä ja työ on heitellyt muuttamaan noin 20 kertaa, siinä on ollut pakkokin tutustua tuntemattomien kanssa monen monta kertaa. Huomaan monesti juttelevani juuri niiden muiden juurettomien kanssa. Joskus kadehdin ihmisiä, joilla on mukava perhe ja ystäväporukka, lapsuudenystävät lähellä vielä aikuisenakin. Aika monella ne hyvät ystävät ovat suvusta, serkkuja tai siskoja, sen olen huomannut. Onneksi lapseni on hyvä tyyppi, mutta en halua sitoa häntäkään liikaa itseeni. Saa mennä omat menonsa, sillä tiedän millaista on yrittää itsenäistyä ankkurit jaloissa.

Yritän ottaa huumorilla, vaikka edes sillä mustalla. Parempaa uutta vuotta kaikille!

[/quote]

Jos vielä luet tätä ketjua niin halusin vain sanoa, että tunnen kanssasi samankaltaisuutta. Et ole minusta erikoinen. Minullakin on vainoava exä, eikä kiusaaminen ole loppunut vieläkään. Olen myös epätavanomaisella alalla, en kylläkään taidealalla. Ihmisten on vaikea samaistua minuun tai asettaa mihinkään lokeroon. Monet myös tuntuvat ajattelevan, että "riidassa on aina kaksi osapuolta", eivätkä kykene ymmärtämään kiusaamisen kohteena olevan elämää. Minulla on kyllä muutamia ihan hyviä ystäviä ja paljon ns tuttuja, koska minun on helppo alkaa jutustelemaan ihmisten kanssa. Jossakin syvällä koen kuitenkin olevani yksin, koska olen yksin vastuussa esimerkiksi lapsistani ja siitä, että selviämme.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 18:08"]

On kaksi aivan eri asiaa viihtyä yksin kuin olla aina yksin ja jopa joulua viettää yksin ja yksinäisesti. Ihminen on laumaeläin, joka kasvaa ja kehittyy vain vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.

[/quote]

HUOH. Minä olin joulun yksin omasta tahdostani. Ja vietin sitä kyllä ihan kunnolla. Olisin päässyt porukkaa mukaan, mutten halunnut.

Olen ollut outo hyypiö kärjistettynä jo lukiosta asti. Naisena en ole osannut enkä jaksanut lähteä kikattelu ja poikienjahtaamislinjoille. Tämä jo riittää Suomessa että jää automaattisesti tietyistä asioista paitsi. No, vaikka on nyt lapsikin ja jonkinlainen mies, en edelleenkään tunnu sopivan nirmi porvarillisen perheenäidin rooliin paikkakunnallani, kanbatan homoliittoja, vasemmistolaisia arvoja, liberaalia ajattelua, kansainvälisyyttä , kulttuuria, taiteita jne. Vaikka hengenheimolainen imisikin vaatii hänen löytänisensä ja ystäväksi pääseminen jo lottovoiton tuuria. Onneksi pärjään näinkin ja itseluottamus on kasvanut vuosien saatossa.

Minä olen huomannut, että aikuisena on tosi vaikeaa löytää ystäviä. Työssäkäyvällä päivät menee töissä, työmatkoineen menee jo aika iso siivu päiväajasta työntekoon. Työkavereista saa harvemmin ystäviä, koska usein työkavereita ei oikein haluta ystäviksi tai siis harva jaksaa olla sekä vapaa-ajalla että työssä tekemisissä.

Jos ei ole perhettä niin aika yksin sitä on sitten juhlapyhät.

Minulla olisi kavereita, joita kutsua kylään, mutta välillä vain haluan olla rauhassa ja nauttia uudenvuoden illasta esim. kynttilänvalossa kylpyammeessa ja musiikkia kuunnellen.

Jos on esim. muuttanut opiskelun tai työn perästä toiselle paikkakunnalle, ei sitä välttämättä ole saanut niin läheisiä ystäviä, joilta saa kutsun juhlapyhien viettoon. Mitä aikuisempi on, sen hankalampaa se on, kun ihmiset viettävät juhlia oman perheensä ja sukunsa kanssa.

Kaikilla ei ole varaa tai aikaakaan esim. Uuden Vuoden tai Vapun yhden päivän takia matkustaa kotipuoleen, vaikka siellä se "oma" perhe olisikin. Eli yksinäisyys voi olla väistämätöntä.

Mulla on todella laaja kaveripiiri, mutta vain pari ystävää. Tiedän että juhlapäivinä mulla olisi seuraa jos itse pyytäisin päästä mukaan, mutten syystä tai toisesta kehtaa (tuntuu etten ole tarpeeksi mielenkiintoinen ja jännittävä) eikä kukaan erityisemmin pyydä minua. Olen kuullut useamman kerran, että kaikki luulee että mulla on tekemistä ja seuraa, kun onhan mulla laaja kaveri- ja tuttavapiiri. Ikävä kyllä tämä tuttavapiiri on lähinnä baarissa baarikavereita.
Vanhempien ja sisarusten kanssa en yksinkertaisesti kehtaa viettää esim uudenvuodenaattoa, tuntuu vielä nolommalta jos joku tietää ettei mulla ole oikeita kavereita. Vaikka se joku olisi vain äiti.

Helpostikin. Olen jo lapsesta asti ollut sellainen, että tykkään viettää aikaani yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Lapsena minulla oli yksi paras ystävä, kenen kanssa vietettiin "kaikki" aika yhdessä. Emme siis kaveeranneet muiden kanssa. Tiemme kuitenkin erosivat teini-iässä, koska kasvoimme erillemme ihmisinä. Sen jälkeen en enää löytänyt ketään kaveria itselleni. En ollut teini-iässä kiinnostunut mistään bailaamisesta, alkoholista enkä juoruilusta tai poikajutuista, joten hankala oli toki löytää samanlaista seuraa. Olen myös aina ollut ujo ja porukassa kuuntelen vain hiljaan muiden juttuja. Opiskeluaikanakaan en löytänyt itselleni seuraa vaikka yritin käydä bileissä. Muut kyllä ystävystyivät keskenään, mutta minä jäin näiden porukoiden ulkopuolelle. Minua jopa kiusattiin, koska olin hiljainen. Työpaikaltakaan en ole löytänyt seuraa. Tosin en minä töihin ole mennytkään kavereita etsimään. Työ itsessään masentaa niin paljon, että se kahdeksan tuntia päivässä riittää niiden työkavereiden kanssa. En minä työn ulkopuolella haluaisi enää heidän kanssaan aikaani viettää. Koko aikuisikäni olen siis ollut yksin. Sinänsä se ei minua haittaa, koska olen selvästi introvertti, mutta kyllä joskus tulen surulliseksi, kun näen muut ystäviensä kanssa viettämässä hauskaa. Mutta toisaalta ystävyyssuhteen ylläpitäminen olisi minulle niin raskasta hommaa, että en minä jaksa siihen lähteä. Muutenkin en osaa höpistä siitä, kuinka Maija on mennyt tekemään sitä ja tätä jne. Tuntuu, etten osaa oikein jutella sellaisista asioista, mistä naiset stereotyyppisesti naisporukoissa puhuvat.

Uskoisin, että suurin syy siihen, etten ole saanut muodostettua ystävyyssuhteita, on yksinkertaisesti luonteeni. En ole sosiaalinen, puhelias ja lisäksi olen vielä arka. Siinäpä sitä riittää. Sosiaalisissa taidoissani on varmasti puutteita.

Minusta ap haluaa nyt sensationalisoida asiaa, jossa ei ole mitään kummallista. Juhlapyhät voi viettää yksin vaikka sinkku, jota ei huvita mennä pyhiksi vaikka vanhempiensa kotiin. Vaikka olisikin jotain ystäviä joiden luo olisi mahdollista mennä, sekään ei välttämättä kiinnosta juuri juhlapyhinä. Ap vaikuttaa henkilöltä, jolle on hirveän tärkeää olla jonkun muun seurassa juhlapyhinä, ja mieletön draama ja tragedia jos joku onkin - ajatelkaa - yksin! Voisi kehittää sen verran avarakatseisuutta, että tajuaisi muiden ihmisten kokevan asiat joskus ihan eri tavalla. Itse olen nyt perheellinen, mutta kyllä aikanaan sinkkuna taisin viettää ihan omasta tahdostani pari joulua yksin. Hui kamala :-).

Mut erotettiin uskonnollisesta liikkeestä, ja muutin uudelle paikkakunnalle.

Olen introvertti, mutta pystyn helpohkosti luomaan kepeitä tuttavuussuhteita. Ei niiden työympyröistä tuttujen kanssa suuria juhlapäiviä vietetä. Vanhempieni luona kävin jo monta päivää tylsistymässä jouluna, aika harvan varhaiskeski-ikäisenkään käsitykseen hauskasta vapaa-ajasta kuuluu illanvietto äidin ja isän seurassa. 

3