Uskovainen: Miten sinä tulit uskoot?

Ystävättäreni tuli meille eräänä iltana ja kysyi, vahtisinko hänen lastaan vähän aikaa, ja koska hän oli aviossa, kysäisin, mihin hän oli menossa. Vastasi: helluntailaisten kokoukseen. Vienosti hymyillen sanoin paimentavani lasta sen aikaa. Hän tuli ja oli ihmeellisen täynnä iloa, ja sanoi minulle, että rupea sinäkin lukemaan Raamattua, ja aloita UT:sta. Hän lähti, ja minä tein työtä käskettyä: kaivoin vihkiraamattumme ja aloin lukea. Pitkälle en päässyt, kun tuli aivan mieletön synnintunto! Muistan sen Raamatun kohdankin, vapaasti kerrottuna näin: kun kiität Jumalaa ja siinä muistat, että veljelläsi on jotain sinua vastaan, niin mene ensin ja sovi veljesi kanssa, ja tule sitten kiittämään. Olin pettänyt kihlausaikanamme, olimme aviossa ja meillä oli jo lapsiakin. Asetin silloin mielessäni toiseen vakakuppiin kaiken oman elämäni: miehen, lapset, kodin, oman maineeni. Ja toiseen vaakakuppiin Jeesuksen ja puhtaan omantunnon. Se painoi enemmän! Siksi kerroin itkien miehelleni, miten olin elänyt ennen avioliittoamme ja salannut osin sen häneltä. Kerroin myös, miksi minun oli pakko tunnustaa ja että hän voi tehdä niinkuin tahtoo: antaa anteeksi minulle tai hylätä minut! Olin valmis vastanottamaan hylkäämisen. Olin ansainnut sen! Oli ihmeellinen olo: yhtä aikaa suunnattoman syntinen ja suunnattoman iloinen Jeesuksen löytämisestä!

Meni viikko. Mies tuli samalla asialla luokseni ja kertoi, että oli ollut elämänsä ankarin sisäinen taistelu. Hän sanoi antavansa minulle anteeksi ja pyysi omia minua kohtaan tekemiä syntejään anteeksi. Rukoilimme yhdessä ja puhdas sivu kääntyi elämäämme! Olimme uudestisyntyneet Jumalan lapsiksi ja se puhtaus ihan konkreettisesti tuntui meidän elämässä. Se oli lokakuu, ja se tuleva joulu oli kuin eläisin sitä aitoa ensimmäistä Vapahtajan syntymäpäivää!!! Niin ihmeen ihana oli se Joulu!

Ulkoiset olosuhteet olivat ihan muuta: olimme evakossa kesästä tammikuulle, kun mies korjasi taloamme ja meille ei tullut eikä mennyt vesi tupaan, se piti sangolla kantaa kaivosta ja viedä likakaivoon. Meillä oli kaksi huonetta, joista vain toisessa oli lämmitettävä uuni. Keittiön puuhella oli lämmityskiellossa ja vesi oikeasti jäätyi sangossa, kun ulkona oli reilusti -40 pakkasta. Nauroimme, että jääkaapissa on keittiön lämpimin kohta! Keittiön ikkuna oli puoliväliin sormenpaksuisessa, valkoisessa kuurajäässä, joten ulos ei nähnyt kuin seisaaltaan! Pesukonetta ei ollut, mutta onneksi oli kototyömaalla ulkosauna ja pesukone. Pienin oli puolivuotias ja aamuisin puin lapsille villavaatteet, villasukat, pipot ja lapaset, ja annoin lämmintä maitoa tai kaakaota pienille punanenille! Lapset olivat ihmeen terveitä, kuten itsekin. Ja mikä ihmeellisintä: sydämessä oli niin valtava ilo, että olisin halunnut halata koko maailmaa! Jeesus tuntui ihan kuin olisi elänyt meidän kanssa siellä askeettisessa pirtissä. Lapsille hankimme kyllä joululahjoja ja kävimme jouluaterialla isovanhemmilla, ja kun joulu oli ohi ja tammikuun kova pakkanen paukkui nurkissa, pakkasin lapset Ladaan ja hurautimme keskeneräiseen kotiimme, petasin sinne lampaantaljojen päälle lapsillemme pesät ja jäimme isin luo, onnellisina!

Siitä on jo monta vuosikymmentä. Edelleen on Jeesus hyvin rakas ja hyvin kiitollinen olen.

Ala Sinäkin lukea Raamattua, ja aloita Uudesta Testamentista!

2/2 tässä. Piti olla lyhyt. Anteeksi! Tuli pitkä.

Ihana, kiitos. :) t. ap

Koin jo jonkin aikaa, että Jumala kutsuu minua. Kerroin uskovalle ystävälleni halusta tulla uskoon. Rukoilimme yhdessä ja otin Jeesuksen elämäni Herraksi. Vieläkin liikuttaa ajatella tuota hetkeä. Se oli elämäni paras ratkaisu.

Vähän vahingossa. En ole kokenut mitään suurta hurmosta, ainoastaan pieniä valaistumisen ja suuren ilon ja rakkauden hetkiä siellä täällä. Niistä hetkistä on kuitenkin jäänyt syvä usko siihen, mikä on hyvää ja oikein ja totta.

Olin lapsena ja nuorena vahvastikin uskossa, kristillisen kasvatuksen saanut.

Elämä toi sitten kaikenlaista eikä lapsuudenuskoni riittänyt enää yli kolmekymppisenä, vaan usko meinasi loppua.

Pyysin ja sain johdatusta ja pienistä selkeistä merkeistä ymmärsin, että ilman Jumalaa en selviä kunnolla maallisesta elämästäni. Ymmärsin myös selkeästi kristinuskon olevan se oikea usko. En sillä hetkellä miettinyt paljoa kuoleman jälkeistä elämää vaan keskityin siihen hetkeen, mutta myöhemmin olen pitänyt myös toivoa taivaaseen pääsystä tärkeänä. :) 

Uskovia ihmisiä tuli elämääni oikealla hetkellä, kun heitä kaipasin uskoni avuksi ja heiltä sain avun kun sitä tarvitsin, mistä olen todella kiitollinen, ja nyt taas uskon vakaasti ja yritän pitää uskostani huolta. 

Olin lapsesta asti uskonut Jeesukseen, mutta uskoon tulin vasta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Minulla oli tuolloin suuria pelkotiloja, ja olin valmis ottamaan Jeesuksen elämääni. En vain tiennyt mihin mennä. Huomasin tuttavani nimen erään seurakunnan nettisivuilla, ja kysyin josko voisin tulla hänen mukaansa tuohon seurakuntaan. Menin hänen kanssaan kokoukseen ja annoin tuona iltana elämäni Jeesukselle. Jälkeenpäin olen miettinyt, kunpa olisin vastannut Jeesuksen kutsuun jo aiemmin, mutta nuorena pelkäsin mitä muut sanovat. Monia tyhmiä asioita tuli tehtyä, mitä en olisi tehnyt jos olisin ollut uskossa. Mutta tosiaan, olen saanut uskoontuloni jälkeen kokea Jeesuksen poistavan pelkojani ja tekevän elämästäni täyden :)