Yksinäiset sinkut. Ootteko kateellisia kavereiden parisuhdetekemisistä?

En ole yksinäinen sinkku, mutta vastaan silti. Pitkäaikaissairaan puolisona kavereiden vaellus- ja muu parisuhdetekemiskuvat herättävät minussa kyllä jonkinlaisia tunteita. En oikein osaa sanoa sitä kateudeksi, vaikka tietysti minusta tuntuu, että toivoisin meilläkin olevan noin.

Vierailija kirjoitti:

Olen kateellinen sinkuille rauhallisesta omaolosta. Sunnuntai-ilta ihan vaan suklaan ja kirjojen kanssa sängyssä, ettei tarvitse huomioida ketään...

Sinkuilla on aina tätä, että ei " tarvitse" huomioida ketään- myös toisinpäin, eli kun tarvitsisit huomiointia, apua, seuraa, niin ei ole ketään. Vaihdetaanko?

En ymmärtänyt kysymystä. Mitä on parisuhdetekeminen?

En ole ollut kade. Ainoastaan se on harmittanut jos en ole sinkkuna enää kelvannut kaveriksi, niin kuin usein on käynyt. Sitten eron jälkeen on yritetty päästä takaisin kaveriksi, mutta en ole oikein kiinnostunut sellaisesta kaveruudesta joka menee kaverin parisuhteiden mukaan joten en ole enää kaverikseni ottanut.

Vierailija kirjoitti:

En myönnä, että olisin erityisen kateellinen kavereideni parisuhteille.  Mutta toki joskus koen sisälläni pienen tosinaan vähän isomman kateuden psiton. 

En ole eläessäni ollut ja eläny parisuhteessa ja ikää minulla on jo noin 40 vuotta. Itse olen parhaimmasskin tapauksessa päässyt, niin kuin sanotaan friend zonelle. 

Itse kukin kavereistani on kumppaninsa valinneet ja päättäneet. En käytä aikaani sen pohtimiseen, että jos eroaisi(vat) niin josko huomioisi minutkin uudemmalla tavalla... - Tällainen toiminta olisi minusta idioottimaitsa

Sen sijaan kun heistä osa on "jo" eronnut, niin kaveruutemme on voinut jatkua enempi vähempi entisellään (Osan kanssa on ollu pientä haastetta kun olen saattanu tuntea pariskunann, enkä asetua erityisesti jomman kumman puolelle erossa)

Mutta kyllähän sitä olen joitain kertoja saanut mennä peilin eteen kun sekä he itse, että heidän niin aiemmat kumppaninsa kuin verraten lyhyen ajan kuluttua uudet kumppanit ovat pääsääntöisesti mukavia ja fiksuja sanalla sanoen miellyttäviä ihimisä.  - Onko siis ihmekään, että useimmat ovat halutessaan löytäneet uuden kumppani tai heidät on "löydetty"

Mitäkö minä peilin edessä?  En sen enempää ai vähempää kuin ksyeen itseläni, että mikä minussa on vikana kun vuodesta toiseen olen ja olen ollut sinkku. Varmaan paljonkin "vikaa! mutta niin tunnoton ja ymmärtämätön olen, että en pysty nimeämään eritysitä tai sama monikossa erityisiä piirteitä/ seikkoja, jotka estäisivät tai ovat estäneet minua saamaan mahdollsiuutta elää ja olla parisuhteessa.  

   

Ehkä olet vaan keskimääräistä syvällisempi, jolloin säväyttävien ihmissuhteiden löytäminen on haastavampaa kuin henkisesti pinnallisemmille ihmisille. Tai noin ainakin olen itse alkanut pähkäilemään muutamien epäonnistudeiden pari- sekä muidenkin ihmissuhteiden perusteella.

Eli olen alkuunsa kovasti halunnut ja toivonut jotain hieman tavallista "suurempaa", mutta ajan kanssa on valjennut vain sama tuttu railo, mikä ihmisten kanssa yleensä on. Toimeen kyllä tulee helposti ja välillä on hauskaakin, mutta sellainen hurmoksen kaltainen symbioosi kanssaihmisten kanssa on hyvin vieras ilmiö, jota voi kuitenkin aina toisinaan ihmitellä ihmisten keskuudessa.

Epäonnistuneet suhteet, tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät kuitenkaan niin häiritse, vaan suhteista on aina saanut jotain hyvääkin. Vähintäänkin oppia että lopulta yksinään on monesti parempi kuin ihan ok suhteessakaan. Veljen ja eräiden tuttavien suhteita joillain tasolla kadehdin, kun heillä vaikuttaa käyneen tuuri pariutumisruletissa, mutta yleensähän ihmisistä muuten jo aistii huonon tai hengettömän suhteen rasituksen ja tuskan. Heikompaa hirvittäisi että tuohon momenttumiin tuupataan valtaosa tämänkim maan lapsosista.