Miksi vanhuksia ei käydä katsomassa

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 09:17"]Käyn noin kerran viikossa katsomassa isääni. Miksi itse käyt noin harvoin? Omaisen saa kyllä hoitoon myös lapsensa tms kotipaikkakunnalle niin matkat eivät ole niin pitkät.
[/quote]On isovanhempi. Ei oma vanhempi.

Toista mummoani näen, kun käyn kotipaikkakunnallani noin 400 kilometrin päässä eli muutaman kerran vuodessa. Puhumme kyllä puhelimessa ja joskus tulee lähetettyä korttejakin. Useammin en käy matkan vuoksi, varsinkin junalla reissu tulee melko kalliiksi. Toinen mummo on jo kuollut, ukitkin jo ennen syntymääni.

Ja mummo tosiaan asuu lapsensa eli äitini kanssa samalla paikkakunnalla. Me lapsenlapset asutaan kaikki eri paikkakunnilla, joten mummon luona käynnin kannalta tämä on järkevin järjestely, vaikka matkaa kertyy itse kenellekin eri tavalla. Mummolla tietysti myös on omat tuttavansa kotipaikkakunnalla.

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 09:17"]

Käyn noin kerran viikossa katsomassa isääni. Miksi itse käyt noin harvoin? Omaisen saa kyllä hoitoon myös lapsensa tms kotipaikkakunnalle niin matkat eivät ole niin pitkät.

[/quote]

Lapset ja muu suku voi sitten olla hajallaan ympäri suomea /maailmaa... kenen paikkakunta arvotaan?

Äidin äitiä kävin katsomassa lähes viikottain.
Isän äitiä vain pari kertaa elämäni aikana. Äitini vihasi anoppiaan ja manipuloi minut pelkäämään häntä.
Nyt äitini on vanhus ja häntä käyn katsomassa vain velvollisuudentunteen takia. Oikeasti en haluaisi olla häneen lainkaan yhteydessä, sillä hän on kovin ilkeä ihminen ja yrittää manipuloida minua jokaisella tapaamisella.

T

Ajoin eilen vartavasten yli 300 km, jotta pääsin viemään joulukukat ja rupattelemaan mummon kanssa. Käyn katsomassa häntä säännöllisesti, vaikkei hän aina kaikkia tapaamisiamme (eikä paljon muutakaan) taida muistaa.

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 08:46"]

Usein todellakin oletetaan laiskasti jonkinlainen kuvitteellinen tilanne, jossa köyhä ja nöyrä ja viaton vanhus joutuu aivan syyttä ilkeiden ja itsekkäiden aikuisten lastensa kaltoin kohtelemaksi. Ja sitten tässä pitäisi päivitellä, kuinka nykyaikana ihmiset ovat niin itsekkäitä...

Kylmä totuus vaan on, että hyvin monesta perheestä Suomessa löytyy sitä alkoholismia, tunnekylmyyttä, sadismia, narsisimia... Jos oma vanhempi on tehnyt lapsuudesta ja nuoruudesta helvetin, miksi tätä kierrettä tulisi jatkaa vielä aikuisuudessa? 

[/quote]

Totta. Omat vanhemat ovat olleet sellaisia kusipäitä että en ole edes tavannut heitä kymmeneen vuoteen, enkä takuulla pistä tikkua ristiin heidän eteensä jatkossakaan. Sen saa mitä tilaa.

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 09:06"]

Siinäpä hyvä kysymys. Vastauksia varmaan on erilaisia. Itse olen läheinen isän puolen isovanhempieni kanssa. Olen viettänyt heidän kanssaan paljon aikaa lapsena. Nykyään asuvat vielä omassa asunnossaan, käyn viikoittain kylässä ja soittelen sitäkin useammin. Minua harmittaa, kun muut perheenjäseneni eivät käy kuin kerran kuussa tai kahdessa. Ei heillä siihen tunnu olevan sen ihmeellisempää selitystä kuin: "ei jaksa, siellä täytyy olla niin kauan (joo, tunti pari riittävää) ym. Sitten taas äitini puolen isovanhempien kanssa en koskaan ole ollut niin läheinen. Vierailimme siellä lapsena harvemmin, kun välimatkaa oli enemmän. Nyt he ovat kuolleet, mutta eläeasään en yhtä kertaa lukuunottamatta käynyt heidän luonaan yksin ilman äitiäni, vaikka ajokortti kyllä löytyi.

[/quote]

Siinäpä se asian avain on. Jos on lämpimät välit jälkipolviin, niin kyllä ne jatkuu kuolemaan asti.

Eli kannattaa vähän miettiä että miten kohtelee lapsiaan, miniöitää, vävyjään ja lapsenlapsiaan yms. sukulaisia. Kaverit ei paljon vanhuudessa lämmitä, kun ovat yleensä suunnilleen saman ikäisiä ja samalla tavalla vankina kodissaan tai laitoksissa.

4-5 krt on vuodessa aika vähän. Kävisit edes kerran kk jos muut eivät käy edes.

J

[quote author="Vierailija" time="22.12.2014 klo 09:33"]

Ajoin eilen vartavasten yli 300 km, jotta pääsin viemään joulukukat ja rupattelemaan mummon kanssa. Käyn katsomassa häntä säännöllisesti, vaikkei hän aina kaikkia tapaamisiamme (eikä paljon muutakaan) taida muistaa.

[/quote]

Tuo on muuten yksi hyvä pointti, että se yksinäisyyskään ei välttämättä ole todellista. Eräs tätihenkilö valitti aina että häntä ei ole kukaan käynyt katsomassa pitkkiin aikoiihin, mutta todellisuudessa usempikin henkilö vieraili hänen luonaan viikottain, eli siellä kävi melkein joka päivä joku. Sitä ei koskaan yritetty udella että oliko hänellä vain tapana valitella että kukaan ei käy, vai eikö hän oikeasti muistanut vieraitaan.

T

Yksi esimerkki syistä toisesta ketjusta "

Vierailija 21.12. klo 20:3218/131

Kyllä teininkin pitää osallistua joulun laittoon esim siivoamalla ellei sitten niitä pipareita huvita tehdä...meillä ei ainakaan suvaita vapaamatkustajia ja jos ei jouluna osaa pukeutua kuin verkkareihin niin toki saisi pysyä huoneessaan. Tosin sitten jäisi kyllä ne lahjatkin saamatta...piste! Jos ei pysty muuhun kuin kiukkuámaan ja siten pilaamaan toisten tunnelmaa niin ei muuta kuin huoneeseen vaan."

Olen ollut vanhainkodissa töissä. Ajattelin vähän kirjoittaa hoitajan näkökulmasta.

Hoitajat tietävät kenellä käy ja kenellä ei. Mutta en itse ole pahana jos jollakulla ei käy. Toisilla käy melkein päivittäin, toisillä kuukausittain, toisilla pari kertaa vuodessa ja toisisten omaiset saattavat soitella viikottain.

Omaiset saattavat asua pitkällä, mummon tai papan sairastumisen myötä voi olla vaikeaa tulla kun ihminen on muuttunut (pahimmillaan jopa agressiiviseksi ja varsinkin lasten kanssa vierailut eivät ole mukavia), vanhus ei tunnista omaisiaan,  vanhus on ollut ilkieä nuorempana, ei ole aikaa, on vaikeaa hyväksyä se vanhentuminen jne.

Dementoituneella vanhuksella on voinut olla puoli sukua lauantaina kylässä ja sunnuntaina hän voivottelee kun kukaan ei käy.

Jos syystä tai toisesta ei käy katsomassa niin lähettäkää kortteja! Ne annetaan ihan varmasti vanhukselle ja ne lämmittävät mieltä :) Yksikin vanhus sai tasaisesti kirjekuoren kirjeineen ja välillä oli pari valokuvaakin lapsenlapsista (kannattaa laittaa niihin valokuviin nimet tyyliin Maija Meikäläisen tyttären Merjan poika Matti).

Miehen äiti jopa siirsi joulunvieton jouluaattoon, että pääsisi joulupäivänä käymään äitinsä luona. Asumme englannissa. Minua tuo ei haittaa koska vietetään sitten joulua oikeana päivänä.

Kyllä minä käyn harvase päivä, käytän mummoa autolla asioilla ja auttelen kotona, rahaa mummo välillä antaa kyydeistä, mutta koskaan en ole pyytäny, toisinkuin äitini, joka rahansa juotuaan ruinaa äidiltään tuppakkarahat ym...eikä maksa edes takas. Kyllä mä pidän tärkeänä ihmisenä mummoa, se hoiti mut pienenä, kun mutsista ei ollu siihen. Ja isän vanhemmilla myös kävin teininä, joka toinen vkl.mummoa kärräsin rullatuolissa ulkona, puin, autoin ruuan laitossa ja siivosin, kun pappa hoiti yksin kotia ja mummoa.

Omat isovanhemmat kuolleet aikoja sitten. Äitiäni tapaan aina kun pystyn. Emme asu samalla paikkakunnalla. Lapseni isovanhempia tapaamme säännöllisesti, asuvat kotonaan.

R

Oon ollut palvelutalossa töissä ja huomannut saman ilmiön, ettei omaiset välttämättä käy kuin pikaisesti Joulun alla vaikka asuisivat ihan vieressä. Voi olla, että on suhteissa häikkää, niin oli tiettävästi joissain tapauksissa. Toisaalta joillekin oman vanhuksen luona käyminen voi olla henkisesti tosi rankkaa, jos on esim. muistisairauden seurauksena muuttunut koko persoona niin, ettei tunnista ja vanhus agressiivinen ja loukkaavakin.

Joillekin se oma vanhus on vaan niin vaikea nähdä siinä kunnossa, siinä paikassa ja paetaan asiaa ja podetaan huonoa omatuntoa kotona. Tai sitten se on myös tämä meidän kulttuuri, että tuijotellaan omaan napaan, ollaan vaan omissa tekemisissä ja perhe ulottuu lapsiin ja puolisoon. Se on tosi surullista joskus, etenkin kun on hyväkuntoinen vanhus, jolla aivot pelaa ja juttu luistaa, eikä kukaan koskaan käy katsomassa. Onneksi meillä oli ainakin ihania hoitajia töissä, joilla oli jopa vähän aikaa seurustella asukkaiden kanssa, silloin sen merkitys korostuu. Ja sit on niitä upeita vapaaehtoisia, jotka käy palvelutaloissa ym. juttelemassa ja viemässä ulos.

Piittaamattomia omaisia on valitettavasti niin paljon, et olispa hienoa kun yhä useampi ihminen löytäisi sydämestään halua ja aikaa tutustua vieraaseen vanhukseen ja osallistua vapaaehtoistoimintaan näin. Vähän se ottaa ja paljon se antaa.

Oma mammani ehti olla vanhainkodissa vain vähän aikaa ennen ku lähtö tuli. Käytiin viikonloppuisin tapaamassa vanhempieni kanssa, mutta oli se rankkaa, kun mamma oli tosi vihainen siitä, että väkisin vietiin omasta kotoa (ei pärjännyt enää millään) ja oli kuin eri ihminen. Huoritteli hoitajia jne. Mutta sekin kuuluu elämään, se oli sairaus joka puhui, ja ihminen oli jossain siellä piilossa sen alla.