Miksi ihmiset pitävät "kavereita" tai jopa "ystäviä", jotka kohtelevat heitä huonosti?

Joillekin se on ainoa vaihtoehto yksin olon kanssa.

Se, miksi valitsevat huonon kohtelun on minulle arvoitus. Yksinkin pärjää.

Samaa miettinyt itsekin, omakohtaisesti. Olen tietoisesti ottanut etäisyyttä eräässä ystävyys suhteessa ja kertonut ystävälle miksi. Kyseessä siis suhde, josta en enää saa mitään eikä se ole vastavuoroista, olen juuri se kuunteleva kynnysmatto. Ollaan oltu nyt harvemmin tekemisissä mutta ei hänen toimintansa ole muuttunut ja itselle tulee edelleen ovimattona olemisen tunne hänen kanssaan. Ajattelin että jos se olisi muuttunut kun juttelin asiasta hänen kanssaan aiemmin. Jotenkin tuntuu vaikealta pistää välit poikki kokonaan kun kyseessä on pitkäaikainen suhde eikä itselläkään ole kovin montaa ystävää. Mutta toisaalta en tuosta mitään saa. Ja olen huomannut että etäisyys on itseä ainakin auttanut.. En tiedä, pitäisikö vain lopettaa tai pistää jäähylle koko suhde jotenkin..

Kamppailen juuri tämän asian kanssa, viime vuosina tuntuu että yhä useampi ystävä kohtelee huonosti. Olen kovasti miettinyt ovatko ihmiset jotenkin muuttuneet kovin itsekkäiksi vai mistä on kyse. Että pitäisi sitten kai valita onko ystävä vaikka toinen kohtelee huonosti vai onko ilman ystäviä.

Kun yleensä se hyvän läheisen alkaminen huonoksi kaveriksi ei tapahdu yhdessä yössä vaan tilanteeseen havahtuu pikku hiljaa. Mulla on käynyt lapsuuskaverin kanssa juurikin niin että olemme olleet hyviä ystäviä kohta 40 vuotta mutta nykyään kyseinen ihminen kohtelee mua niin huonosti että en ole aktiivisesti pitänyt häneen enää itse yhteyttä varmaan 2-3 vuoteen. Eikä hän ilmeisesti edes tajua väliemme viilenneen vaikka on itse aina se joka ottaa yhtettyä, en minä! Vihaan draamaa joten en halua lähteä polttelemaan siltoja häneen joten siksi roikumme tällaisessa oudossa yhteydenpidossa  molemmat.

Nuorena mulla oli huono itsetunto. Mua myös syrjittiin. Kun sain kavereita tuntu siltä, että pakko olla heidän kanssa, koska kaikilla on pakko olla kavereita. En ymmärtänyt tai tiennyt että yksinkin voisi olla. Kaverien saaminen oli tavallaan onnistuneen ihmisen merkki. Varsinkin kouluaikana näin.

Nyt sitten vanhempana, kun on elämänkokemusta ja kaikkea olen oppinut olemaan itsekseni ilman että olen yksinäinen. Olen myös oppinut hahmottamaan, mikä on hyvä kaveri ja mikä on huono kaveri. Olen viime vuosien aikana alkanut ottamaan etäisyyttä vnahoihin kavereihin, kun olen tajunnut, että ei ne mua oikeesti arvosta.

Eli osalla huono-itsetunto ja itsensä arvostamisen puute ajaa huonoihinyatävyyssuhteisiin, kun ei usko että jotaan parempaakin voisi olla yksin tai muiden ihmisten kanssa. L.isäksi sitten ne tapaukset, joissa kaverilla on jotakin narsistisia tai muita piirteitä eli lyttää sinut ja saa pysymään kaverina, koska jos otat etäisyyttä ni tulee paskamyrsky. Monimutkaisia juttuja nämä.

Ovathan jotkut parisuhteessakin heitä todella huonosti kohtelevien kanssa. Huono itsetunto, ei tiedä paremmasta, ei ymmärrä ansaitsevansa muunlaista kohtelua, läheisriippuvuus?

Olen kasvanut kodissa jossa minulle ei osattu antaa hyvää itsetuntoa lahjaksi. Koulussa kiusattiin, ja kaveruus oli AINA sitä että joka toinen päivä kaveri esitti kaveria ja meillä oli kivaa, ja seuraavana ihan tahallaan syrji minua tai vaihtoi seuraa. Siis tyyliin "me ei puhuta sulle tänään". Yläasteella tuo laajeni kunnon kiusaamiseksi. Lukiossa mulla oli kavereita, mutta sama juttu kävi, oli välillä hauskaa mutta joukossa oli kiusaajiakin. Olin tosi ahdistunut heidän seurassaan mutten tajunnut sitä. Tällaista se vaan on, ajattelin. Joskus päälle 20v huonojen parisuhteidenkin jälkeen aloin lukemaan asioista ja tajuamaan ettei elämän pidä mennä näin. Nyt on menty pitkä matka ja olen onnellinen. Nuo vanhat "kaverit" jätin kauan sitten.

Yhden kanssa olin vielä kauan tekemisissä kuitenkin. Pidin häntä luotettavana ja hyvänä ystävänä. Sitten tapahtui jotain enkä vieläkään ole keksinyt mitä. Hän alkoi tehdä vähän tuota samaa että osoitti että paikkani on alempana hänen kaverihierarkioissaan, oli kaikkea oudon tylyä käytöstä ja muuta. Kaikesta tuli vähän paha mieli, tätä ystävyyttä en ihan heti kuitenkaan jättänyt. Lopulta se meni siihen että jätin, vaikka yhä mietin mikä oli kun ystävyyteni ei kelvannut. Toisaalta kaikki muut kaverit mitkä olen saanut muista yhteyksistä ovat kohdelleet paremmin eli ehkä siinä oli vanhaa painolastia kiusaamisesta mukana. Jos olin loukannut olisi voinut sanoa. Joku tuntui hiertävän. Tai ehkä olin sokea eikä koskaan pitänyt minusta edes.

Sitä huonoa kohtelua ei välttämättä ensinnäkään tajua tai sitten sen antaa anteeksi, koska yrittää löytää toisesta ne hyvät puolet. Kun lopulta paljastuu, että eihän siinä mitään hyviä puolia ole, vaan se pitää sinua pilkkanaan, mitta tulee yleensä täyteen.

Minulla oli sellainen kaveri, joka toistuvasti vitsaili ulkonäöstäni. Vaate- ja hiustyylistäni, jopa painostani. Yleensä porukan edessä. Hyväksyin tämän pitkään, koska itsetuntoni oli muutenkin huono, mutta ajan mittaan se alkoi vaivata yhä enemmän. Jossakin vaiheessa huomasin, että aloin etukäteen miettiä aloittako hän tämän jossakin tietyssä tilanteessa. Ja kun kerran hän bileissä taas nälväisi asiasta, hymyilin ja kun pääsin kotiin, otin numeron pois ja katkaisin välit ilman mitään selittelyjä. Puhelin soi monesti, en enää vastannut. Samaan aikaan muutin vielä toiseen kaupunkiin, joten ei ollut riskiä enää törmätä tähän tyyppiin. Sinne jäi. Ja olimme kuitenkin vuosia kavereita. Joskus mietin, että mitä hän ajatteli asiasta, tajusiko koskaan.. tuskin. 

Onko tällaiset kaverit olleet yleensä itse aktiivisia suhteen syntymisessä, tyrkyllä tuttavallisesti uiden heti liiveihin?

Minulla oli nuorempana huono itseluottamus. En oppinut kotona ratkaisemaan konflikteja, koska minua pidettiin perheen syntipukkina ja syyllisenä kaikkeen. Olin peruskoulussa kiusattu ja kotonakin irvailtiin siitä, ettei minulla ole kavereita. Opin joskus parikymppisenä vetämään rajoja enkä enää ylläpitänyt ihmissuhteita, joissa minua selvästi pidettiin jotenkin alempiarvoisena.

Mua kiinnostaisi miksi jotkut kokee että voi alentaa toisia? Millainen perhe heillä on ollut? Joku vastuuhan heillä on omista teoistaan. Se on selvä että me alistetut ollaan saatu huonot eväät elämään tässä asiassa, mutta mikä tekee noista kusipäisistä kavereista niin ylimielisiä ja ilkeitä?

Vierailija kirjoitti:

Mua kiinnostaisi miksi jotkut kokee että voi alentaa toisia? Millainen perhe heillä on ollut? Joku vastuuhan heillä on omista teoistaan. Se on selvä että me alistetut ollaan saatu huonot eväät elämään tässä asiassa, mutta mikä tekee noista kusipäisistä kavereista niin ylimielisiä ja ilkeitä?

Onko lapsuudenperheessä puhuttu alentavasti toisista ihmisistä?

Mulla tulikin reilu kuukausi sitten mitta täyteen erästä ystävää. Alkoi aina välillä haukkumaan mua törkeästi, mm. ulkonäköä, olen kuulemma tylsä ja rasittava (hän on ollut tosi takertuva kaveri eli hän on sata kertaa rasittavampi), laittoi joka päivä useita viestiä, ei kunnioittanut mun oman ajan tarvetta, käyttäytyi kusipäisesti kohtalaisen usein. Vaikeaa oli kertoa hänelle, miksi en enää jaksa, mutta lopulta oli pakko: en olisi enää kunnioittanut itseäni. Oli vuosikymmeniä ystäväni. Mullakin on ollut ja on vieläkin vähän huono itsetunto, mutta viihdyn omassa seurassani hyvin, parempaan suuntaan olen menossa. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla tulikin reilu kuukausi sitten mitta täyteen erästä ystävää. Alkoi aina välillä haukkumaan mua törkeästi, mm. ulkonäköä, olen kuulemma tylsä ja rasittava (hän on ollut tosi takertuva kaveri eli hän on sata kertaa rasittavampi), laittoi joka päivä useita viestiä, ei kunnioittanut mun oman ajan tarvetta, käyttäytyi kusipäisesti kohtalaisen usein. Vaikeaa oli kertoa hänelle, miksi en enää jaksa, mutta lopulta oli pakko: en olisi enää kunnioittanut itseäni. Oli vuosikymmeniä ystäväni. Mullakin on ollut ja on vieläkin vähän huono itsetunto, mutta viihdyn omassa seurassani hyvin, parempaan suuntaan olen menossa. 

Ei ollut tuollainen vasta kuin parina viimeisenä vuotena, mutta maku meni sitten. 

Ystävyyssuhteet huononee usein salakavalasti. Sitä ei vain halua uskoa että vanha ystävä jonka kanssa oli opiskeluaikana hauskaa onkin nykyään niin arvosteleva että itken tavattuani hänet. Sitä haluaa antaa vielä mahdollisuuden. Kunnes huomaa, että on jo vuosikausia ollut puolustuskannalla toisen seurassa ja luottamus on mennyt. Ei tunne lainkaan että tulisi hyväksytyksi omana itsenään.

Elämääni puuttuvan ja kaikesta tuittuilevan vanhan kaverin jättäminen taa oli tosi vaikeaa. Koin olevani moraalisesti huono koska lojaalius on tärkeä arvo. Mutta kuten Michael Monroe sanoi suhteestaan Andyyn: jos meillä ei ole hyvää suhdetta, niin meillä ei ole suhdetta ollenkaan.

Paljon tulee myös lapsuudesta: aina piti mukautua muiden tahtoon eikä omille tarpeille ollut tilaa. Tällöin haleutuu ehkö vinksahtaneisiin ihmissuhteisiin ja jää niihin.

Se mölö käytös liittynee usein alemmuudentuntoon, jota koetetaan kompensoida väärällä tavalla. Tulevat varmaan torjutuksi jatkossakin itse asian varmistaen.

Järkyttyneenä muistelen miten dissaavia nuoret naiset ovat toisilleen jopa " kaveruuksissa": ulkonäkö ja pukeutuminen lytätään, opiskelupaikka ja harrastukset eivät ole mitään. Kauhukseni huomaan oman teinityttäreni olevan samanlaisessa ilmapiirissä. Yritän takoa hänen päähänsä, että jos joku ei hyväksy sinua tai pomottaa ja pompottaa, ota heti pesäero. Ystävän pitää olla ystävällinen.

Koska kymmenien vuosien pituisia ystävyyssuhteita ei ole niin helppo katkaista. Monella on paljon muistoja hyvistä ajoista, eikä se huono käytös ole 100% kaikesta käytöksestä.

Sen lisäksi se on harvemmin suoraa, vaan sellaista vihjailevaa ja tulkittavaa. Kun ne sanoo jollekin, niin ne kertoo ehkä 5 minuutin sisään, mutta todellisuudessa ne ovat tapahtuneet vuosien aikana ja väliin mahtuu hyviäkin hetkiä. Toiset asiat tulevat tietoon myös viiveellä.

Ihmiset kohtelevat toisia huonosti, ei vaan ystäviään ja kavereitaan. Sellaiseen tottuu. Totut ettei naapuri tervehdi sinua, vaikka oikeasti hyvä, arvostava ja ystävällinen naapuri tekee niin.

Totut ettei sinua auteta kun nouset bussista rattaiden kanssa, vaikka kaikki näkevät, kuinka sinulla on vaikeuksia. Vaikka oikeasti ystävilliset ihmiset auttaisivat. Mutta alat olla niin tottunut siihen, ettei muut auta, että selität itsellesi ettei se auttaminen kuulu muille ja se mitä he tekevät on oikein eikä siinä ole mitään huonoa. Jokaisen kuuluu ajatella vain itseään. Näin meille kokoajaan selitetään.

Ihmisistä on tullut tuollaisia. Itseään ajattelevia ja se näkyy ystävyyssuhteisiin asti. Eikä sitä edes kyseenalaisteta.

Ja kun alkaa ajattelemaan niin, sitä alkaa hyväksymään sen myös muilta itseään kohtaan. Muita kohtaan ei tarvitse olla kiltti, eikä muilta sitä vaadi tai oleta saavansa.

On tietenkin ihmisiä jotka ei ole muita kohtaan välinpitämättömiä ja he valittavat juuri kuinka huonosti heitä kohdellaan ja pyrkivät muuttamaan käytöstä. Muut sanovat, että ”elämän on”. Pyrkivät antamaan sitä käytöstä anteeksi, mutta se on tuhoon tuomittua. He roikuttava mukanaan näitä inhottavia kavereita, kunnes eivät enää henkisesti kykene siihen. Toisilla menee siihen vuosia.

Ystävyyssuhteet elää. Samoin kuin parisuhteessa, toiset on uskollisempia kuin toiset. Tarkoitan siis sitä, että jotkut haluavat pitää ystävyyden vaikka se vaatisi jonkinlaisia "uhrauksia" itseltä, kun taas toiset eivät ajattele sillä tavalla. 

Itse olen perusluonteeltani sellainen, että olen uskollinen ja tuen mielelläni. Minulla oli pitkään hyvä ystävä, jolla oli kuitenkin taipumusta "hullaantua" uusista tuttavuuksista ja jättää minut aina tämän "ihastumisen" aikaan ulkopuolelle. Hän tuskin ajatteli asiaa sen enempää, enemmän varmaan koki uuden seuran kiinnostavaa ja minä unohduin siinä. Nämä hullaantumiset päättyi usein siihen, että tuttavuudet olikin hänelle toksisia, kuten itse pystyin jo etukäteen päättelemään. En minä hänelle siitä kuitenkaan koskaan sanonut, koska jokaisellahan on oikeus valita seuransa ja en minä voinut itseäni pakottaa kellekään seuraksi jos tätä ei vaan kiinnostanut.

Yleensä tällaisen epäonnistuneen kaverijutun jälkeen hän tavallaan "palasi" luokseni, olinhan uskollinen ja hyvä ystävä, joka tuki häntä kaikessa. Mutta sitten tuli taas sama juttu ja uudet tyypit, jolloin minä jäin taas "varalle" sivuun. Tämä oli ikävää ja loukkaavaa, mutta itsetuntoni ei sallinut protestoida asiasta. Eikä se olisi mitään auttanutkaan. 

Tämmöistä se oli pitkään, kunnes aloin itse vähitellen viilentyä ja etääntyä ihan luonnollisesti. Huomasin, että monet asiat ovat muuttuneet itsessänikin. Uskollisuudelle on tietyt rajat, ja jos itse ei pysty luottamaan toiseen, että saa samaa takaisin, alkaa se nakertamaan ja hiljalleen myrkyttää tai kuivuttaa ystävyyssuhteen. Ihminen ei ole sama 22-vuotiaana ja 38-vuotiaana. Niin sitten välit ystävääni etääntyivät eikä se tuntunut enää niin pahalta.

Mutta sitten kävi niin, että joidenkin vuosien jälkeen tämä ystäväni, ilmeisesti koska oli saanut ikää ja eräiden sattumusten vuoksi perspektiiviä, lähestyi minua ja ilmaisi halunsa lämmittää suhteemme uudestaan. Tapasimme ja hän kyllä yritti kovasti. Hän ilmaisi myös ymmärtäneensä miten oli joskus loukannut minua ja oli siitä pahoillaan. Ei ollut mitään syytä epäillä etteikö hän olisi ollut vilpitön. Hän oli joutunut kasvamaan paljon ja oli ihmisenä muuttunut. Mutta minä en saanut enää siitä kiinni. Se oli minulle toki imartelevaa, mutta en kokenut tarvetta uudistaa ystävyyttämme. Joku oli muuttunut. Sovimme, että soittelemme ja hän tekikin niin, mutta en jaksanut hirveästi vastailla enkä soittanut innokkaasti takaisin. Lopulta hänkin lopetti yrityksensä. Kyseessä ei ollut osaltani mikään protesti tai sellainen, vain se että kaikki tämä oli liian myöhäistä, koska olin itsekin muuttunut ihmisenä enkä kokenut tälle enää tarvetta.

Joskus se harmittaa minua, mutta vain koska olen kiltti ihminen enkä halua loukata ketään. Epäilemättä hän loukkaantui siitä, mutta en voi sille mitään että ei enää kiinnostanut. Hyviä muistoja jäi paljon, mutta kaikelle on aikansa.

Kysymyksen voisi muotoilla "miksi jotkut kohtelevat ystäviään huonosti". Ettei sysätä vastuuta uhreille.