Mikä on sellainen näky, minkä muistat ikuisesti?

Hj

Hj

Jj

8 vuotiaana kävelin kouluun kun muutama metri suojatiellä eteenpäin, tien vieressä makasi oman ikäiseni lapsi veren peitossa, monta aikuista kyykistyneenä viereen. Kuulin ambulanssin ja jatkoin kouluun, myöhemmin kuulin että lapsi oli naapurin tyttö, jäi bussin alle ja menehtyi myöhemmin samana päivänä. Mietin tätä valehtelematta joka päivä.

Näin kirkkaana pakkasyönä taivaalta putoavan tulipallon. Luin lehdestä, että se oli niin iso, että siitä putosi meteoriitteja maahan.

Syömishäiriöinen siskoni rannalla uimapuvussa.
Kolari, jossa olin sivullisena, mutta näin tilanteen siis selkeästi.

En tiedä miksi nämä juuri tulivat mieleen ensimmäisinä.

222

Se kun 7 luokalla lähdemme linja-auton takaa ohittamaan tietä ja auto törmää edelläni kävelevään luokkakaveriin. Rajoitus oli sillä kohdalla 80km/h (maantie) ja poika kuoli heti.

Mieheni järjestämät yllätyskihlajaiset Kreikassa. Terassi, jolta upea merinäköala, oli koristeltu ruusuilla ja neilikoilla. Kreikkalaisia herkkuja laidasta laitaan. Illan tultua auringonlasku... Viiniä ja musiikkia läpi illan ja yön. En unohda koskaan sitä näkyä, kun pahaa aavistamatta tulin etupihalta terassille ja näin kaiken sen kauneuden. 

[quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 00:34"]Syömishäiriöinen siskoni rannalla uimapuvussa.
[/quote]

Kun luulin olevani lihava ja ollessani ilman paitaa näin vahingossa peilistä törröttävät kylkiluuni. Tajusin ehkä sittenkin olevani hoikahko.

Kun teini-ikäisinä ukkelin kanssa tavattiin ekaa kertaa. Se välitön ihastus silloisen teinipojan kasvoilla. Edelleen saa minut tuntemaan itseni maailman tärkeimmäksi ihmiseksi kymmenen vuoden jälkeen eikä se typerä koomaihasteluilmekkään ole vielä kadonnut.

Sairaalan kappelissa mummoni laski kätensä onnettomuudessa kuolleen poikansa arkulle ja sanoi ääni tuskaa täynnä, lepää rauhassa poikani.

Mummon suru on niin riipivää, vaikka myös itse menetin maailman parhaan isän.

Puistotätini mies hirttäytyneenä leikkimökkiin. :/

Se kun joku oli vienyt rähjäisen läppärn junaradalle, asettanut siihen kiskoille. Ja miltä se näytti sen jälkeen kun siitä oli juna ajanut. Oli tainnut suivaantua AV:lla jostain aika rankasti...

Keskimmäinen lapseni yksivuotiaana tapsuttelemassa pienillä jaloillaan.

Isäni muna pystyssä käteen vetämässä, minä 8v, hyi helvetti, lukko on keksitty!

Itkuhan näitä lukiessa tulee. (Jep, on se aika kuusta.)
Itse en unohda koskaan sitä, kun rakennustyömaalla eräällä tyypillä oli jäänyy käsi betonimyllyn väliin ja katkennut. Ambulanssi tuli paikalle, ja avustin ensihoitajia pitämällä tippapussia. Se näky, kun käsivarsi oli n. puolesta välistä katkennut, ja verinen luu törrötti.. olin silloin about 15v.
Myös isäni sairaskohtaus on syöpynyt verkkokalvoilleni ikuisesti. Se, kun vahvin tuntemani ihminen romahtaa lattialle, ei pääse ylös, ja joutuu istualteen odottamaan ambulanssia. Ensihoitajat joutuivat nostamaan isäni paareille. Sitä en unohd koskaan.
23-vuotias ystäväni syövän riuduttamana. Vain varjo entisestään.
Joitakin nettivideoita en myöskään unohda (esim. kurkunleikkausvideo, eläinrääkkäysvideoita..), niitä en nykyään suostu katsomaankaan, kun jäävät vaivaamaan vuosikausiksi.

[quote author="Vierailija" time="29.12.2014 klo 23:49"]

Yksi muistuu mieleen. Oltiin turistibussilla Viipurissa tekemässä kaupungista lähtöä. Bussin ympärillä parveili kaikenlaista varasjoukkoa ja kaupustelijoita. Siinä oli sellainen vanha babushka, jolla oli huiveja sylissään ja vielä meidän ikkunasta katsellessamme levitteli huiveja auki, jos vaikka heltyisimme ostamaan. Mä purskahdin nauruun siinä, kun mielestäni oli niin huvittavaa. Mummo taisi nähdä sen ja epätoivoinen ilme vaihtui jotenkin lohduttomaksi ja surulliseksi. Tuli niin paha mieli ja häpesin itseäni, ja edelleen hävettää toi hetki. Miten tyhmä ihminen voi olla. Sen babushkan tosin muistan, huivipäisen huivinmyyjättären.

[/quote]

Ole jo armollinen itsellesi. Reaktiosi oli vain typerä moka, et varmasti tarkoittanut sitä pahalla. Tärkeintä on että tajusit asian. Minusta kertomuksesi on surullisuudestaan huolimatta jotenkin inhimillinen ja kaunis... 

Kun isä heitteli äitiä pitkin seiniä ja lopuksi yritti puukottaa. Olin ainoa asia joka esti teon, ilman minua äiti olisi varmaan kuollut. En koskaan unohda sitä silmitöntä raivoa ja hulluutta jonka näin isäni silmissä, hetken aikaa luulin että tappaa meidät molemmat. En myöskään unohda sitä kuvaa kun tämän jälkeen siivoan yksin olohuoneen seinistä verta ja hiuksia.

Nämä ovat uskomattoman koskettavia. Itkettää.

Muistan, kuinka rauhallinen, tyyni ja vakaa isäni uhkasi lyödä minua kun olin ehkä 8-vuotias. Seisoi nyrkki pystyssä edessäni, iso mies, iso nyrkki. Ei lyönyt. Mutta en koskaan unohda isän ilmettä.

Sitä, kun olin 16-vuotias, ihastunut ensikertaa, kävelin pitkin katuja kesäyönä kavereiden ja tulevan poikaystäväni kanssa, ja kaikkialla oli sinistä, kukat tuoksuivat, ja joku lauloi. Ja minä olin niin nuori ja onnellinen, haaveileva, rinta melkein pakahtumassa. Mietin, miltä tuntuisi suudella ensimmäistä kertaa.

Ja sitä, kun minua katsottiin kuin olisin maailman arvokkain ja kaunein asia. Silmien loistoa, loputonta säteilyä. Sitä, miten ihmeelliseksi se oloni teki. Ja miten surulliselta tuntui, etten koskaan voinut vastata katseeseen samalla tavalla, koska kuuluin toiselle.

[quote author="Vierailija" time="30.12.2014 klo 00:45"]

Kun teini-ikäisinä ukkelin kanssa tavattiin ekaa kertaa. Se välitön ihastus silloisen teinipojan kasvoilla. Edelleen saa minut tuntemaan itseni maailman tärkeimmäksi ihmiseksi kymmenen vuoden jälkeen eikä se typerä koomaihasteluilmekkään ole vielä kadonnut.

[/quote]Siis pidät miehesi ilmettä typeränä koomailmeenä? Onpa ihanan herkkää.