Miksi haluaisin lapsen vaikka en tavallaan edes halua?

Sama juttu täällä. Olen viimeaikoina alkanut miettiä yhä enemmän lapsen saantia, vaikka en ole mielestäni koskaan potenut vauvakuumetta. Inhoan myös turhaa meteliä ja epäjärjestystä sekä sitä, ettei asiat ole hallinnassani. Samoin tarvitsen pitkät yöunet. Rakastan matkustelua kaukomaissa ja bambumajoissa. Kaikki on siis vastaan.

Pelkään jääväni jostain paitsi jos en hanki.

Olin epä-äitimäinen. Ajatus lapsesta pilkahti välillä mielessä, en kuitenkaan tunne että olisin ollut vauvakuumeessa millään tavalla. Olen aina tarvinnut paljon unta,omaa aikaa ja rauhaa.

nyt minulla on vauva. Onhan tämä unenpuute murskaavaa, itku on herkässä ja pinna vielä herkemmässä. Illalla kun vauva on mennyt nukkumaan saan kuitenkin omaa aikaa, kuuntelen kuulokkeilla musiikkia, syön palan suklaata. Onneksi vauva on hyvä nukkumaan :) 

en kadu lastani, rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta, mutta tiedostan että ilman hyvää tukiverkostoa voisin olla ihan loppu.

mieti tarkkaan onko sinulla ihmisiä jotka auttavat jos väsyt.

eikä meidän kaikkien tarvi olla pullantuoksuisia tuulipukumammoja joilla on ollut vauvakuume koko ikänsä (anteeksi jos kuvaus loukkaa jotakuta)

mieti myös kestätkö kotona olemista. Tiedän että monet liikkuvat oaljonkin pienten vauvojen kanssa,matkustavat ym mutta minun tapauksessani tulee nyhvättyä kotona, vauvalla on suuri unentarve, ja selkeät rutiinit määräävät pitkälti päiväni. Pääsen näin helpommalla, vauva on tyytyväinen ja hyväntuulinen kun nukkuu suurinpiirtein samaan aikaan joka päivä. Ehkä sitten kun vauva kasvaa ja jaksaa olla enemmän hereillä pääsen minäkin ihmisten ilmoille. Niin ja ei tosiaan nuku jos lähdetään vaikka vaunuilla kaupunkiin, seuraa hälinää ym.

Niin joo, painoin vahingossa alapeukun sulle tonne pelottavaa kommenttiin. Sori :/

Mä olin äärimmäisen epä-äitimäinen ja kuitenkin tuli vauvakuume lähempänä neljääkymppiä. Lapsen hankinkin sitten, vaikkei ole edes miestä, eikä tukiverkkoja, enkä ole kyllä koskaan katunut. Minulla lapsi täytti sellaisen tietynlaisen tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunteen joka jossain taustalla aina vaivasi, vaikka loin uraa, matkustelin, olin välillä parisuhteissa, toteutin itseäni luovasti jne. Nyt minulla on sisäinen rauha elämässäni, ja olen paljon onnellisempi kuin ennen lasta, vaikka ulkoisesti elämäni on paljon "köyhempää", en esim. enää juuri matkustele, harrasta tms. En kaipaakaan sellaista, pelkkä oleminen lapsen kanssa on onnea.

[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 08:40"]

Sama juttu täällä. Olen viimeaikoina alkanut miettiä yhä enemmän lapsen saantia, vaikka en ole mielestäni koskaan potenut vauvakuumetta. Inhoan myös turhaa meteliä ja epäjärjestystä sekä sitä, ettei asiat ole hallinnassani. Samoin tarvitsen pitkät yöunet. Rakastan matkustelua kaukomaissa ja bambumajoissa. Kaikki on siis vastaan. Pelkään jääväni jostain paitsi jos en hanki.

[/quote]

Luuletko, että me muut lapsen hankkineet pitäisimme metelistä ja epäjärjestyksestä ja mielellämme luovumme hyvistä yöunista? Ei, vaan halu saada lapsi on niin suuri, että uhraamme nuo mukavuudet (+bambumajoissa lööbailun ynnä muun) muutamaksi vuodeksi. Niistä saa nauttia sitten taas kun lapsi/lapset kasvavat isommiksi. Mulla on yksi lapsi, nyt 2-vuotias, ja saan taas nukkua yöni hyvin. Lapsi nukkuu klo 21-7.30, mielestäni saan siinä välissä riittävästi unta. Yli vuosi menikin tosi huonoilla yöunilla, joten nyt en ainakaan heti jaksa ajatella toista lasta, ehkä joskus parin vuoden päästä sitten. Meteliä ei yhdestä tyttölapsesta kovin paljon lähde ja sotkukin on ihan siedettävällä tasolla ainakin nyt. Tyttö tykkää kovasti siivota ja järjestellä yhdessä vanhempien kanssa. Syömisen opettelu oli aika sotkuista puuhaa, mutta nyt sujuu jo ilman sotkua sekin. Pyykkiä tietysti syntyy nyt enemmän, varmaan keksinkertainen määrä siihen verrattuna mitä miehen kanssa kahdestaan. Vielä on tosin edessä kuivaksi opettelu, joten sotkun osalta on vielä luvassa ainakin pissojen pyyhkimistä lattioilta, mut sit kun siitä on selvitty, ollaan tän lapsen osalta jo aika hyvin sotkujenkin osalta selvillä vesillä :) Sit voidaankin tehdä uus sotkija tähän taloon, heh :D

Mä oon epä-äitimäinen, inhoan siivoamista, leipomista, askartelua, talviulkoilua, tarkkoja rutiineja ja melua ja rakastan keskittymistä vaativia ja yksintehtäviä harrastuksia. Pikkulapsiaika oli suoraan sanottuna aika ikävää mielestäni, koko ajan piti juosta perässä jne, oli sidottu ruoka-aikoihin, oli myös paha uhmaikä. Lisäksi oli vaikeaa, kun lapsella on niin erilainen luonne kuin itsellä, hän on vilkas, seurallinen ja temperamenttinen, minä rauhallinen introvertti.

Mulla on kuitenkin monia hyviä puolia äitinä vaikka ne ei ole tuollaisia stereotyyppisiä ominaisuuksia, ja niitä on helpompi toteuttaa kun lapsi on jo 6-vuotias. Jutellaan ja vitsaillaan paljon, pelataan korttia, kuunnellaan paljon erilaista musiikkia. Ihailen vilpittömästi lapsen vahvuuksia, kannustan ja en hermoile kovin turhasta. Tietysti vien myös esim. pulkkamäkeen ynnä muuta sellaista, mitkä ei ole itselle lempijuttuja, mutta tärkeitä lapslle. Joistain jutuista olen suosiolla "luistanut", esim. laitoin lapsen uimakouluun, kun itse en viihdy uimahallissa ollenkaan. Oikeastaan kerran vuodessa vaan tulee epä-äitifiilikset, kun pitää järjestää synttärit ja tarjottavat niihin. 

Pikkulapsista en ole oppinut siis epä-äitimäisenä pitämään, omaa toki rakastin mutta kivaa alkoi olla vasta n. 4-vuotiaan kanssa. Joillekinhan se pikkulapsiaika on elämän parasta aikaa. Äidit saa olla erilaisia ja jokainen perhe voi kehittää ne omat jutut. Mullekin lapsi on lisännyt hurjasti elämän merkityksellisyyttä.