Miehen vanhempien ainoa lapsi -kortti, muilla samanlaista?

Otsikon keksiminen tälle oli aivan tolkuttoman hankalaa, toivottavasti se kuvaa jotenkin kokonaiskuvaa!

Minä olen 26-vuotias ja mieheni 27. Mieheni on iäkkäiden vanhempien (äiti ollut lähemmäs 40 v. mieheni syntyessä) ainoa lapsi, jotenkin olen ymmärtänyt tuon olleen pitkän lapsettomuuden jälkeinen tuotos, mutta mitään varmaa tietoa minulla ei ole asiasta. Minulla sen sijaan on kolme sisarusta, kaksi isoveljeä ja yksi pikkusisko. Olemme kaikki perheellisiä, minulla ja molemmilla isoveljillä on kaikilla kaksi lasta ja pikkusiskollakin yksi. 

Monissa asioissa, enenevissä määrin meidän 2 v ja 6 kk lasten synnyttyä, on käynyt ilmi, että minun ja mieheni parina ja perheenä pitäisi olla jotenkin enemmän "kallellaan" miehen vanhempien suuntaan, koska heillä ei ole muita jälkeläisiä ja ainoat lapsenlapset ovat meidän lapsemme. Arvaatte varmaan, miksi tämä aloitus tehtiin joulun aikaan... Siksi, että miehen vanhemmat ovat jossain määrin loukkaantuneet, kun vietimme jouluaaton minun vanhempieni luona, jossa olivat myös kaikki sisarukseni lapsineen ja puolisoineen. Kävimme kyllä heidän luonaan lounaalla tänään joulupäivänä, mutta eihän se sama asia ole kuin aatto joululahjavalvojaisineen, sen myönnän kyllä. Tätä kaikkea perustellaan sillä samalla fraasilla: miksette tänne, kun täällä ei ole sitten ketään, minun vanhempieni luona on kuitenkin sisaruksiani lapsineen.

Jonkinlaista kränää syntyi myös siitä, että kaksivuotiaamme oli kahden yön ajan hoidossa minun vanhemmillani, kun olimme muutama viikko sitten risteilyllä miehen ja vauvan kanssa. Oikeastihan lapsi olisi pitänyt viedä isän puolen isovanhemmille, koska minun vanhempanihan saavat hoitaa lapsenlapsia joka tapauksessa :( Ymmärrän kyllä tahattoman yksilapsisuuden tuskan, mutta alkaa ottamaan päähän sen kaataminen meidän päällemme ja minun puoleisen suvun "syyllistäminen" siitä, että meillä on lapsia ja lapsenlapsia ihan riittämiin. Se kun ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö vanhempani tahtoisi nähdä nimenomaan MINUA ja MINUN LAPSIANI, ei riitä se, että ylipäänsä näkee lastaan ja lapsenlastaan.

Miehen vanhemmat ovat onnistuneet iskostamaan tämän ajatuksen myös poikaansa jossain määrin. Ei me näistä joulu- ja hoitokysymyksistä kinastella, mies ymmärtää kyllä minua tässä asiassa, mutta yksi esimerkki vuosien takaa nousee kirkkaasti mieleen. En muista asiayhteyttä, mutta mies joskus tokaisi, ettei minun kuolemani harmittaisi vanhempiani yhtä paljon kuin hänen kuolemansa harmittaisi omiaan. Tuli jotenkin mieleen se huumoriliikennemerkki, että "meillä on monta lasta, muttei yhtään ylimääräistä"... 

Kenelläkään vastaavia kokemuksia?