Tavismiesten pariutuminen

Kyllä hivelee tällaisen tupakoivan, kaljamahaisen semisti alkoholisoituneen sossupummin itsetuntoa, kun palstalta saa jatkuvasti kuulla olevansa tasokas panomies. :D

Mutta pakkohan se on uskoa, että kun kerran naisseuraa riittää, niin olen miesten ehdoton kärkikastia, vai mitä insseelit?

Vierailija kirjoitti:

Mikäs tavismiestä estää ryhtymästä tasokkaaksi panomieheksi? Panostaa vähän muuhunkin kuin siihen pornon katseluun, niin eiköhän se siitä?

Muuta vaan oma pituutesi, hiusrajasi, naaman luustosi ja ikäsi bro! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannustaisin MGTOW-ajatusmalliin. Elämä on paljon helpompaa.

minäkin kanmustan. Olin tuon aatteen kannattaja, mutta en enää. Kun en enää ollut kiinnostunut naisten asioista, naiset alkoivat olemaan kiinnostuneita minun puuhailuatani ja tekivät usein tuttavuutta. Nykyään en ole enää MGTOW, vaan yksinkertaisesti noukin rusinoita pullasta lukuisien irtosuhteiden muodossa. Jättäkää ne naiset omaan arvoonsa ja lakatkaa antamasta erityisoikeuksia siksi joska ovat naisia. Jos pyydetään apua niin aina maksu rahalla ym.

Ja kaltaistesi irtoilmareiden takia esimerkiksi minä en ole seuranhakupalveluissa lainkaan, joten kukaan aidosti tavallinen, tervepäinen mies ei voi minuun myöskään sitä kautta saada yhteyttä. Kiitos, kun toit tämänkin puolen näkyviin.

Tavismiehet eivät menettäneet kaikkia sosiaalisia taitojaan nettideittipalvelujen myötä. Heillä käy edelleen flaksi, tuolla ulkona, missä totuuskin on. (Jonnet eivät muista.)

Ei taviksilla mitään pariutumisongelmia ole. Ap ei tajua, ettei hänen luonteellaan ylletä tavikseksi.

Sadannen kerran: terapia saattaa auttaa.

Minusta kannattaa vain mennä esim tinderiin, olen lyhyt alle 170cm tavallisen näköinen Jukka ja ei tarvitse montaa päivää Tinderissä olla niin johan on naisia mistä valita...

Vierailija kirjoitti:

Hyvinhän nuo näyttää ympärillä pariutuvan. Jopa sellaiset, joilla näyttää olevan monellle naiselle ei-toivottuja piirteitä. Esim. omassa lähipiirissä häitään ovat tänä vuonna viettäneet parit, joissa 1) mies on 165-senttinen ja pikkupojan näköinen vaikka kolmekymppinen, 2) mies on todella juntti ja viinaan menevä, ehkä joskus ollut komeahko mutta aika rupsahtanut ja kaljamahainen jo ja 3) naamastaan kolhon ruma ja päälaelta jo kaljuuntunut, lyhyehkö ja kuivikkaan laiha 35 v mies. 

Valitettava kokemus kyllä omasta suvusta ja tuttavapiiristä on, että ujous, introverttiys ja/tai asperger-piirteet voi estää pariutumisen aika tehokkaasti. Tunnen joitain todella mukavia ja fiksuja, jotkut jopa varsin hyvän näköisiä miehiä, jotka ei ole paria löytäneet näistä syistä. Esim. oma serkku: tumma, pitkä, söpöllä tavalla komea kasvoista, tekniikan tohtori, mukava ja älykäs. Mutta myös vetäytyvä, hyvin ujo ja vakavaluonteinen. Vielä 42 v:nä sinkku, eikä tietääkseni ole koskaan seurustellut. Muutamat yritykset lähestyä naisia on johtaneet torjuntoihin, koska ilmeiisesti vähän sosiaalisesti kömpelönä ja ujona hänen lähestymiset on vähän kömpelöitä ja naisten mielestä "creepyjä".

Naisten kannattaisi preferoida kömpelösti lähestyviä miehiä, koska siitä tietää, ettei mies iske kaikkea mikä liikkuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä olen tavallinen mies. On liikunnallisia ja muuten sivistäviä harrastuksia, mutta kuitenkin siinä määrin, että jää aikaa myös parisuhteelle. Osa harrastuksista vie luontoon ja osa liikuntapaikoille. Lisäksi opikelen kieltä ja pidän kirjoista ja elokuvista. Olen siinä mielessä avoin, että mihin tahansa harrastukseen mahtuu mukaan tai toisaalta ne jättävät aikaa ja tilaa naisen omiin harrastuksiin. Käyn töissä ja maksan omaa asuntoa pois. Minulla on pitkän aikaa sitten päättyneen, yli 10 vuotta kestäneen suhteen jäljiltä teini-ikäinen lapsi joten parhaiten uskon kohtaavani sellaisen naisen kanssa, jolla on myös omia lapsia.

Haluan olla läsnä parisuhteessa ja haluan oikeastaan aivan kaiken tästä yhdestä ihmisestä. Haluan siis naisesta parhaan ystäväni, jota rakastella intohimoisesti. Suhtaudun joustavasti parisuhteen asumismuotoon ja sitoutumisen virallistamiseen, koska uskon, että kaksi toistaan rakastavaa ihmistä löytävät kyllä itselleen oikean tavan olla parisuhteessa. En kuitenkaan jousta uskollisuudesta, sitoutumisesta enkä me-hengestä. Minusta on sanottu, että minusta huomaa arvostukseni naista kohtaan ja onpa eksäni sanonut minun kohdelleen häntä kuin kukkaa kämmenellä.

Silti suhteet ovat päättyneet. Ekassa vaimoni petti ja sitä käsittelin terapiassa eikä minulla ole ollut luottamusongelmia sen jälkeisissä suhteissa. Parisuhdeterapiassa käynti kertokoon jotain halustani saada toimiva suhde ja valmiudestani katsella myös omaa toimintaani kriittisesti. Seuraava suhteeni, etäsuhde, päättyi kolmen vuoden jälkeen siihen, kun huomasin, että kumppanini ei ole valmis matkustamaan eli näkemään vaivaa suhteen ylläpitämiseksi samoin kuin minä. Lisäksi hän riitatilanteessa sanoi asioita, joita minä en ole valmis kumppanilleni sanomaan. Säilyttääkseni minuuteni sellaisena ihmisenä, joka minä haluan olla, oli erottava. Kolmas suhteeni päättyi, koska naisen käsitys yhteisestä ajasta muuttui radikaalisti ensimmäisen vuoden jälkeen. En kutsu parisuhteeksi sitä, että näen naapurikunnassa asuvaa naista kerran kuukaudessa eli harvemmin kuin näin etäsuhteessa ollessani 400km päässä olevaa kumppania. En varmasti ole täydellinen, mutta yritän liikkua oikeaan suuntaan. Lisäksi kieltäydyn uskomasta sitä, että sukupuoleni takia minulla on jokin merkittävä vika vuorovaikutustaidoissani tai luonteessani, joka erottaisi minut ikäisistäni naispuolisista uusiosinkuista, kun meillä kaikilla on kestävien ja onnistuneiden parisuhteiden lukumäärä 0. Voin ottaa vastuulleni sen, että olen rakastunut vääriin ihmisiin, mutta en tiedä miten muuttaisin sitä. Kukaan minua tuntematon ei kuitenkaan voi väittää sukupuoleni perusteella, että parisuhde ei ole minulle tärkeä enkä panosta siihen tai että en osaisi puhua tunteistani tai etten olisi liikkeellä kaikin puolin hyvin aikein liikkeellä.

3 kertaa olen siis ollut rakastunut ja kaikki rakkauteni kohteet tietävät tunteeni. En tiedä montako kertaa minulla on jäljellä. Jostain luin, että keskimäärin ihminen rakastuu 0-12 kertaa elämänsä aikana. Minulle riittäisi 4. Vaikeinta on hyväksyä, että edellinen kerta saattoi olla viimeinen. Jos jäljellä on kuitenkin kaipuu sen oikean löytämiseksi niin onko vielä toivoa? Yritän olla optimisti, mutta minä otan suhteen päättymisen melko vakavasti. Taistelen kyynistymistä vastaan. Myöskin oikean ihmisen kohtaaminen tuntuu vaativan melko monta kohtaamista väärän kanssa. Joskus uusiin ihmisiin tutustuminen on ihan mukavaa ja koitan tinderöintini sijoittaa näihin hetkiin, kun oikeasti olen kiinnostunut uusista ihmisistä. Koitan välttää suoranaista rakkauden etsimistä, koska uusia ihmisiä ei mielestäni tule liian nopeasti arvioida sitä kautta, että haluanko vanheta hänen kanssaan parisuhteessa.

M44

Tuollaista elämä monelle nykyään on. Ei monet enää pyrikään sellaiseen, että löytäisii jonkun jonka kanssa olla loppuelämä yhdessä, tai uskoisi johonkin yhteen oikeaan. Tosi moni ajattelee että jos on joku kiva, ollaan sen kanssa niin kauan kuin on kivaa, sitten jatketaan omia teitä jos ei enää ole. Itse jossain vaiheessa tämän hyväksyin ja luovuin pysyvän parisuhteen tavoittelun ihanteesta, ja sen jälkeen olen suurestii osannut nauttia esim. vain vuoden tai pari kestäneistä suhteista, eikä niiden päättymiseen liity enää tunnetta epäonnistumisesta. Nyt melkeinpä tunnen, että olisi tylsää olla yhden kanssa loppuelämä, mieluummin olen välillä yksin sinkkuna ja välillä taas jonkun uuden kanssa. 

Mä en vain tiedä, miten tuo asennemuutos tehdään. Ja jos se suhde päättyy, kun on vielä tunteita niin miten se ei voi tuntua pahalta? Mä en kyllästy kovin helposti kumppaniini ja jokin minussa vastustaa ajatusta, että rakkaudesta luovutaan ekan vastoinkäymisen kohdatessa. Lisäksi mä kuljen parisuhteen ajan laput niin silmillä, etten edes huomaa muita ihmisiä. Varmasti, jos osaisi ajatella noin niin se lisäisi onnellisuutta. Mutta toisaalta vaikka en pidä eroamisesta niin se suru ainakin kertoo, että suhde on ollut minulle arvokas ja osaan sitä kautta arvostaa sitä tunnetta. En välttämättä kyllä tarvitse sitä surua, koska koen onnea ja arvostusta kumppaniani kohtaan myös suhteen aikana eli mun ei tarvitsee menettää asiaa nähdäkseni sen arvon. Ehkä mua vaivaa suhteen päättyminen myös tuon vaivan takia minkä joutuu näkemään uuden eteen. En mä ikinä kävele suoraan seuraavaan. Jonkinlaista laiskuutta siis ja myös sitä sydämen uudestaan alttiiksi pistämisen ahdistusta.

M44

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä olen tavallinen mies. On liikunnallisia ja muuten sivistäviä harrastuksia, mutta kuitenkin siinä määrin, että jää aikaa myös parisuhteelle. Osa harrastuksista vie luontoon ja osa liikuntapaikoille. Lisäksi opikelen kieltä ja pidän kirjoista ja elokuvista. Olen siinä mielessä avoin, että mihin tahansa harrastukseen mahtuu mukaan tai toisaalta ne jättävät aikaa ja tilaa naisen omiin harrastuksiin. Käyn töissä ja maksan omaa asuntoa pois. Minulla on pitkän aikaa sitten päättyneen, yli 10 vuotta kestäneen suhteen jäljiltä teini-ikäinen lapsi joten parhaiten uskon kohtaavani sellaisen naisen kanssa, jolla on myös omia lapsia.

Haluan olla läsnä parisuhteessa ja haluan oikeastaan aivan kaiken tästä yhdestä ihmisestä. Haluan siis naisesta parhaan ystäväni, jota rakastella intohimoisesti. Suhtaudun joustavasti parisuhteen asumismuotoon ja sitoutumisen virallistamiseen, koska uskon, että kaksi toistaan rakastavaa ihmistä löytävät kyllä itselleen oikean tavan olla parisuhteessa. En kuitenkaan jousta uskollisuudesta, sitoutumisesta enkä me-hengestä. Minusta on sanottu, että minusta huomaa arvostukseni naista kohtaan ja onpa eksäni sanonut minun kohdelleen häntä kuin kukkaa kämmenellä.

Silti suhteet ovat päättyneet. Ekassa vaimoni petti ja sitä käsittelin terapiassa eikä minulla ole ollut luottamusongelmia sen jälkeisissä suhteissa. Parisuhdeterapiassa käynti kertokoon jotain halustani saada toimiva suhde ja valmiudestani katsella myös omaa toimintaani kriittisesti. Seuraava suhteeni, etäsuhde, päättyi kolmen vuoden jälkeen siihen, kun huomasin, että kumppanini ei ole valmis matkustamaan eli näkemään vaivaa suhteen ylläpitämiseksi samoin kuin minä. Lisäksi hän riitatilanteessa sanoi asioita, joita minä en ole valmis kumppanilleni sanomaan. Säilyttääkseni minuuteni sellaisena ihmisenä, joka minä haluan olla, oli erottava. Kolmas suhteeni päättyi, koska naisen käsitys yhteisestä ajasta muuttui radikaalisti ensimmäisen vuoden jälkeen. En kutsu parisuhteeksi sitä, että näen naapurikunnassa asuvaa naista kerran kuukaudessa eli harvemmin kuin näin etäsuhteessa ollessani 400km päässä olevaa kumppania. En varmasti ole täydellinen, mutta yritän liikkua oikeaan suuntaan. Lisäksi kieltäydyn uskomasta sitä, että sukupuoleni takia minulla on jokin merkittävä vika vuorovaikutustaidoissani tai luonteessani, joka erottaisi minut ikäisistäni naispuolisista uusiosinkuista, kun meillä kaikilla on kestävien ja onnistuneiden parisuhteiden lukumäärä 0. Voin ottaa vastuulleni sen, että olen rakastunut vääriin ihmisiin, mutta en tiedä miten muuttaisin sitä. Kukaan minua tuntematon ei kuitenkaan voi väittää sukupuoleni perusteella, että parisuhde ei ole minulle tärkeä enkä panosta siihen tai että en osaisi puhua tunteistani tai etten olisi liikkeellä kaikin puolin hyvin aikein liikkeellä.

3 kertaa olen siis ollut rakastunut ja kaikki rakkauteni kohteet tietävät tunteeni. En tiedä montako kertaa minulla on jäljellä. Jostain luin, että keskimäärin ihminen rakastuu 0-12 kertaa elämänsä aikana. Minulle riittäisi 4. Vaikeinta on hyväksyä, että edellinen kerta saattoi olla viimeinen. Jos jäljellä on kuitenkin kaipuu sen oikean löytämiseksi niin onko vielä toivoa? Yritän olla optimisti, mutta minä otan suhteen päättymisen melko vakavasti. Taistelen kyynistymistä vastaan. Myöskin oikean ihmisen kohtaaminen tuntuu vaativan melko monta kohtaamista väärän kanssa. Joskus uusiin ihmisiin tutustuminen on ihan mukavaa ja koitan tinderöintini sijoittaa näihin hetkiin, kun oikeasti olen kiinnostunut uusista ihmisistä. Koitan välttää suoranaista rakkauden etsimistä, koska uusia ihmisiä ei mielestäni tule liian nopeasti arvioida sitä kautta, että haluanko vanheta hänen kanssaan parisuhteessa.

M44

Tuollaista elämä monelle nykyään on. Ei monet enää pyrikään sellaiseen, että löytäisii jonkun jonka kanssa olla loppuelämä yhdessä, tai uskoisi johonkin yhteen oikeaan. Tosi moni ajattelee että jos on joku kiva, ollaan sen kanssa niin kauan kuin on kivaa, sitten jatketaan omia teitä jos ei enää ole. Itse jossain vaiheessa tämän hyväksyin ja luovuin pysyvän parisuhteen tavoittelun ihanteesta, ja sen jälkeen olen suurestii osannut nauttia esim. vain vuoden tai pari kestäneistä suhteista, eikä niiden päättymiseen liity enää tunnetta epäonnistumisesta. Nyt melkeinpä tunnen, että olisi tylsää olla yhden kanssa loppuelämä, mieluummin olen välillä yksin sinkkuna ja välillä taas jonkun uuden kanssa. 

Mä en vain tiedä, miten tuo asennemuutos tehdään. Ja jos se suhde päättyy, kun on vielä tunteita niin miten se ei voi tuntua pahalta? Mä en kyllästy kovin helposti kumppaniini ja jokin minussa vastustaa ajatusta, että rakkaudesta luovutaan ekan vastoinkäymisen kohdatessa. Lisäksi mä kuljen parisuhteen ajan laput niin silmillä, etten edes huomaa muita ihmisiä. Varmasti, jos osaisi ajatella noin niin se lisäisi onnellisuutta. Mutta toisaalta vaikka en pidä eroamisesta niin se suru ainakin kertoo, että suhde on ollut minulle arvokas ja osaan sitä kautta arvostaa sitä tunnetta. En välttämättä kyllä tarvitse sitä surua, koska koen onnea ja arvostusta kumppaniani kohtaan myös suhteen aikana eli mun ei tarvitsee menettää asiaa nähdäkseni sen arvon. Ehkä mua vaivaa suhteen päättyminen myös tuon vaivan takia minkä joutuu näkemään uuden eteen. En mä ikinä kävele suoraan seuraavaan. Jonkinlaista laiskuutta siis ja myös sitä sydämen uudestaan alttiiksi pistämisen ahdistusta.

M44

Sivusta: älä nyt liikaa syyllisty siitä, että nykyisin on kova paine kevytsuhteisiin. Ei ole mitenkään sanottua, että kaikki sopeutuvat sellaiseen. Se on vain yksi puoli siitä kehityksestä, ettei ole mitään instituutioita muutenkaan. Ei nyt ole oikein ratkaisuja tarjota, mutta toivottavasti löydät jonkun samalla tavalla ajattelevan. Itse olen keskittynyt parisuhteen puuttuessa niihin muihin pitkiin ihmissuhteisiin, jotka minulla jo nyt ovat, se täyttää osan tarpeista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä olen tavallinen mies. On liikunnallisia ja muuten sivistäviä harrastuksia, mutta kuitenkin siinä määrin, että jää aikaa myös parisuhteelle. Osa harrastuksista vie luontoon ja osa liikuntapaikoille. Lisäksi opikelen kieltä ja pidän kirjoista ja elokuvista. Olen siinä mielessä avoin, että mihin tahansa harrastukseen mahtuu mukaan tai toisaalta ne jättävät aikaa ja tilaa naisen omiin harrastuksiin. Käyn töissä ja maksan omaa asuntoa pois. Minulla on pitkän aikaa sitten päättyneen, yli 10 vuotta kestäneen suhteen jäljiltä teini-ikäinen lapsi joten parhaiten uskon kohtaavani sellaisen naisen kanssa, jolla on myös omia lapsia.

Haluan olla läsnä parisuhteessa ja haluan oikeastaan aivan kaiken tästä yhdestä ihmisestä. Haluan siis naisesta parhaan ystäväni, jota rakastella intohimoisesti. Suhtaudun joustavasti parisuhteen asumismuotoon ja sitoutumisen virallistamiseen, koska uskon, että kaksi toistaan rakastavaa ihmistä löytävät kyllä itselleen oikean tavan olla parisuhteessa. En kuitenkaan jousta uskollisuudesta, sitoutumisesta enkä me-hengestä. Minusta on sanottu, että minusta huomaa arvostukseni naista kohtaan ja onpa eksäni sanonut minun kohdelleen häntä kuin kukkaa kämmenellä.

Silti suhteet ovat päättyneet. Ekassa vaimoni petti ja sitä käsittelin terapiassa eikä minulla ole ollut luottamusongelmia sen jälkeisissä suhteissa. Parisuhdeterapiassa käynti kertokoon jotain halustani saada toimiva suhde ja valmiudestani katsella myös omaa toimintaani kriittisesti. Seuraava suhteeni, etäsuhde, päättyi kolmen vuoden jälkeen siihen, kun huomasin, että kumppanini ei ole valmis matkustamaan eli näkemään vaivaa suhteen ylläpitämiseksi samoin kuin minä. Lisäksi hän riitatilanteessa sanoi asioita, joita minä en ole valmis kumppanilleni sanomaan. Säilyttääkseni minuuteni sellaisena ihmisenä, joka minä haluan olla, oli erottava. Kolmas suhteeni päättyi, koska naisen käsitys yhteisestä ajasta muuttui radikaalisti ensimmäisen vuoden jälkeen. En kutsu parisuhteeksi sitä, että näen naapurikunnassa asuvaa naista kerran kuukaudessa eli harvemmin kuin näin etäsuhteessa ollessani 400km päässä olevaa kumppania. En varmasti ole täydellinen, mutta yritän liikkua oikeaan suuntaan. Lisäksi kieltäydyn uskomasta sitä, että sukupuoleni takia minulla on jokin merkittävä vika vuorovaikutustaidoissani tai luonteessani, joka erottaisi minut ikäisistäni naispuolisista uusiosinkuista, kun meillä kaikilla on kestävien ja onnistuneiden parisuhteiden lukumäärä 0. Voin ottaa vastuulleni sen, että olen rakastunut vääriin ihmisiin, mutta en tiedä miten muuttaisin sitä. Kukaan minua tuntematon ei kuitenkaan voi väittää sukupuoleni perusteella, että parisuhde ei ole minulle tärkeä enkä panosta siihen tai että en osaisi puhua tunteistani tai etten olisi liikkeellä kaikin puolin hyvin aikein liikkeellä.

3 kertaa olen siis ollut rakastunut ja kaikki rakkauteni kohteet tietävät tunteeni. En tiedä montako kertaa minulla on jäljellä. Jostain luin, että keskimäärin ihminen rakastuu 0-12 kertaa elämänsä aikana. Minulle riittäisi 4. Vaikeinta on hyväksyä, että edellinen kerta saattoi olla viimeinen. Jos jäljellä on kuitenkin kaipuu sen oikean löytämiseksi niin onko vielä toivoa? Yritän olla optimisti, mutta minä otan suhteen päättymisen melko vakavasti. Taistelen kyynistymistä vastaan. Myöskin oikean ihmisen kohtaaminen tuntuu vaativan melko monta kohtaamista väärän kanssa. Joskus uusiin ihmisiin tutustuminen on ihan mukavaa ja koitan tinderöintini sijoittaa näihin hetkiin, kun oikeasti olen kiinnostunut uusista ihmisistä. Koitan välttää suoranaista rakkauden etsimistä, koska uusia ihmisiä ei mielestäni tule liian nopeasti arvioida sitä kautta, että haluanko vanheta hänen kanssaan parisuhteessa.

M44

Tuollaista elämä monelle nykyään on. Ei monet enää pyrikään sellaiseen, että löytäisii jonkun jonka kanssa olla loppuelämä yhdessä, tai uskoisi johonkin yhteen oikeaan. Tosi moni ajattelee että jos on joku kiva, ollaan sen kanssa niin kauan kuin on kivaa, sitten jatketaan omia teitä jos ei enää ole. Itse jossain vaiheessa tämän hyväksyin ja luovuin pysyvän parisuhteen tavoittelun ihanteesta, ja sen jälkeen olen suurestii osannut nauttia esim. vain vuoden tai pari kestäneistä suhteista, eikä niiden päättymiseen liity enää tunnetta epäonnistumisesta. Nyt melkeinpä tunnen, että olisi tylsää olla yhden kanssa loppuelämä, mieluummin olen välillä yksin sinkkuna ja välillä taas jonkun uuden kanssa. 

Mä en vain tiedä, miten tuo asennemuutos tehdään. Ja jos se suhde päättyy, kun on vielä tunteita niin miten se ei voi tuntua pahalta? Mä en kyllästy kovin helposti kumppaniini ja jokin minussa vastustaa ajatusta, että rakkaudesta luovutaan ekan vastoinkäymisen kohdatessa. Lisäksi mä kuljen parisuhteen ajan laput niin silmillä, etten edes huomaa muita ihmisiä. Varmasti, jos osaisi ajatella noin niin se lisäisi onnellisuutta. Mutta toisaalta vaikka en pidä eroamisesta niin se suru ainakin kertoo, että suhde on ollut minulle arvokas ja osaan sitä kautta arvostaa sitä tunnetta. En välttämättä kyllä tarvitse sitä surua, koska koen onnea ja arvostusta kumppaniani kohtaan myös suhteen aikana eli mun ei tarvitsee menettää asiaa nähdäkseni sen arvon. Ehkä mua vaivaa suhteen päättyminen myös tuon vaivan takia minkä joutuu näkemään uuden eteen. En mä ikinä kävele suoraan seuraavaan. Jonkinlaista laiskuutta siis ja myös sitä sydämen uudestaan alttiiksi pistämisen ahdistusta.

M44

Sivusta: älä nyt liikaa syyllisty siitä, että nykyisin on kova paine kevytsuhteisiin. Ei ole mitenkään sanottua, että kaikki sopeutuvat sellaiseen. Se on vain yksi puoli siitä kehityksestä, ettei ole mitään instituutioita muutenkaan. Ei nyt ole oikein ratkaisuja tarjota, mutta toivottavasti löydät jonkun samalla tavalla ajattelevan. Itse olen keskittynyt parisuhteen puuttuessa niihin muihin pitkiin ihmissuhteisiin, jotka minulla jo nyt ovat, se täyttää osan tarpeista.

En. Mulla on syvä luottamus siihen, että ihminen on onnellisimmillaan, kun saa olla oma itsensä. Se on myös paras tapa olla onnellinen parisuhteessa, kun ei tarvitse esittää mitään, mitä ei ole. Silti ei varmaan haittaisi, jos en parisuhteen päättymistä ottaisi suurena epäonnistumisena. Siitä on pitkä matka mun kohdalla vielä ihmissuhteiden kertakäyttökulttuuriin.

Kiva, muuten, että täällä joku puhuu kuin ihan oikealle ihmiselle.

M44

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannustaisin MGTOW-ajatusmalliin. Elämä on paljon helpompaa.

minäkin kanmustan. Olin tuon aatteen kannattaja, mutta en enää. Kun en enää ollut kiinnostunut naisten asioista, naiset alkoivat olemaan kiinnostuneita minun puuhailuatani ja tekivät usein tuttavuutta. Nykyään en ole enää MGTOW, vaan yksinkertaisesti noukin rusinoita pullasta lukuisien irtosuhteiden muodossa. Jättäkää ne naiset omaan arvoonsa ja lakatkaa antamasta erityisoikeuksia siksi joska ovat naisia. Jos pyydetään apua niin aina maksu rahalla ym.

Ei tuo ole MGTOW-aatteen vastaista, irtosuhteet voivat kuulua siihen ihan hyvin jos naisia sen verran sietää. Idean ytimessä on pikemminkin se, ettei lähdetä sitoutumaan, perustamaan perhettä, avioitumaan koska siinä lukitsee itsensä kuvioihin joista ei pääse koskaan todella pois.

Ne viisi palstalaisten vihaamaa kirjainta...!

Yksi vaihtoehto on alkaa tytyilemään. Silloin tuo miesten 80% osuus deittisovelluksissa pienenee ja ongelma korjaantuu.

Lähes kaikissa Suomen kunnissa on 20-29-vuotiaita miehiä enemmän kuin saman ikäluokan naisia. Vain 11 kunnassa 20-29-vuotiaita naisia on enemmän kuin miehiä. Hammarlandin kunnassa on yhtä paljon 20-29-vuotiaita miehiä ja naisia. Kaikissa muissa Suomen 299 kunnassa on enemmän 20-29-vuotiaita miehiä kuin naisia.

Muuta semmoiseen kuntaan, missä on enemmän naisia. Esimerkiksi Helsinkiin. Ei se ole naisten vika, että miehiä on enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikäs tavismiestä estää ryhtymästä tasokkaaksi panomieheksi? Panostaa vähän muuhunkin kuin siihen pornon katseluun, niin eiköhän se siitä?

Tyhmä kysymys, geenit tietenkin.

Miten pystyt panostamaan parempaan naamaan ja pituuteen? Perusluonnekin on pitkälti peritty joten hankala on muuttua läpänheittäjäalfakovikseksi.

Syytä sitren vanhempiasi ja tyydy olemaan yksin.

Te palstan miehet, kuten sinä, ap, uskotte vakaasti tähän tasoteriaan. Ala itse boudattaa sitä joko a) tyydyt oman tasoiseen naiseen, eli sellaiseen, jonka voit saada tai b) nostat tasoasi. Tasoaan voi nostaa monelka tavalla, te itse olette sitä mieltä että naiset on håria, jotka juoksee paksun lompsan perässä. Hanki semmoinen. Ei tekosyitä. Suomessa voi opiskella lähes ilmaiseksi hyväpalkkaisern ammattiin, voit perustaa yrityksen, sijoittaa osakkeisiin jne.

Kummasta nyt on kyse irtopillun saamisesta vai pariutumisesta, kun ap puhuu oanomiehistä aloituksessaan.

Laita ne tilastot tähån, jossa selväst8 näytetään, että 80% naisista pariutuu panomiesten kanssa. Lisäksi mäörittele panomies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvinhän nuo näyttää ympärillä pariutuvan. Jopa sellaiset, joilla näyttää olevan monellle naiselle ei-toivottuja piirteitä. Esim. omassa lähipiirissä häitään ovat tänä vuonna viettäneet parit, joissa 1) mies on 165-senttinen ja pikkupojan näköinen vaikka kolmekymppinen, 2) mies on todella juntti ja viinaan menevä, ehkä joskus ollut komeahko mutta aika rupsahtanut ja kaljamahainen jo ja 3) naamastaan kolhon ruma ja päälaelta jo kaljuuntunut, lyhyehkö ja kuivikkaan laiha 35 v mies. 

Valitettava kokemus kyllä omasta suvusta ja tuttavapiiristä on, että ujous, introverttiys ja/tai asperger-piirteet voi estää pariutumisen aika tehokkaasti. Tunnen joitain todella mukavia ja fiksuja, jotkut jopa varsin hyvän näköisiä miehiä, jotka ei ole paria löytäneet näistä syistä. Esim. oma serkku: tumma, pitkä, söpöllä tavalla komea kasvoista, tekniikan tohtori, mukava ja älykäs. Mutta myös vetäytyvä, hyvin ujo ja vakavaluonteinen. Vielä 42 v:nä sinkku, eikä tietääkseni ole koskaan seurustellut. Muutamat yritykset lähestyä naisia on johtaneet torjuntoihin, koska ilmeiisesti vähän sosiaalisesti kömpelönä ja ujona hänen lähestymiset on vähän kömpelöitä ja naisten mielestä "creepyjä".

Naisten kannattaisi preferoida kömpelösti lähestyviä miehiä, koska siitä tietää, ettei mies iske kaikkea mikä liikkuu. 

Ai semmoisia jotka tulee baarissa vierern ja istuu hiljaa ja sitten sanoo, etyä.pillua tekee mieli, lähetkö panemaan. Juu, ei kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvinhän nuo näyttää ympärillä pariutuvan. Jopa sellaiset, joilla näyttää olevan monellle naiselle ei-toivottuja piirteitä. Esim. omassa lähipiirissä häitään ovat tänä vuonna viettäneet parit, joissa 1) mies on 165-senttinen ja pikkupojan näköinen vaikka kolmekymppinen, 2) mies on todella juntti ja viinaan menevä, ehkä joskus ollut komeahko mutta aika rupsahtanut ja kaljamahainen jo ja 3) naamastaan kolhon ruma ja päälaelta jo kaljuuntunut, lyhyehkö ja kuivikkaan laiha 35 v mies. 

Valitettava kokemus kyllä omasta suvusta ja tuttavapiiristä on, että ujous, introverttiys ja/tai asperger-piirteet voi estää pariutumisen aika tehokkaasti. Tunnen joitain todella mukavia ja fiksuja, jotkut jopa varsin hyvän näköisiä miehiä, jotka ei ole paria löytäneet näistä syistä. Esim. oma serkku: tumma, pitkä, söpöllä tavalla komea kasvoista, tekniikan tohtori, mukava ja älykäs. Mutta myös vetäytyvä, hyvin ujo ja vakavaluonteinen. Vielä 42 v:nä sinkku, eikä tietääkseni ole koskaan seurustellut. Muutamat yritykset lähestyä naisia on johtaneet torjuntoihin, koska ilmeiisesti vähän sosiaalisesti kömpelönä ja ujona hänen lähestymiset on vähän kömpelöitä ja naisten mielestä "creepyjä".

Naisten kannattaisi preferoida kömpelösti lähestyviä miehiä, koska siitä tietää, ettei mies iske kaikkea mikä liikkuu. 

Sinä saat miehenä valita, ketä naista lähestyt, naisilla on oikeus valita myös, kenen iskuyrityksiin låmpenee. Eikö niin.

Miksi et ap itse tyydy semmoiseen naiseen, jonka voit saada?

Tavismiehet haluaa huippunaisia, siis malleja (tai melkein), ja lisäksi hyviä kotiemäntiä, sekä taitavia sängyssä, mutta miehet itse ovat tavis...??? Kannattaako alentaa rimaa... :-(