mt-potilaat ja vaikka muutkin: puhutteko itseksenne?

Puhua pölpötän taukoamatta, enkä pidä itseäni mitenkään erikoisena. Mt-diagnoosejakaan ei ole.

En merkittävässä määrin. Jotain saatan äännellä, mutta en varsinaisesti puhele.

Voin kirota jotain asiaa tai puhua tv-sarjojen henkilöille tyyliin "mitä helvettiä sä teet". En kuitenkaan käy kiivaita keskusteluja itseni kanssa tai odota että telkkarista vastataan.

Mä kelailen juttuja esim. Kävelyllä ja juttelen niitä välillä itsekseni. Musta se on oikeestaan kivaa ja se jäsentää mun ajatuksia. Tulee tilaa. Pidän sitä inhimillistä...en mitenkään mielnterveyden haittana tai heikkoutena.

Ajatusten ja mietteiden avaaja ja vahvistaja ja uusien näkymien tuoja on itsekseen puhuminen.

No, ei siitä nyt jotain mielenterveysongelmaa tarvi tehdä...itekseen puhumisesTa.

Moni ilmiö on ihan normaali...kandee ajatella niin mieluummin kuin tehdä itsestään jotain potilasta.

Meitä mahtuu tänne erilaisia.. Ja on erilaisia tapoja ilmaista itseään.

Kunhan ei satuta itseään tai muita, niin voi itseään ilmaista monin tavoin.

Nykyään hyvä kun on handsfree-laitteet puhelimissa niin ei kukaan ihmettele yksinpuhujia.

Mä olen käsittääkseni ihan normaali ja todellakin jupisen itsekseni. Me, myself and I palaveeraa monta kertaa päivässä;)

Puhun usein itsekseni, kotona ollessa siis. Välillä kuvittelen, että ihastukseni on luonani ja juttelen
hänelle esim että no niin, jokos mennään nukkumaan. :D t. mt-kuntoutuja

Mulla alkoi itsekseenpuhuminen silloin, kun esikoiseni oli vauva. Koin, että vauvalle on puhuttava paljon, eikä vaan kaksin olla möllötettävä hiljaa. Sen yksinpuheluvuoden jälkeen ääneen yksin puhuminen jäi vähän päälle, tuli tavaksi.

Kun kirjoitan puhelimella viestiä niin puhun ääneen sen viestin. En tiedä miks.

Mulla on niin, että kun ajattelen jotain tunteita herättävää asiaa saatan sanoa jonkun sanan. Muutaman kerran viikossa ehkä. Ongelma on kai siinä vaiheessa, jos kuvittelee käyvänsä keskusteluja jonkun toisen persoonan tms kanssa.

En tietääkseni ole mt-ongelmainen (tosin kukapa nyt täysin terve olisi) ja puhun kyllä itsekseni. Se on nimenomaan sellaista ajatusten jäsentelyä; kun asioita selittää niin kuin selittäisi toiselle, niitä on helpompi itsekin hahmottaa. Yleensä mitä enemmän jokin asia kuohuttaa niin sitä herkemmin alan selostaa sitä ääneen. Puhun siis ikään kuin puhuisin jollekin mutta olen kyllä täysin tietoinen siitä että olen yksin :D

Sanoisin sitä ääneen ajatteluksi. En keskustele itseni kanssa, vaan esim. lapsen kanssa kotoa lähtiessä sanon ääneen seuraavaksi etsittävän tavaran nimen, jotta en unohda samantien mitä olin etsimässä juuri kyseisellä hetkellä (jää kuulon kautta kätevästi työmuistiin samalla). Tämä on alkanut vasta lastensaamisen jälkeen, osittain siitä syystä että kaikki on aina kadoksissa ja kaikki hommat aina keskeytetään eikä koskaan ole niin hiljaista että saisi rauhassa ajatella, osittain siksi että puhelen vauvalle niitä näitä muutenkin koko ajan. Se höpiseminen tahtoo jäädä päälle, koska olen yleensä koko ajan vauvan kanssa. Sitten varmaan joku kerta käy niin että esim. kaupassa puhelen vauvalle joka ei olekaan mukana vaan kotona isänsä kanssa... :D

Yritän välttää julkisilla paikoilla itsekseni puhumista, koska sitä pidetään outona. Ehkä siksi tämäkin ketju on osoitettu ensisijaisesti mt-ongelmaisille. Minä en sellainen ainakaan todetusti ole, ja aika moni muukin tervepäinen tässä on ilmoittautunut itsekseenpuhujaksi.

Kuopukselle puhuin jo vuodeosastolla ja veikkaanpa,että parikymppinen ensisynnyttäjä sai samassa huoneessa aikomoisen trauman asiasta.Hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta lasten kanssa olemisesta ja tietoa siitä, että on luonnollista puhua vauvalle olematta mielenterveyspotilas.

Juttelen koiralle usein, yksinasuvalla niin hiljaista. En odota, että koira vastaa :D

Puhelen itsekseni kuin istuisin jossain terapiassa. En kyllä niin selkeästi että siitä saisi selvää jos joku kuulisi. Mutinaa ja välillä selkeämpiä lauseita. Auttaa ahdistukseen yksinäisyydessä.

Joskus tulee puhuttua iteksee kyllä ja riittävän väsyneenä ja ns. oikeassa mielentilassa olen kerran onnistunut saamaan riidankin itteni kanssa aikaseks. En tiiä miten tuossakaa onnistuin, mut olenpaha erilainen nuori. :D
En pidä sitä mitenkään outona, monesti stressitilanteissa jäsentelen ajatukseni ääneen puhumalla. Tai itseasiassa ääneen vain hoen työvaiheet itelleni. Helpottaa työntekoa.

Täh, miten mt ja itsekseen puhuminen liittyvät toisiinsa?

Eihän ihminen mikään kone ole, elämä on valintoja. Jos sinulla on vessahätä ja jano, käyt mielessäsi "keskustelun" kumman asian hoidat ensin. Kyllä, ihan itse teet/annat itsellesi päivittäin erilaisia vaihtoehtoja, hullultahan se tavallaan kuulostaa, mutta se on perusaivotoimintaa. Jos satut sanomaan tästä jotain yksiksesi ääneen, se liittyy mt:een???

[quote author="Vierailija" time="25.11.2014 klo 08:08"]Kuopukselle puhuin jo vuodeosastolla ja veikkaanpa,että parikymppinen ensisynnyttäjä sai samassa huoneessa aikomoisen trauman asiasta.Hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta lasten kanssa olemisesta ja tietoa siitä, että on luonnollista puhua vauvalle olematta mielenterveyspotilas.
[/quote]
Minä puhuin jo vuodeosastolla esikoiselle (olin 20) ja mua jotenkin harmitti, että se vieressä oleva vain näpräsi puhelinta ja ravasi ulos ja sisään ja jätti vauvan huoneeseen :D Ja hän varmaan ajatteli että mitä toi tekee, kun juttelin ja haistelin ja suukottelin ja olin ihan tohkeissaan

Puhun ja olen aina puhunut itsekseni vaikkei minulla ole mitään mt-ongelmia. Se vaan selkeyttää ajatuksia ja  on mukavaa. Osaan toki olla puhumatta tilanteissa joissa ei sovi tai on outoa, puhun itsekseni vain kun olen yksin.