Lue keskustelun säännöt.
Miehen vanhempien ainoa lapsi -kortti, muilla samanlaista?
25.12.2014 |
Otsikon keksiminen tälle oli aivan tolkuttoman hankalaa, toivottavasti se kuvaa jotenkin kokonaiskuvaa!
Minä olen 26-vuotias ja mieheni 27. Mieheni on iäkkäiden vanhempien (äiti ollut lähemmäs 40 v. mieheni syntyessä) ainoa lapsi, jotenkin olen ymmärtänyt tuon olleen pitkän lapsettomuuden jälkeinen tuotos, mutta mitään varmaa tietoa minulla ei ole asiasta. Minulla sen sijaan on kolme sisarusta, kaksi isoveljeä ja yksi pikkusisko. Olemme kaikki perheellisiä, minulla ja molemmilla isoveljillä on kaikilla kaksi lasta ja pikkusiskollakin yksi.
Monissa asioissa, enenevissä määrin meidän 2 v ja 6 kk lasten synnyttyä, on käynyt ilmi, että minun ja mieheni parina ja perheenä pitäisi olla jotenkin enemmän "kallellaan" miehen vanhempien suuntaan, koska heillä ei ole muita jälkeläisiä ja ainoat lapsenlapset ovat meidän lapsemme. Arvaatte varmaan, miksi tämä aloitus tehtiin joulun aikaan... Siksi, että miehen vanhemmat ovat jossain määrin loukkaantuneet, kun vietimme jouluaaton minun vanhempieni luona, jossa olivat myös kaikki sisarukseni lapsineen ja puolisoineen. Kävimme kyllä heidän luonaan lounaalla tänään joulupäivänä, mutta eihän se sama asia ole kuin aatto joululahjavalvojaisineen, sen myönnän kyllä. Tätä kaikkea perustellaan sillä samalla fraasilla: miksette tänne, kun täällä ei ole sitten ketään, minun vanhempieni luona on kuitenkin sisaruksiani lapsineen.
Jonkinlaista kränää syntyi myös siitä, että kaksivuotiaamme oli kahden yön ajan hoidossa minun vanhemmillani, kun olimme muutama viikko sitten risteilyllä miehen ja vauvan kanssa. Oikeastihan lapsi olisi pitänyt viedä isän puolen isovanhemmille, koska minun vanhempanihan saavat hoitaa lapsenlapsia joka tapauksessa :( Ymmärrän kyllä tahattoman yksilapsisuuden tuskan, mutta alkaa ottamaan päähän sen kaataminen meidän päällemme ja minun puoleisen suvun "syyllistäminen" siitä, että meillä on lapsia ja lapsenlapsia ihan riittämiin. Se kun ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö vanhempani tahtoisi nähdä nimenomaan MINUA ja MINUN LAPSIANI, ei riitä se, että ylipäänsä näkee lastaan ja lapsenlastaan.
Miehen vanhemmat ovat onnistuneet iskostamaan tämän ajatuksen myös poikaansa jossain määrin. Ei me näistä joulu- ja hoitokysymyksistä kinastella, mies ymmärtää kyllä minua tässä asiassa, mutta yksi esimerkki vuosien takaa nousee kirkkaasti mieleen. En muista asiayhteyttä, mutta mies joskus tokaisi, ettei minun kuolemani harmittaisi vanhempiani yhtä paljon kuin hänen kuolemansa harmittaisi omiaan. Tuli jotenkin mieleen se huumoriliikennemerkki, että "meillä on monta lasta, muttei yhtään ylimääräistä"...
Kenelläkään vastaavia kokemuksia?
Kommentit (81)
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:55"]
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:49"]
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:47"][quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:39"] 15 vuotta sitten kaverukset eli 2 tuttavaperheiden lasta kuoli kolarissa. Toisessa perheessä oli yhteensä 4 lasta, toisessa vain 1. Toinen perhe menetti ainoan lapsensa. Kaiken. Elämä pysähtyi. Toinen perhe menetti yhden lapsista. Tärkeän, ainutkertaisen, äärettömän rakkaan. Mutta silti vain yhden neljästä. Heillä elämä jatkuu. Olen itse yksi viidestä sisaruksesta ja tiedän, että ainoan menettäminen satuttaa paljon enemmän, koska siinä yhdessä on kaikki. Ymmärrän siten miestäsi ja hänen tokaisuaan siitä, jos hän kuolee, niin appivanhempiesi suru on ääretön. [/quote] TAVALLAAN ymmärrän, mutta vain tavallaan. En näe, että suru olisi välttämättä yhtään sen pienempää useampilapsisessa perheessä, selviytyminen siitä vain on hirveän paljon helpompaa, kun on syitä jaksaa elämää. Tietysti ihminen romahtaa helpommin, kun ei ole enää mitään syytä elää. En kuitenkaan näe, että lasten määrä olisi suoraan yhteydessä siihen, kuinka paljon lapsia rakastaa. Että kaksilapsisessa perheessä toisen kuolema on vielä tosi paha, kuusilapsisessakin aika kurjaa, kaksitoistalapsisessa sitä hädin tuskin huomaa, vai? [/quote] kyse ei ole rakkauden määrästä. Mutta kun ainoa lapsi kuolee...no ei jää yhtään lasta
[/quote]
Jolloin kyse on nimenomaan siitä surusta selviytymisestä. Keinot siihen ovat muutenkin eri ihmisillä hirveän erilaisia, toiset lannistuvat pienemmästäkin, joku toinen taas säilyttää järkensä vaikka kaikki ympäriltä kaatuu, hyvänä esimerkkinä ne koko perheensä tsunamissa menettäneet äidit. Uskon vakaasti siihen, että yhtä rakkaita ja yhtä tärkeitä lapset ns. "tavisperheissä" ovat riippumatta siitä, onko niitä yksi vai viisi.
Tiivistettynä; kun jäljellekin jää lapsia, on syitä ponnistella eteenpäin, syitä elää. Kun ei jää, ei syitä enää niin olekaan. Se EI kuitenkaan tee monilapsisten perheiden lapsista vähemmän tärkeitä ja rakkaita, vaan monilapsisissa perheissä on yleensä paremmat resurssit kohdata järkytyksiä.
[/quote]
Ei minua lohduttaisi kyllä paskaakaan, että jäljelle jäi vielä x-määrä lapsia. Ero siinä, että kuoliko ainoa vai yksi monesta olisi lähinnä siinä, että ainoaansa voi jäädä suremaan sängyn pohjalle ja oikein velloa kurjuudessaan. Monen lapsen kanssa on pakko jaksaa niiden henkiin jääneiden takia ja tukea sisaruksia menetyksessään. Itsellä siis kaksi lasta ja jos toinen kuolisi, niin muuttuisin ihan ylihysteeriseksi paapojaksi jäljelle jääneen kanssa. Meinaa tulla itku jo pelkästä ajatuksesta, että jommalle kummalle kävisi jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on siskon appivanhemmat pitkän matkan takaa joka joulu. Eipä oo menoa haitannut.
Miehen vanhemmat vaimon kotona, on yhtä ulkopuolinen kuin neekeri valkoisten seurassa
Lapsistaan irti päästäminen on vaikea, mutta pakollinen prosessi. Appivanhempiaan tai omia vanhempiaan ei passaa päästää manipuloimaan tai syyllistämään. Sama pätee isovanhempien kanssa. Tilanne ei parane antamalla perään. Ongelma kannattaa nostaa pöydälle ja yrittää keskustella asiallisesti (mikä osaa olla kyllä haastavaa jos marttyyrikortit vedetään esiin). Jos yhtään lohduttaa niin ette ole ainuita jotka vastaavien haasteiden kanssa painivat.
[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 12:25"]
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:55"]
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:49"]
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:47"][quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:39"] 15 vuotta sitten kaverukset eli 2 tuttavaperheiden lasta kuoli kolarissa. Toisessa perheessä oli yhteensä 4 lasta, toisessa vain 1. Toinen perhe menetti ainoan lapsensa. Kaiken. Elämä pysähtyi. Toinen perhe menetti yhden lapsista. Tärkeän, ainutkertaisen, äärettömän rakkaan. Mutta silti vain yhden neljästä. Heillä elämä jatkuu. Olen itse yksi viidestä sisaruksesta ja tiedän, että ainoan menettäminen satuttaa paljon enemmän, koska siinä yhdessä on kaikki. Ymmärrän siten miestäsi ja hänen tokaisuaan siitä, jos hän kuolee, niin appivanhempiesi suru on ääretön. [/quote] TAVALLAAN ymmärrän, mutta vain tavallaan. En näe, että suru olisi välttämättä yhtään sen pienempää useampilapsisessa perheessä, selviytyminen siitä vain on hirveän paljon helpompaa, kun on syitä jaksaa elämää. Tietysti ihminen romahtaa helpommin, kun ei ole enää mitään syytä elää. En kuitenkaan näe, että lasten määrä olisi suoraan yhteydessä siihen, kuinka paljon lapsia rakastaa. Että kaksilapsisessa perheessä toisen kuolema on vielä tosi paha, kuusilapsisessakin aika kurjaa, kaksitoistalapsisessa sitä hädin tuskin huomaa, vai? [/quote] kyse ei ole rakkauden määrästä. Mutta kun ainoa lapsi kuolee...no ei jää yhtään lasta
[/quote]
Jolloin kyse on nimenomaan siitä surusta selviytymisestä. Keinot siihen ovat muutenkin eri ihmisillä hirveän erilaisia, toiset lannistuvat pienemmästäkin, joku toinen taas säilyttää järkensä vaikka kaikki ympäriltä kaatuu, hyvänä esimerkkinä ne koko perheensä tsunamissa menettäneet äidit. Uskon vakaasti siihen, että yhtä rakkaita ja yhtä tärkeitä lapset ns. "tavisperheissä" ovat riippumatta siitä, onko niitä yksi vai viisi.
Tiivistettynä; kun jäljellekin jää lapsia, on syitä ponnistella eteenpäin, syitä elää. Kun ei jää, ei syitä enää niin olekaan. Se EI kuitenkaan tee monilapsisten perheiden lapsista vähemmän tärkeitä ja rakkaita, vaan monilapsisissa perheissä on yleensä paremmat resurssit kohdata järkytyksiä.
[/quote]
Ei minua lohduttaisi kyllä paskaakaan, että jäljelle jäi vielä x-määrä lapsia. Ero siinä, että kuoliko ainoa vai yksi monesta olisi lähinnä siinä, että ainoaansa voi jäädä suremaan sängyn pohjalle ja oikein velloa kurjuudessaan. Monen lapsen kanssa on pakko jaksaa niiden henkiin jääneiden takia ja tukea sisaruksia menetyksessään. Itsellä siis kaksi lasta ja jos toinen kuolisi, niin muuttuisin ihan ylihysteeriseksi paapojaksi jäljelle jääneen kanssa. Meinaa tulla itku jo pelkästä ajatuksesta, että jommalle kummalle kävisi jotain.
[/quote]
Et voi tietää, ennen kuin sellainen tilanne tulisi kohdalle. On turha spekuloida, ellei sellaista itse koe tai väheksyä mutu-tuntuman perusteella ainoan lapsen kuoleman tuomaa surua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 14:25"]
Lapsistaan irti päästäminen on vaikea, mutta pakollinen prosessi. Appivanhempiaan tai omia vanhempiaan ei passaa päästää manipuloimaan tai syyllistämään. Sama pätee isovanhempien kanssa. Tilanne ei parane antamalla perään. Ongelma kannattaa nostaa pöydälle ja yrittää keskustella asiallisesti (mikä osaa olla kyllä haastavaa jos marttyyrikortit vedetään esiin). Jos yhtään lohduttaa niin ette ole ainuita jotka vastaavien haasteiden kanssa painivat.
[/quote]
Juuri näin. Miehen pitää kasvaa aikuiseksi, kuten hänen vanhempiensakin ja katkaista napanuora ja ymmärtää, että vaimon perhe on aina tärkeämpi lapsille, kuin miehen vanhemmat. Miehen vanhempien on turha ottaa martyyrikorttia esille, koska miehen tulee liittyä vaimonsa sukuun ja viettää joulut heidän kanssaan. Kyllä anoppien pitäisi ymmärtää ja päästää poika uuden perheen pariin jatkamaan elämää.
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:47"][quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:39"]
15 vuotta sitten kaverukset eli 2 tuttavaperheiden lasta kuoli kolarissa. Toisessa perheessä oli yhteensä 4 lasta, toisessa vain 1.
Toinen perhe menetti ainoan lapsensa. Kaiken. Elämä pysähtyi.
Toinen perhe menetti yhden lapsista. Tärkeän, ainutkertaisen, äärettömän rakkaan. Mutta silti vain yhden neljästä. Heillä elämä jatkuu.
Olen itse yksi viidestä sisaruksesta ja tiedän, että ainoan menettäminen satuttaa paljon enemmän, koska siinä yhdessä on kaikki. Ymmärrän siten miestäsi ja hänen tokaisuaan siitä, jos hän kuolee, niin appivanhempiesi suru on ääretön.
[/quote]
TAVALLAAN ymmärrän, mutta vain tavallaan. En näe, että suru olisi välttämättä yhtään sen pienempää useampilapsisessa perheessä, selviytyminen siitä vain on hirveän paljon helpompaa, kun on syitä jaksaa elämää. Tietysti ihminen romahtaa helpommin, kun ei ole enää mitään syytä elää. En kuitenkaan näe, että lasten määrä olisi suoraan yhteydessä siihen, kuinka paljon lapsia rakastaa. Että kaksilapsisessa perheessä toisen kuolema on vielä tosi paha, kuusilapsisessakin aika kurjaa, kaksitoistalapsisessa sitä hädin tuskin huomaa, vai?
[/quote]
Näin voisi ajatella. Itse olin se jäljelle jäänyt lapsi, kun sisarukseni kuoli. Jäin tavallaan orvoksi, kun vanhempani vain surivat ja unohtivan minut. He jopa hakivat menetetylle lapselle korvaajaa sisarukseni kavereista, eivät minusta. Väitän, että minä menetin eniten. Minut myös hylättiin pitkäksi aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:40"][quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:39"]On kyllä vaikea ymmärtää. Niin älyttömän rakkaita kun omat lapset ja joulu ovatkin, ofotan innolla sitä vuotta kun lapset ilmoittavat viettävänsä joulun muualla. Silloin me suunnataan miehen kanssa sukset kainalossa kuuntelemaan erämaan hiljaisuutta piilopirttin.
[/quote] meillä kolme poikaa. Taatusti karkaamme jouluisin. Yksikään miniä ei tule kotiimme naukumaan jouluna ja pilaamaan sitä
[/quote]
Mitä naukuminen on? Valittamista? Syyllistämistä? Omien asioiden kertomista anopille ketä ei vois vähempää kiinnostaa?
Kutsukaa apit sinne toiselle puolelle mukaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensäkin poikalasten äidit on niin perseestä, ettei niitä kestä. Kun niistä tulee anoppeja, niin paras anoppi on sellainen, ketä ei näe kuin häissä ja anopin hautajaisissa.
Pitkästä aikaa joulu omassa kotona ilman yhdenkään suvun perinteitä, odotuksia, vaivaantuneisuutta ja hyvin meni. Suosittelen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 22:39"]
Pitkästä aikaa joulu omassa kotona ilman yhdenkään suvun perinteitä, odotuksia, vaivaantuneisuutta ja hyvin meni. Suosittelen!
[/quote]
Uskon. Mutta kun me oikeasti tykkäämme sellaisesta joulusta, että ympärillä on paljon ihmisiä ja lasten tuomaa vipinää... :/ Sitä ei miehen vanhempien luota saa, mutta tasapuolisesti olemme viettäneet aattoja heidänkin luonaan. Erityisesti aikana ennen omia lapsia vanhempieni luona oli ihana käydä, koska sisarusteni lapset ovat minulle ja miehellenikin hirveän tärkeitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehen vanhempien odotuksen ovat korkella. Kannattaisi ehkä tehdä vuorovuosisysteemi. Menette ensi vuonna sinne ja sitä seuraavana vuonna vanhemmillesi, tai sitten alatte olla kotona keskenänne, jos asiat tulevat liian vaikeaksi.
Otan osaa, herkkänä ihmisenä kärsin toisten vaatimuksista.
Ymmärrän. Mun mielestä sä vaikutat tosi reilulta ja ymmärtäväiseltä kun huomioit appivanhempien näkökulman. Kun mielestä sun kantasi on ihan oikeutettu. Eihän tuo ole reilua. Kyllä mä suosittelisin jonkinlaista rajanvetoa jo tässä vaiheessa ettei tuo homma karkaa käsistä. Lähtisin kuitenkin mahdollisimman rakentavasti liikkeelle. Ja miehen pitäisi kyllä ymmärtää sun näkökulmasta tämä asia. Toki hän voi olla ikävässä asemassa jos kokee kovaa painostusta. Silti. Mies on tässä ratkaisevassa asemassa.
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:25"]
Miehen vanhempien odotuksen ovat korkella. Kannattaisi ehkä tehdä vuorovuosisysteemi. Menette ensi vuonna sinne ja sitä seuraavana vuonna vanhemmillesi, tai sitten alatte olla kotona keskenänne, jos asiat tulevat liian vaikeaksi.
Otan osaa, herkkänä ihmisenä kärsin toisten vaatimuksista.
[/quote]
Sehän tässä onkin, kun olemme melko orjallisesti noudattaneet tuollaista systeemiä :( Viime joulun olimme miehen vanhemmilla, ikinä ei ole ollut sellaista joulua myöskään aikana ennen lapsia, että olisimme käyneet vaan jomman kumman luona. En kuitenkaan voi sille mitään, että nautin enemmän joulusta oman perheeni luona - asiat olisivat varmasti toisin päin, jos siellä miehen luona olisi paljon omanikäisiä nuoria aikuisia (=sisaruksia) ja lapsia. Joulu on minusta parhaimmillaan isossa porukassa, ja miehenikin tykkää siitä enemmän sellaisena, hän on todella hyvissä väleissä kaikkien sisarusteni kanssa, erityisesti toisen isoveljistä ja pikkusiskon puolison.
Kyse ei siis todellakaan ole siitä, että jotenkin "suosisimme" minun vanhempiani. Asumme kaikki niin lähekkäin, ettei välimatka koidu ongelmaksi - minun vanhemmat naapurikunnassa mutta alle 10 km:n päässä ja miehen vanhemmat toisella puolella tätä kaupunkia, välimatka suunnilleen sama.
Meillä bähän tuota samaa. Tuo EI oikeasti liity siihen montako lasta on, vaan siihen millainen oma elämä (miehen vanhempin) muuten on.
Meillä mennään jouluaatto vuorovuosittain, ja nykyisin joulupäivä täällä anoppilassa/mummolassa kuin toinen aatto...syödään ja avataan lahjoja.
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:31"]Meillä mennään jouluaatto vuorovuosittain, ja nykyisin joulupäivä täällä anoppilassa/mummolassa kuin toinen aatto...syödään ja avataan lahjoja.
[/quote]
Off topic hiukan, sori
[quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 11:10"][quote author="Vierailija" time="26.12.2014 klo 11:00"]
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:51"]
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:45"]
No huh huh mitä paskaa.
[quote author="Vierailija" time="25.12.2014 klo 21:39"]
15 vuotta sitten kaverukset eli 2 tuttavaperheiden lasta kuoli kolarissa. Toisessa perheessä oli yhteensä 4 lasta, toisessa vain 1.
Toinen perhe menetti ainoan lapsensa. Kaiken. Elämä pysähtyi.
Toinen perhe menetti yhden lapsista. Tärkeän, ainutkertaisen, äärettömän rakkaan. Mutta silti vain yhden neljästä. Heillä elämä jatkuu.
Olen itse yksi viidestä sisaruksesta ja tiedän, että ainoan menettäminen satuttaa paljon enemmän, koska siinä yhdessä on kaikki. Ymmärrän siten miestäsi ja hänen tokaisuaan siitä, jos hän kuolee, niin appivanhempiesi suru on ääretön.
[/quote]
[/quote]
Onko ainoa lapsesi kuollut? Silloin tiedät, että paskaahan tämä on, ei se lapsen kuolema ketään hetkauta. Sama se, onko niitä yksi tai viisi, kukaan tervepäinen ei sinun mielestäsi sure lapsensa kuolemaa?
[/quote]
Tottakai suree, paskaa nimenomaan kommentissa on tuo surun määrän jaottelu lasten lukumäärän mukaan. Elämä voi pysähtyä kuoli sitten 1/1 tai 1/12
Ap.n. Miehen kommentti oli typerä ja niin oli tuon tekstin kirjoittajankin. Millainen ihminen edes alkaa pohtimaan tuollaista asiaa... Suru lapsensa kuolemasta on hyvin yksilökohtaista eikä mitään lukumääräkohtaista.
[/quote]
Miksi panna pää pensaaseen ja ei saisi ääneen sanoa realistisia asioita. Tunnen perheen, joiden ainoa lapsi kuoli ja siihen loppui myös heidän elämänsä. Tunnen myös perheen, missä on yksi lapsi monesta kuollut. Suru oli kova, mutta elämä jatkui.
Ei tällaiset asiat mene pois sillä, että panee pään pensaaseen.
[/quote]
Perheet on erilaisia. Monissa perheissä, myönnetään sitä tai ei, joku lapsista on vanhemmille tärkeämpi kuin muut kauneuden, menestyksen tai jonkun muun asian takia,ja silloin tämän yhden lapsen, "tulevaisuuden toivon" menetys saattaa sattua yhtä paljon kuin toiselle ainoan lapsen menetys.