Jätin mielenterveyspotilaan

2

Minäkin olen ollut pahasti masentunut. Pahimpina aikoina oikein toivoin, että ihmiset lähtisivät elämästäni ja saisin elää ihan yksin jossain maanraossa tai sitten tapan itseni. Olin v-mäinen ämmä joka syytti muita ja itsessäni ei muka ollut vikaa. Läheiset eivät jättäneet vaikka jälkikäteen olen sanonut heille, että minut olisi kylmästi pitänyt vaan lempata pois elämästä.

Vaikka olen mt-potilas niin sanon että masennuksen takia saa jättää, jos voimat käyvät vähiin! Ei ihminen voi ripustautua toiseen kiinni. On oltava sen verran itserakas ja välittää myös omasta ja mahd. muun perheen hyvinvoinnista. 

Onneksi mulla on luotettavia läheisiä, jotka eivät hylänneet pahimman hädän keskellä. Muuten en olisi enää tässä. Nyt kaikki on hyvin.

Sivu2

[quote author="Vierailija" time="04.11.2014 klo 08:23"]

Kaipaan kovasti ajatuksia ja kommentteja aiheesta vakava masennus ja sen rinnalla eläminen. Jätin miehen, joka vei sydämeni, mutta samalla oman elämäni. Mieheni sairastaa vakavaa masennusta ja on lisäksi mustasukkainen. Tasapainoilen tällä hetkellä ilon ja helpotuksen, surun ja pettymyksen tunneaallokossa. Löytyykö täältä saman kokeneita?

[/quote]

Rakasta, kärsi, mut älä unhoita!!

2

Minä oon just eronnut miehestäni, jonka persoonallisuus on epävakaa ja kärsii lisäksi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ongelmat juontavat lapsuudesta, hänen perheessään on käytetty henkistä väkivaltaa ja uskonnolla kiristämistä, esim. pientä lasta peloteltu helvetillä ym. Hyväksyisin mielenterveysongelmat osana elämäämme, jos mieheni itse olisi hyväksynyt oman tilanteensa ja halunnut apua. Mutta ei, asenne asiaan oli tosi huono ja hän pelkäsi kohdata ongelmansa ja lääkitsi pahaa oloaan alkoholilla ja joskus myös huumeilla. Arki oli ihan kamalaa, mulla oli jatkuva huoli ja koskaan en voinut tietää mitä se ukko seuraavaksi keksii ja minne katoaa moneksi päiväksi. Loppui vaan jaksaminen, kun ei mun apu kelvannut, eikä itse ottanut vastuuta mistään. Oon tosi surullinen, että suhteemme päättyi näin ja jätin hänet vaikeuksiensa kanssa yksin. Syyllisyys on kova, mutta ratkaisu oli ainoa oikea mahdollinen tässä tilanteessa, koska kärsin jo itsekin kovasta ahdistuksesta ja uniongelmista mieheni sekoilun takia.

Tämä on niin vaikea aihe. Mulla on mt- ja päihdeongelmainen sisko. Viimeisimpien sekoilujen jälkeen olen ollut niin rikki että minun on luultavasti pakko laittaa välit poikki. Jos ei nyt loppuelämäksi niin ainakin siihen asti että alkaa etsiä apua ja yrittää laittaa elämänsä kuntoon. En tiedä mikä dg hänellä on vai onko mitään, välillä on ihan hyviä jaksoja ja sitten taas sekoaa, haukkuu kaikki maan rakoon, kaikki on muiden syytä, sössii asiansa ja vanhemmat sitten yrittävät korjata jälkiä ja nostaa jaloilleen. Kyse on ihan aikusesta ihmisestä. Minulla on pieniä lapsia enkä kerta kaikkiaan jaksa enää murehtia, surra ja pelätä vaan haluaisin elää onnellisena omaa elämääni. Olen aina niin huolissani etten saa kunnolla syötyä enkä nukuttua, murehdin vain. Olisi ihan eri juttu jos hän myöntäisi että tarvitsee apua, yrittäisi saada elämänsä kuntoon, kertoisi että nyt menee huonosti. Mutta ei, aina järjetöntä haukkumista, huutoa ja tuulesta temmattuja syytöksiä aivan puun takaa, vaikka juuri aikaisemmin olisi kaikki näyttänyt olevan ihan ok. 

En vain jaksa enää. En jaksa välittää, en soitella perään, en kuunnella haukkuja, en viedä sairaalaan, en tsempata. Mutta syyllisyys on ihan hirveä. Tunnen myös vastuuta siitä miten vanhempani jaksavat, äitini varsinkin. Mutta en voi antaa tämän tuhota elämääni ja omaa perhettäni. En vaan voi. Voi kun tulisi joku ja sanoisi että ei sun kuule tarvii, elä omaa elämääsi ja pidä huoli lapsistasi ja itsestäsi. Jos tää vain joskus loppuisi mutta ei kai se lopu ennen kuin joku kuolee. Joko sisko tai vanhemmat, ainakin silloin pääsisivät rauhaan. En usko että tässä mitään ihmeellistä paranemista tapahtuu, saman paskan kanssa saadaan temppuilla koko loppuelämä. 

Jokaisella on ensisijaisesti vastuu omasta ja lapsiensa hyvinvoinnista. Toisen tukena on hyvä olla niin kauan kuin jaksaa. Sitten, kun ei jaksa niin on parempi, että pelastaa edes itsensä. Sitä toista kun ei voi parantaa. Ja masennus ei ole mikään tekosyy kohdella toista huonosti. Itsekin olen käynyt läpi vuosien vakavan masennuksen japidän ap:n syyllistämistä törkeänä

Kaverini oli masentunut. Minä kuulemma masensin häntä. Myöhemmin ymmärsin, että monet muut ennen minua olivat masentaneet häntä. Hän oli kuin kuningatar. Punainen matto olisi aina pitänyt levittää hänen eteensä. Hän puhui kaiken aikaa ja aina itsestään. Muitten kokemukset aiheutti hänelle päänsärkyä ja pahensi hänen masennustaan. En tiedä oliko hän oikeesti masentunut vai kiukuttelija, joka ei aina saanut tahtoaan läpi. Vaikutti siltä, kuin hän olisi halunut heittäytyä siihen masennukseen saadakseen jotakin hyötyä. Monesti mietin sitä, että uskoiko hänen hoitava psykiatrinsa oikeesti siihen hänen masennukseensa. Hän osasi heittäytyä hyvin nöyräksi ja säälittäväksikin, jos joutui alakynteen ja itki aina perään, että älä jätä minua. Mutta heti kun pääsi niskan päälle alkoi komentelu, määräily ja hallitseminen. Toinen ihminen oli hänelle palvelija, ei muuta.

[quote author="Vierailija" time="04.11.2014 klo 11:37"] [/quote] En ole ap, eikä kumppanillani ole ollut masennusta (minulla itselläni toisin syvä masennus psykoottisin piirtein, mutta on jo parempana), mutta tutustuin tässä pari viikko sitten mieheen ihan kaveripohjalta, mutta tästä tuli parissa viikossa todella mustasukkainen persoona minua kohtaan. Kävi mm öisin mun kodin pihalla katsomassa onko valoja päällä, vaikka kotiosoitettani en missään vaiheessa kertonut tälle. Oli jostain etsinyt sen käsiinsä, ihankuin myös minun puhelinnumeron. Viestejä tuli satoja vuorikaudessa, myös öisin. Yritti estää minun ja poikaystäväni näkemisen, ja pommitti viesteillä ja puheluilla etenkin silloin, jos tiesi minun olevan poikaystävälläni. Meni siihen, etten voinut enää pitää puhelintani päällä, se olisi muuten mennyt tukkoon viesteistä, enkä uskaltanut nukkua, tai pitää valoja päällä, koska tämä saattoi olla puhalla katsomassa ikkunoihin. Oli omasta mielestään vain "hieman läheisriippuvainen". Onko tässäkin tapauksessa ehdoton ei välien katkaisulle?

[/quote] Oho! Aivan kuin minun kertomukseni parin vuoden takaa! Olin työllistämiskursseilla ja siellä oli mies, joka oli oudosti kiinnostunut. Olin naimisissa mutta ero miehestä vireillä. Ilmaisin hänelle ihan suoraan, että en missään tapauksessa ala seurustelemaan. Hän kertoi olevansa impotentti eikä häntä seksielämä kiinnosta ollenkaan. Omien sanojensa mukaan hän halusi vain ystävyyttä.

Mutta hänen "ystävyytensä" tarkoitti käytännössä sitä, että minä en olisi saanut pitää mitään yhteyttä ulkomaailmaan! En keneenkään. Melkein tuntematon mies oli minusta sairaalloisen mustasukkainen!

Sitten aloin huomata että kadullamme päivystää autossa joku. SE OLI TÄMÄ puolituttu mies! Hän oli siis myös kaivanut osoitetietoni jostain. Puhelinnumeron hän oli saanut kurssitiedoista.

Hän ei tajunnut, että esim. koiraani ulkoiluttaessa käytin rivitalomme takaovea, josta oli suora pääsy lenkkipoluille. 

Hän syytteli minua kokoajan valehtelusta. Olin ymmälläni. Minulla on vammainen lapsi, jota käy lääkejumppari treenaamassa 2 iltaa viikossa. Homma repesi, kun miespuolinen jumppari kävi eka kerran. Siinä vaiheessa yhdistin kadulla päivystävän auton tähän mieheen, joka muuten oli minua huomattavasti vanhempi.

Kerran kun olin koiran kanssa palaamassa lenkiltä kotiin, laittoi tämä mies tekstiviestiä, että oletkos kotona? Vastasin, että en ole. Välittömästi tuli vastaus että älä valehtele, missä muka olet. Sanoin, että olen tässä autosi takana koiran kanssa. HÄn tuli autosta ulos ja alkoi juttelemaan NIIN KUIN MITÄÄN OUTOA EI OLISI TILANTEESSA. Sanoin, että minun on mentävä kotiin, koska lapsenvahdin on päästävä lähtemään. Hän pyysi päästä kyläilemään. Sanoin ok, ja esittelin hänet lapsenvahdilleni ennen hänen lähtöään.

Mies oli erittäin hurmaava. Koira tykkäsi hänestä ja mies korjasi vaaralliseksi muuttuneen kirjahyllyni. Sovimme, että hän tulee reilusti KUTSUTTUNA kyläilemään ja lopettaa stalkkaamisen. Hän runoili, että oli huolissaan minun turvallisuudestani ja siksi käy "vähän tarkistamassa tilannetta välillä". 

Olin hullu kun uskoin häntä. Seuraavat kyläilykerrat eivät menneet yhtä leppoisasti. Ja stalkkaaminen jatkui. Hänen missionsa oli saada minut kiinni valehtelusta. Ja se minun "valehteluni" perustui hänen omiin virheellisiin päätelmiinsä. Kuten tämä koirani kanssa lenkkeily. Hän kun näki, että lapsenvahti tulee meille hän oletti että minulle tulee vieras. Sitten kun hän soitti ja kysyi olenko kotona ja kun vastasin että en kun olen lenkillä koiran kanssa, hän sanoi että älä valehtele? Kun miespuolinen lääkejumppari tuli, mies soitti 10 minuutin välein. Hänen ajatuksensa oli, että estää sillä minun naimiseni lääkejumpparin kanssa! 

Tämä kaikki tuli ilmi siis vasta myöhemmin.

Kerran kun hän tuli, hän oli napannut erektiolääkettä. Yritti saada seksiä. Olisi ehkä onnistunutkin, ellei hän olisi vähän aikaisemmin kännissä (hän joi lähes joka päivä, ja varmaan ajeli myös kännissä) hän siis sanoi vähän ennen sammumistaan että minun vammaiselle lapselle olisi kaikkein parasta kun hänet ampuisi! Tai siis sanamuoto oli "sen vammasen kakaran". Lapseni oli miehelle SE. Muuten hän puhui lähes kirjakieltä ja sanoi hmisestä aina hän.

No piiiiitkä juttu lyhyeksi. Katkaisin totaalisesti välit häneen ja otin veljeni turvakseni. Mies sanoi että hän "ampuu sen jätkän". Kun sanoin että nyt otan yhteyttä poliisiin, sai se äijän perääntymään. Mutta ei se ihan sillä ollu selvä.

Lopputulos oli se, että vasta "eromme" jälkeen huomasin kuinka ahdistunut olin. Se oli kuin joku raskas möykky jota raahasin mukanani. Mutta se suli pois kun purskahdin itkuun sellaisen puhelun jälkeen, jossa tämä mies haukkui minut totaalisesti. Hän mm. sanoi että kuvitteli minun olevan hyvä ja erillainen ja muiden huorien yläpuolella. Mutta että hänelle oli selvinnyt että olin samanlainen persettä jakava ämmä kuin kaikki muutkin naiset. Sanoi vielä että vammainen lapseni oli Jumalan rangaistus huoraamisestani!

Mutta kun soitin poliisille ja he olivat ottaneet yhteyttä tähän mieheen, loppui hänen stalkkaamisesnsa siihen.

Joten minun neuvoni on: jos kumppani aiheuttaa toistuvasti pahaa mieltä pyydä jonkun sinua tuntevan ulkopuolisen mielipidettä! Ystävät kyllä kertovat, jos mielipahasi johtuu sinun epärealistisista haaveistasi tai kumppanin mielenvikaisuudesta. Näin kärjistetysti sanottuna.
[/quote]

En siis ole ainoa :/ Minulla ei mennyt noin pahaksi, ehkä siksi, kun kerettiin tuntea se pari viikkoa. Niin lyhyessä ajassa kuitenkin tunkeutui elämääni niin hallitsevasti... Eikä näe mtn väärää käytöksessään.
.
Itse seurustelen, olen seurustellut saman miehen kanssa kohta 3v, ja yhteen muutto on tiedossa nyt alkuvuodesta, ja tämä mun vainooja tiesi sen varsin hyvin. Puhuin poikaystävästäni joko poikaystävänä, tai avopuolisona. Silti tuntui, että tämä vainooja oikein toivoi meidän eroa. Aina kyseli, että mitä se "kusipää" nyt on tehnyt, viitaten siis poikaystävääni, jos minulla oli huonompi päivä, ja "taasko sinä olet menossa sen luokse, älä mene, jää tänne mun kanssa". Ollaan samassa koulussa tämän ihmisen kanssa. Ruokatauvot ja kaikki olisi pitänyt viettää vainoojan kanssa... Oikeasti vessoillekkin seurasi mukaan. Jäi, sentään, käytävän puolelle odottamaan.
.
Jos vielä häiritsee, niin otan poliisiin yhteyttä. Ei ole enää pariin päivään kuulunut mitään, kun laitoin tämän numeron esto-listalle.
.
- nro 10

[quote author="Vierailija" time="04.11.2014 klo 08:58"]

Ei kukaan ole velvollinen pilaamaan elämänsä toisen sairauden ja vittumaisen käytöksen takia!

[/quote]Juuri näin. Hyvin kiteytetty!

Hyvä ap! Älä ota takaisin!

Multa et saa sääliä tai kunnioitusta. Sairastin itse vakavan masennuksen. Mies pysyi rinnalla vaikeuksista huolimatta. Älä sitten luule että mies ottaa takaisin jos ja kun paranee.

Aaltoja, hieno ihminen olet.

Minä. Ymmärrän tunteesi. Nyt tulee klisee mutta aika tosiaan auttaa.

Oleb ainakakin melkein saman kokenut , paitsi masentunut jätti itse minut, koska näki , että minullekkin alkoi sen kaiken huolen sisällä tulla masennus

Exäni jätti minut pahimman masennukseni ollessa pahimmillaan. Pitkään tuntui, että viimeinenkin kipinä elämästä sammui, mutta lopulta pääsin parempaan kuntoon enkä ole enää katkera hänen lähdöstään. Vakavasti masentuneen kanssa eläminen on varmasti raskasta.

Ei ole kokemusta, mutta mielestäni teit oikein. Ero ei ikinä ole helppo juttu, mutta joskus on pakko toimia saadakseen oma elämä hallintaan. Sairaan ihmisen jättäminen kuulostaa julmalta, mutta toivottavasti hän saa tilalle tukea muilta ihmisiltä, sellaisilta, jotka ovat sysäneet vastuun sinulle kuten vanhemmat, ystävät, avohoito jne.

En minäkään tuomitse, kun en tarkkaan tilannetta tiedä. Mieleen tulee asinoastaan, että toivottavasti et itse koskaan sairastu masennukseen...