Lue keskustelun säännöt.
Miehen vanhempien ainoa lapsi -kortti, muilla samanlaista?
25.12.2014 |
Otsikon keksiminen tälle oli aivan tolkuttoman hankalaa, toivottavasti se kuvaa jotenkin kokonaiskuvaa!
Minä olen 26-vuotias ja mieheni 27. Mieheni on iäkkäiden vanhempien (äiti ollut lähemmäs 40 v. mieheni syntyessä) ainoa lapsi, jotenkin olen ymmärtänyt tuon olleen pitkän lapsettomuuden jälkeinen tuotos, mutta mitään varmaa tietoa minulla ei ole asiasta. Minulla sen sijaan on kolme sisarusta, kaksi isoveljeä ja yksi pikkusisko. Olemme kaikki perheellisiä, minulla ja molemmilla isoveljillä on kaikilla kaksi lasta ja pikkusiskollakin yksi.
Monissa asioissa, enenevissä määrin meidän 2 v ja 6 kk lasten synnyttyä, on käynyt ilmi, että minun ja mieheni parina ja perheenä pitäisi olla jotenkin enemmän "kallellaan" miehen vanhempien suuntaan, koska heillä ei ole muita jälkeläisiä ja ainoat lapsenlapset ovat meidän lapsemme. Arvaatte varmaan, miksi tämä aloitus tehtiin joulun aikaan... Siksi, että miehen vanhemmat ovat jossain määrin loukkaantuneet, kun vietimme jouluaaton minun vanhempieni luona, jossa olivat myös kaikki sisarukseni lapsineen ja puolisoineen. Kävimme kyllä heidän luonaan lounaalla tänään joulupäivänä, mutta eihän se sama asia ole kuin aatto joululahjavalvojaisineen, sen myönnän kyllä. Tätä kaikkea perustellaan sillä samalla fraasilla: miksette tänne, kun täällä ei ole sitten ketään, minun vanhempieni luona on kuitenkin sisaruksiani lapsineen.
Jonkinlaista kränää syntyi myös siitä, että kaksivuotiaamme oli kahden yön ajan hoidossa minun vanhemmillani, kun olimme muutama viikko sitten risteilyllä miehen ja vauvan kanssa. Oikeastihan lapsi olisi pitänyt viedä isän puolen isovanhemmille, koska minun vanhempanihan saavat hoitaa lapsenlapsia joka tapauksessa :( Ymmärrän kyllä tahattoman yksilapsisuuden tuskan, mutta alkaa ottamaan päähän sen kaataminen meidän päällemme ja minun puoleisen suvun "syyllistäminen" siitä, että meillä on lapsia ja lapsenlapsia ihan riittämiin. Se kun ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö vanhempani tahtoisi nähdä nimenomaan MINUA ja MINUN LAPSIANI, ei riitä se, että ylipäänsä näkee lastaan ja lapsenlastaan.
Miehen vanhemmat ovat onnistuneet iskostamaan tämän ajatuksen myös poikaansa jossain määrin. Ei me näistä joulu- ja hoitokysymyksistä kinastella, mies ymmärtää kyllä minua tässä asiassa, mutta yksi esimerkki vuosien takaa nousee kirkkaasti mieleen. En muista asiayhteyttä, mutta mies joskus tokaisi, ettei minun kuolemani harmittaisi vanhempiani yhtä paljon kuin hänen kuolemansa harmittaisi omiaan. Tuli jotenkin mieleen se huumoriliikennemerkki, että "meillä on monta lasta, muttei yhtään ylimääräistä"...
Kenelläkään vastaavia kokemuksia?
Kommentit (81)
Todella vitsikkääksi tilanteen tekee tuo "hurja" välimatka teidän ja isovanhempien välillä...
Tapailu onnistuu varmaan viikollakin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:30"][quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:25"]
Miehen vanhempien odotuksen ovat korkella. Kannattaisi ehkä tehdä vuorovuosisysteemi. Menette ensi vuonna sinne ja sitä seuraavana vuonna vanhemmillesi, tai sitten alatte olla kotona keskenänne, jos asiat tulevat liian vaikeaksi.
Otan osaa, herkkänä ihmisenä kärsin toisten vaatimuksista.
[/quote]
Sehän tässä onkin, kun olemme melko orjallisesti noudattaneet tuollaista systeemiä :( Viime joulun olimme miehen vanhemmilla, ikinä ei ole ollut sellaista joulua myöskään aikana ennen lapsia, että olisimme käyneet vaan jomman kumman luona. En kuitenkaan voi sille mitään, että nautin enemmän joulusta oman perheeni luona - asiat olisivat varmasti toisin päin, jos siellä miehen luona olisi paljon omanikäisiä nuoria aikuisia (=sisaruksia) ja lapsia. Joulu on minusta parhaimmillaan isossa porukassa, ja miehenikin tykkää siitä enemmän sellaisena, hän on todella hyvissä väleissä kaikkien sisarusteni kanssa, erityisesti toisen isoveljistä ja pikkusiskon puolison.
Kyse ei siis todellakaan ole siitä, että jotenkin "suosisimme" minun vanhempiani. Asumme kaikki niin lähekkäin, ettei välimatka koidu ongelmaksi - minun vanhemmat naapurikunnassa mutta alle 10 km:n päässä ja miehen vanhemmat toisella puolella tätä kaupunkia, välimatka suunnilleen sama.
[/quote] ainahan vaimon lapsuudenkodissa on ihanampi ja se ainoa, oikea joulu ja miehen on oltava myös samaa mieltä, tai pillua ei tule. Miehen äidin luona joulu on aina perseestä
T. Palstaminiä
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:30"]
Meillä bähän tuota samaa. Tuo EI oikeasti liity siihen montako lasta on, vaan siihen millainen oma elämä (miehen vanhempin) muuten on.
[/quote] Miehen isä on jo jäänyt (sairas)eläkkeelle, ei kuitenkaan mitään vakavaa, raskas ruumiillinen työ ei vain vanhemmiten onnistunut. Miehen äiti taas on koulutettu ihminen ja hyvässä virassa, virallisesti jäisi eläkkeelle tässä parin vuoden sisään, mutta jatkaa töissä varmasti pidempään. Heillä on paljon ystäviä, kiva asunto omalla pihalla, mökki, etenkin äidillä harrastuksiakin. En siis äkkiseltäni ajattelisi, että heidän elämänsä olisi hirveän kurjaa ja meidän kauttamme pitäisi paikata jotain aukkoa. Se sen sijaan on mahdollista, että lapsettomuudesta ja yksilapsiseksi jäämisestä (nämä ovat vain omaa spekulointiani, miehellä ei ole "oikeaa" tietoa asiasta, mutta sivulauseista olemme noin ymmärtäneet) on tullut niin pahoja traumoja, että ne oireilevat edelleen. Inhoan kateuskorttia, mutta osaltaan sekin voisi selittää: vanhempani ovat saaneet paljon lapsia ja onnekkaasti myös lapsenlapsia, kaikki merkit viittavat siihen, että jälkimmäisiä on tulossa lisääkin. En kuitenkaan usko, että kateus on ainoa selittävä tekijä, jos on sellainen ollenkaan.
Jos kerran miehen vanhemmilla ei ole muita lapsia, niin eikö he voi sitten aivan hyvin viettää aattoa joulupäivänäkin. Syö sitten silloin sen jouluaterian ja avaa lahjat.
Meillä ainakin oman äitini luona vietetty "aattoa" monesti eri päivänä, eikä ole mitään haitannut. :)
On kyllä vaikea ymmärtää. Niin älyttömän rakkaita kun omat lapset ja joulu ovatkin, ofotan innolla sitä vuotta kun lapset ilmoittavat viettävänsä joulun muualla. Silloin me suunnataan miehen kanssa sukset kainalossa kuuntelemaan erämaan hiljaisuutta piilopirttin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
15 vuotta sitten kaverukset eli 2 tuttavaperheiden lasta kuoli kolarissa. Toisessa perheessä oli yhteensä 4 lasta, toisessa vain 1.
Toinen perhe menetti ainoan lapsensa. Kaiken. Elämä pysähtyi.
Toinen perhe menetti yhden lapsista. Tärkeän, ainutkertaisen, äärettömän rakkaan. Mutta silti vain yhden neljästä. Heillä elämä jatkuu.
Olen itse yksi viidestä sisaruksesta ja tiedän, että ainoan menettäminen satuttaa paljon enemmän, koska siinä yhdessä on kaikki. Ymmärrän siten miestäsi ja hänen tokaisuaan siitä, jos hän kuolee, niin appivanhempiesi suru on ääretön.
Voisiko miehen vanhemmat kutsua sinun vanhempiesi luo viettämään joulua? Silloin olisi koko kööri koolla. Ja jos noin lähelläkin asutte.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:39"]On kyllä vaikea ymmärtää. Niin älyttömän rakkaita kun omat lapset ja joulu ovatkin, ofotan innolla sitä vuotta kun lapset ilmoittavat viettävänsä joulun muualla. Silloin me suunnataan miehen kanssa sukset kainalossa kuuntelemaan erämaan hiljaisuutta piilopirttin.
[/quote] meillä kolme poikaa. Taatusti karkaamme jouluisin. Yksikään miniä ei tule kotiimme naukumaan jouluna ja pilaamaan sitä
Mitä jos vanhempasi kutsuivat joskus miehesikin vanhemmat jouluaatoksi? Ei kaiken tarvitse olla "viivottimella jaettua". Jos appivanhemmat ovat keskenään ilman teitä aaton, niin voisivathan nuo olla mukana sinun vanhempiesi luona joulua viettämässä, jolloivat vallan mahdottomia ihmisiä ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksei miehesi vanhempia ole kutsuttu aatoksi sinun vanhempiesi luo joulunviettoon? Kaikki osapuolet voisivat olla tyytyväisiä.
Voisiko miehesi vanhemmat tulla ensi jouluna sinun vanhempiesi luokse?
Meidän suvussa näin on toimittu. Milloin isäni vanhemmat olivat äitini vanhemmilla jouluaattona, milloin serkkujeni toinen mummi oli isovanhemmillamme jouluna jne. Näin kukaan ei joutunut vietyämään joulua yksin, vaan aina mahtui mukaan.
Voisiko tämä siis onnistua ensi jouluna? Pääsevät miehesi vanhrmmatkin joskus viettämään oikein lapsirikasta joulua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jostain syystä saa viestiä lainattua, tässä siis kommentoin viestiä nro. 9
Emme ihan viikottain tapaa, mutta useita kertoja kuukaudessa kyllä. Minun vanhempani ovat vielä pitkään tukevasti työelämässä ja miehen äiti myös, joten tapaamiset päiväsaikaan ovat poissuljettuja. Arki-illat taasen vietämme mieluiten oman perheen kesken rauhoittuen. Usein näemme viikonloppuisin molempia tai jompia kumpia, joskus niinkin, että olemme kaikki samassa paikassa - vanhempamme tulevat keskenään hyvin juttuun ja kyläilevät joskus ilman meitäkin. Varsinaisesti hoitoon emme ole lapsia hirveästi antaneet, yhden käden sormilla laskettavia kertoja ovat olleet ne, kun jomman kumman äiti on tullut meille hoitamaan esikoista siksi aikaa, että pääsemme elokuviin ja ulos syömään. Nyt vauvan synnyttyä sellaisiakaan ei ole ollut kertaakaan.
Kunhan lapset tuosta kasvavat ja menevät päiväkotiin ja minä töihin, ei minulla olisi mitään sitä vastaan, että miehen äiti lyhyempänä työpäivänään kävisi heidät hakemassa hoidosta ja veisi vaikka jätskille ennen kuin toisi kotiin. Toistaiseksi vierailumme ovat kuitenkin viikonloppupainotteisia ja todella tasapuolisia. Lyhyestä välimatkasta huolimatta emme kuitenkaan halunneet tehdä esimerkiksi tuosta jouluaatosta paikasta toiseen juoksemista, vaan oikeasti rauhoittua siihen joulun tunnelmaan (mitä nyt rauhoittua voi, kun samassa talossa on kuusi alle viisivuotiasta ja yksi ekaluokkalainen...).
No huh huh mitä paskaa.
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:39"]
15 vuotta sitten kaverukset eli 2 tuttavaperheiden lasta kuoli kolarissa. Toisessa perheessä oli yhteensä 4 lasta, toisessa vain 1.
Toinen perhe menetti ainoan lapsensa. Kaiken. Elämä pysähtyi.
Toinen perhe menetti yhden lapsista. Tärkeän, ainutkertaisen, äärettömän rakkaan. Mutta silti vain yhden neljästä. Heillä elämä jatkuu.
Olen itse yksi viidestä sisaruksesta ja tiedän, että ainoan menettäminen satuttaa paljon enemmän, koska siinä yhdessä on kaikki. Ymmärrän siten miestäsi ja hänen tokaisuaan siitä, jos hän kuolee, niin appivanhempiesi suru on ääretön.
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anoppihullu se jaksaa vääntää näitä aloituksia
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:39"]
15 vuotta sitten kaverukset eli 2 tuttavaperheiden lasta kuoli kolarissa. Toisessa perheessä oli yhteensä 4 lasta, toisessa vain 1.
Toinen perhe menetti ainoan lapsensa. Kaiken. Elämä pysähtyi.
Toinen perhe menetti yhden lapsista. Tärkeän, ainutkertaisen, äärettömän rakkaan. Mutta silti vain yhden neljästä. Heillä elämä jatkuu.
Olen itse yksi viidestä sisaruksesta ja tiedän, että ainoan menettäminen satuttaa paljon enemmän, koska siinä yhdessä on kaikki. Ymmärrän siten miestäsi ja hänen tokaisuaan siitä, jos hän kuolee, niin appivanhempiesi suru on ääretön.
[/quote]
TAVALLAAN ymmärrän, mutta vain tavallaan. En näe, että suru olisi välttämättä yhtään sen pienempää useampilapsisessa perheessä, selviytyminen siitä vain on hirveän paljon helpompaa, kun on syitä jaksaa elämää. Tietysti ihminen romahtaa helpommin, kun ei ole enää mitään syytä elää. En kuitenkaan näe, että lasten määrä olisi suoraan yhteydessä siihen, kuinka paljon lapsia rakastaa. Että kaksilapsisessa perheessä toisen kuolema on vielä tosi paha, kuusilapsisessakin aika kurjaa, kaksitoistalapsisessa sitä hädin tuskin huomaa, vai?
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:47"][quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:39"]
15 vuotta sitten kaverukset eli 2 tuttavaperheiden lasta kuoli kolarissa. Toisessa perheessä oli yhteensä 4 lasta, toisessa vain 1.
Toinen perhe menetti ainoan lapsensa. Kaiken. Elämä pysähtyi.
Toinen perhe menetti yhden lapsista. Tärkeän, ainutkertaisen, äärettömän rakkaan. Mutta silti vain yhden neljästä. Heillä elämä jatkuu.
Olen itse yksi viidestä sisaruksesta ja tiedän, että ainoan menettäminen satuttaa paljon enemmän, koska siinä yhdessä on kaikki. Ymmärrän siten miestäsi ja hänen tokaisuaan siitä, jos hän kuolee, niin appivanhempiesi suru on ääretön.
[/quote]
TAVALLAAN ymmärrän, mutta vain tavallaan. En näe, että suru olisi välttämättä yhtään sen pienempää useampilapsisessa perheessä, selviytyminen siitä vain on hirveän paljon helpompaa, kun on syitä jaksaa elämää. Tietysti ihminen romahtaa helpommin, kun ei ole enää mitään syytä elää. En kuitenkaan näe, että lasten määrä olisi suoraan yhteydessä siihen, kuinka paljon lapsia rakastaa. Että kaksilapsisessa perheessä toisen kuolema on vielä tosi paha, kuusilapsisessakin aika kurjaa, kaksitoistalapsisessa sitä hädin tuskin huomaa, vai?
[/quote] kyse ei ole rakkauden määrästä. Mutta kun ainoa lapsi kuolee...no ei jää yhtään lasta
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:45"]
No huh huh mitä paskaa.
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:39"]
15 vuotta sitten kaverukset eli 2 tuttavaperheiden lasta kuoli kolarissa. Toisessa perheessä oli yhteensä 4 lasta, toisessa vain 1.
Toinen perhe menetti ainoan lapsensa. Kaiken. Elämä pysähtyi.
Toinen perhe menetti yhden lapsista. Tärkeän, ainutkertaisen, äärettömän rakkaan. Mutta silti vain yhden neljästä. Heillä elämä jatkuu.
Olen itse yksi viidestä sisaruksesta ja tiedän, että ainoan menettäminen satuttaa paljon enemmän, koska siinä yhdessä on kaikki. Ymmärrän siten miestäsi ja hänen tokaisuaan siitä, jos hän kuolee, niin appivanhempiesi suru on ääretön.
[/quote]
[/quote]
Onko ainoa lapsesi kuollut? Silloin tiedät, että paskaahan tämä on, ei se lapsen kuolema ketään hetkauta. Sama se, onko niitä yksi tai viisi, kukaan tervepäinen ei sinun mielestäsi sure lapsensa kuolemaa?
Täytyy miettiä tuota, voisivatko appivanhemmat tulla minun vanhemmilleni ensi jouluksi. Ahdasta on jo nyt, mutta toisaalta, tuntuuko kaksi lisäsuuta enää missään, hyvä kysymys sekin... "Omista" ei kuitenkaan voi jättää ketään pois, tyylillä että tänä jouluna vanhin veljeni perheineen ei saa tulla, mutta "ulkopuolisia" ei tilojenkaan suomien realiteettien pohjalta voi hirveästi enää tuoda mukaan.
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:49"]
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:47"][quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:39"] 15 vuotta sitten kaverukset eli 2 tuttavaperheiden lasta kuoli kolarissa. Toisessa perheessä oli yhteensä 4 lasta, toisessa vain 1. Toinen perhe menetti ainoan lapsensa. Kaiken. Elämä pysähtyi. Toinen perhe menetti yhden lapsista. Tärkeän, ainutkertaisen, äärettömän rakkaan. Mutta silti vain yhden neljästä. Heillä elämä jatkuu. Olen itse yksi viidestä sisaruksesta ja tiedän, että ainoan menettäminen satuttaa paljon enemmän, koska siinä yhdessä on kaikki. Ymmärrän siten miestäsi ja hänen tokaisuaan siitä, jos hän kuolee, niin appivanhempiesi suru on ääretön. [/quote] TAVALLAAN ymmärrän, mutta vain tavallaan. En näe, että suru olisi välttämättä yhtään sen pienempää useampilapsisessa perheessä, selviytyminen siitä vain on hirveän paljon helpompaa, kun on syitä jaksaa elämää. Tietysti ihminen romahtaa helpommin, kun ei ole enää mitään syytä elää. En kuitenkaan näe, että lasten määrä olisi suoraan yhteydessä siihen, kuinka paljon lapsia rakastaa. Että kaksilapsisessa perheessä toisen kuolema on vielä tosi paha, kuusilapsisessakin aika kurjaa, kaksitoistalapsisessa sitä hädin tuskin huomaa, vai? [/quote] kyse ei ole rakkauden määrästä. Mutta kun ainoa lapsi kuolee...no ei jää yhtään lasta
[/quote]
Jolloin kyse on nimenomaan siitä surusta selviytymisestä. Keinot siihen ovat muutenkin eri ihmisillä hirveän erilaisia, toiset lannistuvat pienemmästäkin, joku toinen taas säilyttää järkensä vaikka kaikki ympäriltä kaatuu, hyvänä esimerkkinä ne koko perheensä tsunamissa menettäneet äidit. Uskon vakaasti siihen, että yhtä rakkaita ja yhtä tärkeitä lapset ns. "tavisperheissä" ovat riippumatta siitä, onko niitä yksi vai viisi.
Tiivistettynä; kun jäljellekin jää lapsia, on syitä ponnistella eteenpäin, syitä elää. Kun ei jää, ei syitä enää niin olekaan. Se EI kuitenkaan tee monilapsisten perheiden lapsista vähemmän tärkeitä ja rakkaita, vaan monilapsisissa perheissä on yleensä paremmat resurssit kohdata järkytyksiä.
Meillä on jokseenkin sama asetelma, mutta miehelläni on myös isoveli. Minun äitini ja miehen äiti asuvat molemmat samalla paikkakunnalla, n. 200 km päässä meistä. Miehen äiti on ollut aivan sairaalloisen mustasukkainen siitä, kuka saa milloinkin hoitaa meidän lapsiamme, kenen luona olemme yötä milloinkin ja jopa kuinka usein minä soittelen äitini kanssa (hänelle pitäisi soittaa yhtä usein). Miehen äiti on myös syyttänyt aivan suoraan, että suosimme kuulemma minun perhettäni (minulla on kolme sisarusta, joiden kanssa olen hyvin läheinen. Lisäksi vanhin veljeni on myös mieheni hyvä ystävä). Joka kerta, kun tulee käymään, ensimmäisenä tenttaa koska äitini on viimeksi ollut meillä hoitamassa lapsia. Tästä syystä vietämme joulut aina oman perheen kesken, sillä joulujärjestelyiden sovittaminen anopille sopivaksi olisi täysin mahdotonta. Tiedän tunteen, tsemppiä!