Lue keskustelun säännöt.
Te jotka löysitte jo nuorena hyvän miehen
08.11.2014 |
siis teini-ikäisenä tai parikymppisenä, ja olette nyt yli 30 ,40 tai 50
Ajatteletteko koskaan, miten onnekkaita olitte, kun löysitten hyvän miehen nuorena?
Oletteko onnellisia siitä,että on ollut joku jonka kanssa kasvaa ja jonka kanssa yhteiset muistot elämästä?
Uskotteko olevanne yhdessä elämänne loppuun asti?
Mikä miehessäsi ja suhteessanne on parasta?
Säälitkö koskaan ikisinkkuja? Tai mietitkö, miten onnekas olet heihin verrattuna?
Kommentit (44)
Tavattiin parikymppisinä, yhteisiä vuosia nyt päälle kymmenen. Olen miehestäni ja kolmen lapsemme isästä valtavan onnellinen ja kiitollinen, vaik välillä on päiviä jolloin se on maailman ärsyttävin olento. Parasta on miehen reilu luonne ja taito höpsöillä. Osaa pyytää ja antaa anteeksi. Näyttää hyvältä ainakin mun silmissä. Osoittaa välittämisen sekä mulle että lapsille. Uskoisin, et meillä on valmiudet olla yhdessä loppuelämä, molemmilla tahto selvittää kurjat vaiheet. Pelkkää ihanaa onnea en usko jokaisen hetken olevan, ei oo ollu tähänkän asti. Tavallaan säälin niitä sinkkuystäviäni, jotka tahtoisivat löytää pysyvän suhteen, mut ei vaan onnista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelitteko ikinä ettette kuitenkaan tule olemaan aina yhdessä, vai uskoitteko aina suhteenne kestävän ?
[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 21:34"]
Ajattelitteko ikinä ettette kuitenkaan tule olemaan aina yhdessä, vai uskoitteko aina suhteenne kestävän ?
[/quote]
Perustaisitko oman ketjun lisäkysymyksillesi, kiitos.
Jatketaan.
PS: sitä paitsi tota kysyttiin jo aloituksessa.
Se, että mies on "hyvä" mies tai itse on "hyvä" nainen, ei kuitenkaan tarkoita aina, että toisille oltaisiin juuri ne parhaimmat kumppanit. Meillä on parisuhde, jossa olemme monella lailla samalla aaltopituudella ja molemmat yritämme oikeasti olla empaattisia ja toisen huomioon ottavia. Silti meillä on ollut paljon vaikeita ja etäisiä vuosia.
Minä ajattelen, että on onnekasta että olemme olleet niin kauan yhdessä, että olemme saaneet oppia yhdessä parisuhdetaitoja ja sitä, miten toinen huomioidaan hyvinä ja pahoina päivinä, ilossa ja surussa. Se ei ole ollut minulle mitenkään luontaista ja on vaatinut paljon työtä. Niissä tilanteissa, mitkä nuorena koin riidoiksi ja mistä loukkaannuin, osaan nyt asettua toisen asemaan ja huomaan, ettei niissä useinkaan ole kyse minusta vaan kumppanin tarpeesta tukeen, lohdutukseen tai vain siihen tietoon, että minä rakastan häntä juuri sellaisena kuin hän on. Ei niillä ole ikinä mitään tekemistä ollutkaan riidanhalun kanssa, vaan pettymyksen kanssa.
Totta kai toivon jokaiselle ihmiselle hyviä ja rakastavia ihmissuhteita, sellaisessa muodossa kuin mitä he itselleen toivovat. Mut en varsinaisesti sääli ketään "ikisinkkua" koska tiedän kuinka paljon parisuhde vaatii työtä, tietoista sellaista, jos ei ole joko onnekas tai luontaisesti sosiaalisesti hyvin lahjakas. Tunnistan monissa sinkkukavereissani saman ristiriitojen ja oman keskeneräisyyden paljastamisen pelon mistä itse olen kärsinyt, ja tiedän että se on useimmilla se syy miksi he ovat ilman parisuhdetta, ei se etteivätkö he olisi voineet valita myös parisuhteessa elämisen montakin kertaa elämässään. Näen että se on heille enemmän valinta kuin käytännön pakko.