Miten päästä eroon häpeästä ja vanhojen mokien tuomasta ahdistuksesta

Mulla on tapana kuvitella omia kauheasti häpeilemiäni mokia läheisen ysyävän tekemiksi. Miten suhtautuisin, jos hän olisi tehnyt ne? Silloin niihin saa vähän etäisyyttä ja usein huomaan, ettei kyse ole mistään vakavasta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tapana kuvitella omia kauheasti häpeilemiäni mokia läheisen ysyävän tekemiksi. Miten suhtautuisin, jos hän olisi tehnyt ne? Silloin niihin saa vähän etäisyyttä ja usein huomaan, ettei kyse ole mistään vakavasta.

Tämä on todella hyvä neuvo. Tuskin olisin moksiskaan ellei kyse olisi juuri esimerkiksi kännissä ajamisesta. Silloinkin pyrkisin auttamaan häpeän tunteesta eroon, vaikka olisinkin vähän kauhuissani. AP

Kannattaa möhliä tasaiseen tahtiin niin ne kaikkein vanhimmat unohtuvat sitten. Uutta mokailua tilalle vaan

Äskettäin ilmeni, että yksi vanha kaveri olettaa, että häpeäisin nuoruuden mokia ja olisin sen takia muuttanut pois opiskelupaikkakunnalta. Ja itse en edes kunnolla hahmota, miten nolo olen hänen mielestään ollut 😯 Siis miksi mitenkään aktiivisesti häpeäisin niin vanhoja juttuja?

Menneet ovat takanapäin ja pysyy.

Katso eteenpäin ja opi virheistäsi.

Ei tarvitse eilispäivää vastuksinaan kantaa.

Kasva aikuiseksi❤️

Minullekin tuttua. Häpeän itseäni usein paljon. Tosin jos järjellä ajattelen niin en ole tehnyt mitään "pahaa". Itsellä tämä kaikki johtuu varmaan siitä, kun olin kiusattu pitkään ja minussa nähtiin niin paljon vikoja muiden silmissä. Olin kuin jokin täysin kelpaamaton kaikin osin. Nyt jälkeenpäin mietin sitä, kun olin esim yksin koulussa ja istuin siellä käytävällä. Olin hiljainen ja arka. Mietin monesti miltä näytin muille ja olin varmaan ihan typerä siellä istuessani ja kun en puhunut mitään. Annoin itsestäni sellaisen kuvan, kun kiusattiin ja jäin yksin, vaikka en ole oikeasti sellainen kuitenkaan ja olisin tavallaan halunnut kuulua porukkaan ja toimia "normaalisti", mutta en silloin pystynyt siihen ja olin surullinen. Näitä muistoja on paljon ja välillä ahdistaa, kun jokainen muisto voi johtaa johonkin ikävään juttuun. Näitä on paljon. Joskus mietin, että jos minulla olisi ollut mahdollisuus olisin toiminut toisin, mutta ei tavallaan ollut tai en pystynyt siihen jonkun asian takia. Nyt minulle on tavallaan jäänyt tuo häpeä mukaan elämääni ja en saa sitä irti millään. Suorastaan inhoan itseäni välillä, vaikka ymmärrän etten ole syyllinen oikeastaan mihinkään kokemaani tai ansainnut sitä.

Minä olen tavallaan muuttunut niin, että joskus aiemmin luotin itseeni paremmin ja olin onnellisempi. Sitten kun koin paljon kaikkea ikävää niin en tavallaan suostunut uskomaan, että olen niin kamala tai inhottava jotenkin. Myöhemmin tämä kaikki silti jotenkin murtui ja aloin uskoa siihen kaikkeen ja ajattelin etteivät muut voi olla väärässä. Nyt taas kun olen päässyt irti aika hyvin kaikesta niin silti se ajattelu ei muutu ja näen itseni kelvottomana ihmisenä ja häpeän itseäni edelleen. Olen tavallaan aivopesty nyt tähän ja en saa enää mistään varmuutta tai rohkeutta itselleni. Näin tämä on mennyt jos oikein ajattelen. Ehkä se lause on mielessä usein, että jos jonkun jutun kuulee tarpeeksi monta kertaa siihen voi alkaa uskoa ja itsekin olisin aina toivonut, että kuulisin myös jotain hyvääkin välillä. Sori valitus.

Vierailija kirjoitti:

Minullekin tuttua. Häpeän itseäni usein paljon. Tosin jos järjellä ajattelen niin en ole tehnyt mitään "pahaa". Itsellä tämä kaikki johtuu varmaan siitä, kun olin kiusattu pitkään ja minussa nähtiin niin paljon vikoja muiden silmissä. Olin kuin jokin täysin kelpaamaton kaikin osin. Nyt jälkeenpäin mietin sitä, kun olin esim yksin koulussa ja istuin siellä käytävällä. Olin hiljainen ja arka. Mietin monesti miltä näytin muille ja olin varmaan ihan typerä siellä istuessani ja kun en puhunut mitään. Annoin itsestäni sellaisen kuvan, kun kiusattiin ja jäin yksin, vaikka en ole oikeasti sellainen kuitenkaan ja olisin tavallaan halunnut kuulua porukkaan ja toimia "normaalisti", mutta en silloin pystynyt siihen ja olin surullinen. Näitä muistoja on paljon ja välillä ahdistaa, kun jokainen muisto voi johtaa johonkin ikävään juttuun. Näitä on paljon. Joskus mietin, että jos minulla olisi ollut mahdollisuus olisin toiminut toisin, mutta ei tavallaan ollut tai en pystynyt siihen jonkun asian takia. Nyt minulle on tavallaan jäänyt tuo häpeä mukaan elämääni ja en saa sitä irti millään. Suorastaan inhoan itseäni välillä, vaikka ymmärrän etten ole syyllinen oikeastaan mihinkään kokemaani tai ansainnut sitä.

Minä olen tavallaan muuttunut niin, että joskus aiemmin luotin itseeni paremmin ja olin onnellisempi. Sitten kun koin paljon kaikkea ikävää niin en tavallaan suostunut uskomaan, että olen niin kamala tai inhottava jotenkin. Myöhemmin tämä kaikki silti jotenkin murtui ja aloin uskoa siihen kaikkeen ja ajattelin etteivät muut voi olla väärässä. Nyt taas kun olen päässyt irti aika hyvin kaikesta niin silti se ajattelu ei muutu ja näen itseni kelvottomana ihmisenä ja häpeän itseäni edelleen. Olen tavallaan aivopesty nyt tähän ja en saa enää mistään varmuutta tai rohkeutta itselleni. Näin tämä on mennyt jos oikein ajattelen. Ehkä se lause on mielessä usein, että jos jonkun jutun kuulee tarpeeksi monta kertaa siihen voi alkaa uskoa ja itsekin olisin aina toivonut, että kuulisin myös jotain hyvääkin välillä. Sori valitus.

Kiitos, kun jaoit kokemuksesi. Todella ikävää kuultavaa :( Myös minä AP näen itseni ennen paljon rennompana ja itsevarmempana. Saatan edelleen esiintyä itsevarmana ja rentona, mutta tosiasiassa olen muuttunut huomattavasti aremmaksi ja olen kuin varjo entisestä minästäni. Kaipaan vanhaa "big balls"-minääni aika ajoin. Samaistuin vahvasti siihen, että kun tarpeeksi pitkään kuulee tiettyä virttä itsessään joko ulkopuolelta tai päänsä sisältä, niin sitä alkaa uskoa ja siitä on todella vaikeaa päästä eroon.