Miksi mä jaksan olla yhden ihmisen kanssa korkeintaan pari vuotta, jonka jälkeen kiinnostukseni häneen lopahtaa?

Jos et ole alunperinkään ollut rakastunut tai edes ihastunut, niin mitä tarkoitat kiinnostuksella ja sen loppumisella?

Olet nuori? Itse olin nuorena samanlainen, kunnes 3-kymppisenä löysin elämäni miehen. Nyt 22 vuotta takana ilman kyllästymistä. Jonkinlaista epäkypsyyttä se oli ainakin omalla kohdallani.

Tunnistan saman. Tiedän, ettet haluaisi kuulla tätä, minkä jo pari muutakin sanonut, mutta epäkypsyys oli itselläkin vaivan takana.

Lohduttaudu sillä, että suurelta osalta vaiva katoaa ajan kuluessa.

Ja siis jos haluat tarkempaa perustelua, niin itsellä epäkypsyys tässä asiassa tarkoitti sellaista vaihtelunhalua, elämyshakuisuutta, odotin _tiedostamattani_ että se jännitys ja innostus jne tulevat siitä toisesta ihmisestä, ja toki se tulikin, uusi ihminen = sai aikaan itsessäni hetkeksi taas uusia tuntemuksia ja jännempiä tunteita, joita janosin nuorempana ja epäkypsänä.

Vanhemmiten jotenkin rauhoittuu, ei kaipaa enää samaa, tuolla elämänalueella ainakaan, ehkä huomaa saavansa muista asioista ne elämykset elämäänsä, ja aidosti ja oikeasti nauttii tasaisuudesta.

Minulla suhteet eivät myöskään kestäneet. Mielestäni todella tykkäsin toisesta, mutta ehkä se ongelma olikin siinä, että vain tykkäsin ja pelkkä tykkäys ei itselläni riitä kantamaan suhdetta pidemmälle - kestämään myös sitä tasaista arkea.

En tästä syystä edes uskonut rakkauteen, mutta ei sillä ollut mitään tekemistä lapsuuteni kanssa. Lapsuuteni oli rakastava, vanhempanikin edelleen yhdessä onnellisesti ja heidän suhde onkin ollut sellainen, mitä olen aina ihaillut. Ei minun suhteeni silti koskaan ollut sellaisia. Ne kesti sen aikaa mitä kesti, siihen asti, kunnes en enää oikein kokenut tykkääväni.

Ei minulla ole ollut koskaan mikään pakko seurustella. Ja oman "vajaavaisuuteni" tietäen en lupaillut ruusuista tulevaisuutta niille, kenen kanssa päädyin seurusteluun asti. Pisin suhteeni oli kaksi vuotta ja sekin on-off. Yleensä puhuttiin puolen vuoden tai maksimissaan vuoden suhteista. Tietoisesti en suhteita hakenut, koska tiesin, että ne ei tule kestämään.

Kymmenen vuotta sitten törmäsin mieheen, joka oli kuin se elämästäni puuttunut palanen ja tiesin heti, että tässä on kyse sellaisista tunteista, joita en ole aikaisemmin kokenut kenenkään kanssa, ja joista haluan pitää kiinni. Tämä suhde on ihan äärettömän vaivaton ja vaikka välillä kinastellaankin, niin tiedän ja haluan, että suhde jatkuu kinastelun jälkeen. Aikaisemmin joku mitätön riita saattoi riittää siihen, että en jatkanut enää suhdetta. Tämä on ihan toista laatua.

En uskonut tosirakkauteen enkä siihen, että koskaan löytäisin sellaista suhdetta, jossa todella haluan olla. En ennen tätä nykyistä. Siinä missä ennen en suunnitellut tulevaisuutta, en edes huomsta, en yhteistä taloa, enkä todellakaan lapsia, niin tässä suhteessa nämä kaikki on toteutunut ihan omalla luonnollisella painollaan.

Ihan samanlaista se itselläkin oli nuorena, eli omalla kohdallani asia riippui kyllä siitä että en tiennyt vielä mitä tarkoittaa olla loppuelämän suhteessa, enkä tiennyt mitä haluan. Voihan tuota kutsua epäkypsyydeksi jos haluaa. Kuitenkin kaikissa tuntemissani pitemmissä parisuhteissa on ihan omanlaisensa dynamiikka, joten pitkä parisuhde ei kyllä kerro kypsyydestä välttämättä yhtään mitään, se voi kertoa myös siitä että on hyvä peittelemään petturuutensa jäljet ;)

34 vuotiaana sitten vain yhtäkkiä olin ihan varma että nyt olen saanut totaalisesti tarpeekseni sinkkuilusta ja vaihtuvista seuralaisista, niin mukavaa kuin se sen melkein 10 v olikin, ja asetuin mieheni kanssa aloilleni. Mieheni ei todellakaan ollut mikään sukat pyörivät jaloissa- ihastus, vaan ystävä parin vuoden takaa, jonka kanssa huomasimme että viihdymme niin hyvin toistemme kanssa, että se on ihan sama vaikka mentäisiin yhteen.

Mulle kävi noin, vaikka aiemmin en jaksanut olla kiinnostunut kuin hetken aina yhdestä. Nyt 7v saman miehen kanssa eikä huvittaisi ikinä erota.

Jotkut ihmiset vaan ovat sellaisia että eivät sovellu pitkään suhteeseen yhden ja saman kumppanin kanssa. Sinä olet selkeästi tällainen ihminen.

Nauti elämästä ja harrasta lyhyitä suhteita siten että kerrot kumppaneille etukäteen pelin hengen.

Alkuhuuman loppuminen ja arki. Et jaksa ja et edes viitsi tehdä töitä suhteen eteen, vaan haluat koko ajan sitä vipinää. Et ole varmaan edes kiinnostunut tuntemaan toista syvällisesti ja aloittamaan arkea. Alat etsimään syitä, että voit pistää kaiken poikki taas, käpertyä itseesi taas kerran, etkä enää yritä. Sitten kun olet huomannut tällaisen aikataulun, niin alat toistamaan itseäsi ihan tietoisesti. Pystytkö antamaan itsestäsi enempää, haluatko antaa edes enempää ja syvällisempää toiselle, vai alatko jarruttelemaan jo hyvissä ajoin? Ja kun mieli vetää uusiin suhteisiin, niin se oli sitten siinä, moikka vaan ja matka jatkuu taas.

Miettisin lapsuutta jo, jos tuo alkaa olemaan usein toistuva juttu. Miten muut ystävyyden, onko sinulla ystäviä yleensäkään, vai onko heistäkin vaihtuvuutta paljon?

Vierailija kirjoitti:

Alkuhuuman loppuminen ja arki. Et jaksa ja et edes viitsi tehdä töitä suhteen eteen, vaan haluat koko ajan sitä vipinää. Et ole varmaan edes kiinnostunut tuntemaan toista syvällisesti ja aloittamaan arkea. Alat etsimään syitä, että voit pistää kaiken poikki taas, käpertyä itseesi taas kerran, etkä enää yritä. Sitten kun olet huomannut tällaisen aikataulun, niin alat toistamaan itseäsi ihan tietoisesti. Pystytkö antamaan itsestäsi enempää, haluatko antaa edes enempää ja syvällisempää toiselle, vai alatko jarruttelemaan jo hyvissä ajoin? Ja kun mieli vetää uusiin suhteisiin, niin se oli sitten siinä, moikka vaan ja matka jatkuu taas.

Miettisin lapsuutta jo, jos tuo alkaa olemaan usein toistuva juttu. Miten muut ystävyyden, onko sinulla ystäviä yleensäkään, vai onko heistäkin vaihtuvuutta paljon?

Mulla toistui tuo ikävuodet 13-33, jonka jälkeen loppui. Kerrotko missä vaiheessa olisi pitänyt "miettiä lapsuutta"? On ihan normaalia ettei nuori ihminen halua vakiintua nuorena loppuiäkseen.

En olisi jonkun kanssa edes kahta vuotta, jos tämä ei oikeasti kiinnostaisi. Ennen miestäni pisin parisuhteeni kesti hieman reilun vuoden ja siitä useampi kuukausi oli jo kipuilemista ja pahaa oloa. Sen asian tosin tajusin vasta jälkeenpäin. Se, että olin tämän miehen kanssa sen verran pitkään, johtui vain silloisesta ympäristöstä ja muiden toivomuksesta. Kun tämän tajusin ja huomasin pahan oloni, niin suhde oli siinä. Sen jälkeen pistin nopeammin poikki. Jos ei napannut, niin ei napannut. Jos en tuntenut, että voisin olla tuon tyypin kanssa vaikka viiden vuoden päästä, niin olkoon. Sama oli muiden viritysten kanssa, ei iskenyt loppujen lopuksi yhtään.

Kun mieheni tuli kuvioihin, oli hänessä kaikki ja meillä elämä sujui oikeasti mielenkiintoisesti. Juttua riitti hyvin ja huomasimme, että kun juttelimme, niin keskusteluista tuli tuntien pituisia todella kiinnostavia maratoneja, joissa kumpikin oli äänessä yhtä paljon. Asiat vain loksahtivat ja koska tykkäsimme samoista asioista, harrastuksemme ja mielenkiinnon kohteemme olivat hyvin samoja, mutta tottakai molemmilla oli myös omat ystävänsä ja työelämänsä. Nyt yhteisiä vuosia on reilusti yli 20 ja juttua riittää yhä. Sama on myös meidän molempien vanhemmilla, eli he ovat olleet parisuhteissansa yli 50 vuotta ja juttua riittää.

Mulla sama mutta työpaikkojen suhteen. Pakko vaihtaa 2 vuoden välein. En tiedä mistä tämä kertoo, ehkä joku viisaampi osaisi analysoida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkuhuuman loppuminen ja arki. Et jaksa ja et edes viitsi tehdä töitä suhteen eteen, vaan haluat koko ajan sitä vipinää. Et ole varmaan edes kiinnostunut tuntemaan toista syvällisesti ja aloittamaan arkea. Alat etsimään syitä, että voit pistää kaiken poikki taas, käpertyä itseesi taas kerran, etkä enää yritä. Sitten kun olet huomannut tällaisen aikataulun, niin alat toistamaan itseäsi ihan tietoisesti. Pystytkö antamaan itsestäsi enempää, haluatko antaa edes enempää ja syvällisempää toiselle, vai alatko jarruttelemaan jo hyvissä ajoin? Ja kun mieli vetää uusiin suhteisiin, niin se oli sitten siinä, moikka vaan ja matka jatkuu taas.

Miettisin lapsuutta jo, jos tuo alkaa olemaan usein toistuva juttu. Miten muut ystävyyden, onko sinulla ystäviä yleensäkään, vai onko heistäkin vaihtuvuutta paljon?

Mulla toistui tuo ikävuodet 13-33, jonka jälkeen loppui. Kerrotko missä vaiheessa olisi pitänyt "miettiä lapsuutta"? On ihan normaalia ettei nuori ihminen halua vakiintua nuorena loppuiäkseen.

Jotkut haluavat ja jotkut pystyvät siihen. Ihan siinä missä paras ystäväni on ollut ystäväni jo 40 vuotta, enkä ole kyllästynyt häneen vieläkään, niin sama se on miespuolisen ystävänkin kanssa.

Jos lapsuudessa ystävyys/kaverisuhteet ovat olleet vain pätkiä, niin ehkä se näkyy vielä vanhempanakin?Lapsuudessa voi olla myös muita juttuja vaikka kuinka paljon, jotka vaikuttavat kaikkeen. Me muut emme niistä luonnollisesti tiedä, vain sinä tiedät. Vihamielisyys ei kuitenkaan ole koskaan fiksua, sen luulisi ymmärtävän alakouluikäinenkin.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset vaan ovat sellaisia että eivät sovellu pitkään suhteeseen yhden ja saman kumppanin kanssa. Sinä olet selkeästi tällainen ihminen.

Nauti elämästä ja harrasta lyhyitä suhteita siten että kerrot kumppaneille etukäteen pelin hengen.

Kumppaneille olisi oikeasti hyvä kertoa, että kyllästyminen on yleensä iskenyt aika nopeasti. Reilu ja avoin peli siis kaikille.