Siis eikö jotkut vanhemmat oikeasti välitä aikuisista lapsistaan?

Valitettavasti taitaa normaalit, hyvät vanhemmat olla vähemmistö. Siis sellaiset, jotka antavat lapselleen hyvät eväät elämään (tarkoitan tässä rakkautta, kasvatusta ja tietoa, en rahaa) ja myöhemmin välittävät ja auttavat pyyteettömästi tarvittaessa mutta eivät tuppaudu aikuisen lapsensa elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tyypillistä. Sitten vanhuksena pillitetään kun lapset ei huolehdi heistä.

Elämä on valintoja.

Tämä nyt on todella typerä klishee, en ole koskaan tajunnut tätä. Itse olen huolehtinut nykyisin akateemiset lapseni, mutta en todellakaan oleta heidän ”huolehtivan” minusta vanhana; emme elä kehitysmaassa, siellä lisäännytään vanhuuden turvaksi.

Kuka sinusta siis huolehtii vanhana ja pitää puoliasi?

Joku kireällä aikataululla luonasi piipahtava lääkkeiden jakaja?

Minä olen aikuisten lasten äiti, jo vanhahko.

Yksi lapsista on aina kärkkymässä jotain. Esim. omaa lainaa ei haluttaisi ottaa, vaikka on vakituinen työpaikka.

Minuun otetaan yhteyttä vain, kun ollaan jotain vailla: rahaa, neuvoja, lapsenhoitoa.

Kaipaisin semmoista tavallista yhteydenpitoa, jutustelua, elämän jakamista.

Nuorempaa polvea ei kiinnosta tippaakaan, miten minulla menee, tai mitä teen - vai teenkö mitään.

Ja kaikkia lapsiani olen huomioinut, heidän hyvinvointinsa on ollut minulle jopa tärkeämpää kuin omani. En esim. koskaan 'hankkinut' uutta miestä sen jälkeen, kun isänsä eli ent aviopuolisoni lähti. Nyt saan sitten viettää yksinäistä vanhuutta.

Jos olet kovin hanakasti aina asettanut lapsesi itsesi edelle, eikö heidän käytöksensä selity juuri tällä kasvatusmallilla? Ihmisten välinen kanssakäyminen ja toisten huomioiminen opetetaan tarhaikäisenä (vanhemmat ovat tietenkin tästä vastuussa ja opettavat).

Olen ollut nyt pitkään pois töistä mielenterveyssyistä ja vanhempani tavallaan tietävät sen. Siis tietävät etten ole ollut pitkään aikaan töissä ja tietävät mielenterveysongelmista, mutta eivät tiedä varsinaisesti sairaslomasta koska en ole sitä suoraan kertonut.  Puhutaan siis useista kuukausista. Olen ollut aiemmin samasta syystä sairaslomalla. Asiasta ei kuitenkaan puhuta. He eivät ole kiinnostuneita kuulumisistani. Pitävät kyllä yhteyttä mutta vain omia tarpeitaan varten. Odottavat minulta kuuntelua mutta eivät itse kuuntele tai kysele, ja jos joskus kysyvätkin jotain ja vastaan, keskeyttävät tai ohjaavat heti vastauksen päätyttyä aiheen itseensä.

Että hyvin tuttua tuollainen käytös. On valitettavan yleistä. 

Te, joilla on aidosti välittävät vanhemmat: olkaa niistä onnellisia ja kiitollisia.

Ja ap: toivottavasti kaverisi saa apua. Kriisipuhelin auttaa ja voit vaikka tarjoutua kaveriksi lääkäriin ja avuksi terveydenhuollon kanssa taistelussa.

Vierailija kirjoitti:

Nuorilla vanhemmilla on ihan yleistä etteivät ne kykene lapsen kaikkia tarpeita tyydyttämään. Mitä nuoremmat vanhemmat niin sitä tyhmempiä ne ovat. 

Omassa lähipiirissä on juuri päinvastoin.

Minulla on vähän toisenlainen tilanne mutta samalla lopputuloksella. Vanhempani, varsinkaan äitini, eivät kestä tietoa mistään vastoinkäymisistä tai haasteista aikuisten lastensa elämissä. He "sekoavat" ja ovat täysin rajattomia ja järjettömiä. Olen esikoinen, joten olen päässyt nauttimaan täysillä tästä myös koko lapsuuteni. Mitä tahansa ikävää elämässäni tapahtuukaan, sensuroin sen vanhemmiltani niin kauan kuin elän.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut nyt pitkään pois töistä mielenterveyssyistä ja vanhempani tavallaan tietävät sen. Siis tietävät etten ole ollut pitkään aikaan töissä ja tietävät mielenterveysongelmista, mutta eivät tiedä varsinaisesti sairaslomasta koska en ole sitä suoraan kertonut.  Puhutaan siis useista kuukausista. Olen ollut aiemmin samasta syystä sairaslomalla. Asiasta ei kuitenkaan puhuta. He eivät ole kiinnostuneita kuulumisistani. Pitävät kyllä yhteyttä mutta vain omia tarpeitaan varten. Odottavat minulta kuuntelua mutta eivät itse kuuntele tai kysele, ja jos joskus kysyvätkin jotain ja vastaan, keskeyttävät tai ohjaavat heti vastauksen päätyttyä aiheen itseensä.

Että hyvin tuttua tuollainen käytös. On valitettavan yleistä. 

Te, joilla on aidosti välittävät vanhemmat: olkaa niistä onnellisia ja kiitollisia.

Ja ap: toivottavasti kaverisi saa apua. Kriisipuhelin auttaa ja voit vaikka tarjoutua kaveriksi lääkäriin ja avuksi terveydenhuollon kanssa taistelussa.

Olen kokenut täysin samanlaista vanhemmiltani, kun masennuin ja lopulta jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle. Silti eivät olleet minusta ja voinnistani kiinnostuneita. Kun menin käymään tai äitini soitti minulle, se oli yksisuuntaista puhetulvaa vanhempieni asioista ja kuulumisista. Minun kohtaloni oli ikään kuin jonkinlainen tabu, josta ei voinut puhua. Kerran kun äitini oli päivitellyt nykyisen työelämän haastavuutta ja hektisyyttä, hän totesi lyhyesti: oli se hyvä, että sinä pääsit sieltä pois.

😳

Omat vanhempani auttoivat, nyt autan omia, nuoria aikuisia lapsiani. En rahallisesti vaan konkreettisesti, esim. muutot, neuvon, kuuntelen murheet jne. Nyt on alkanut kääntyä pikkuhiljaa niin, vaikka olenkin suht nuorehko ja hyvissä voimissa, että lapset tarjoavat apua oma-aloitteisesti. Soittelevat itse vapaaehtoisesti minulle päin, eikä enää tarvi itse kysellä että oletteko hengissä kun ei kuulu mitään, kuten silloin alussa kun muuttivat omilleen. Asuvat toisella paikkakunnalla. Hienointa on kuitenkin kuulla, ilman että edes odottaa kuulevansa: Kiitos äiti että autat. ❤️ En olisi uskonut koskaan ennen lapsia, miten paljon iloa ja onnea tuottavat pelkällä olemassaolollaan.

Vierailija kirjoitti:

Juu todelllaki. Kun kerroin äidilleni veljen alkoholiongelmasta ja huolesta niin hän vain tokaisi että omapa on ongelmansa. Noh, oikeestaan oon itsekin elänyt koko elämäni yksin pärjäten

Pakko kommentoida, kun sattumalta osui silmään tämä viesti. Tuntui uskomattomalta lukea, että jollain toisellakin on tällaiset vanhemmat. Ihan kuin meidän perheessä. Vanhemmilleni sisarusteni ja minun sekä perheidemme/lastemme elämä on täysin samantekevää. 

Ikävä kyllä emme pysty parantamaan toisen masennusta, alkoholi tai huumeriippuvuutta. 

Voimme toki olla tukena, jos hän haluaa hoitaa itseään. 

Emme edes oman lapsen. 

Ollaan rakastettu, poika saanut harrastaa jäkistä, on kuskattu ja tehty ilmaistöitä, ostettu pelit ja koneet. Tuntuu ettei mikään riitä sillä aina toimimme väärin pojan mielestä. Poika on tehnyt huonoja valintoja elämässään, ollaan autettu takaisin kaidalle tielle ja hommattu oma koti. Kun kaikki oli valmista hän lähti meiltä ovet paukkuen taas jälleen kerran. En vain jaksa enää, en edes odota hänen auttavan minua mitenkään kun olen vanha, en edes odota hänen käyvän. En voi väkisin tunkea itseäni jo aikuisen miehen elämään. Hänellä on oikeus elää niinkuin haluaa. Minulla on myös oikeus elää omaa elämääni, joka on muuten oikein hyvässä mallissa. Hän on aina tervetullut kotiin mutta en ala häntä ahdistelemaan. Jotain on muututtava että meidän yhteiselomme voisi toimia. Mitä enemmän rakastan häntä, sitä enemmän hän inhoaa minua.

Vierailija kirjoitti:

Ollaan rakastettu, poika saanut harrastaa jäkistä, on kuskattu ja tehty ilmaistöitä, ostettu pelit ja koneet. Tuntuu ettei mikään riitä sillä aina toimimme väärin pojan mielestä. Poika on tehnyt huonoja valintoja elämässään, ollaan autettu takaisin kaidalle tielle ja hommattu oma koti. Kun kaikki oli valmista hän lähti meiltä ovet paukkuen taas jälleen kerran. En vain jaksa enää, en edes odota hänen auttavan minua mitenkään kun olen vanha, en edes odota hänen käyvän. En voi väkisin tunkea itseäni jo aikuisen miehen elämään. Hänellä on oikeus elää niinkuin haluaa. Minulla on myös oikeus elää omaa elämääni, joka on muuten oikein hyvässä mallissa. Hän on aina tervetullut kotiin mutta en ala häntä ahdistelemaan. Jotain on muututtava että meidän yhteiselomme voisi toimia. Mitä enemmän rakastan häntä, sitä enemmän hän inhoaa minua.

Ehkä ette ole laittaneet tarpeeksi rajoja ja kunnioitus puuttuu?

Lapseni täyttää kohta 50. Hän on aina rakas lapseni. Ei se ikä sitä tunnetta muuta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollaan rakastettu, poika saanut harrastaa jäkistä, on kuskattu ja tehty ilmaistöitä, ostettu pelit ja koneet. Tuntuu ettei mikään riitä sillä aina toimimme väärin pojan mielestä. Poika on tehnyt huonoja valintoja elämässään, ollaan autettu takaisin kaidalle tielle ja hommattu oma koti. Kun kaikki oli valmista hän lähti meiltä ovet paukkuen taas jälleen kerran. En vain jaksa enää, en edes odota hänen auttavan minua mitenkään kun olen vanha, en edes odota hänen käyvän. En voi väkisin tunkea itseäni jo aikuisen miehen elämään. Hänellä on oikeus elää niinkuin haluaa. Minulla on myös oikeus elää omaa elämääni, joka on muuten oikein hyvässä mallissa. Hän on aina tervetullut kotiin mutta en ala häntä ahdistelemaan. Jotain on muututtava että meidän yhteiselomme voisi toimia. Mitä enemmän rakastan häntä, sitä enemmän hän inhoaa minua.

Ehkä ette ole laittaneet rajoja ja kunnioitus puuttuu.

Tällainen pika-analyysi tuntuu tosi typerältä. Poika on jo yli 40 vuotias. Kyse on siis ihan normaalista perheestä. Ihanasta ja iloisesta lapsesta tuli murrosiässä tiukkapipoinen ja eristäytyvä. Itse olen ajatellut aspergeriä, hänen käytöksessään on todella paljon samoja piirteitä. Hän on introvertti ja viihtyy mieluummin yksinään.

Vierailija kirjoitti:

Jos on aiempaa kokemusta lapsen avusta kieltäytymisestä, ei silloin voi puuttua.

Minullekin tuli tämä mieleen. 

Vierailija kirjoitti:

Tää on just tätä. Vanhemmat eivät ole vastuussa täysi-ikäisistä lapsistaan, eivätkä lapset vanhemmistaan. Näin se menee luonnossakin.

Vastuussa ei ole, mutta kyllä mulla ainakin on omiin aikuisiin lapsiini ikuisesti niin vahva tunneside, että jos heillä olisi isompia ongelmia, niin kyllä ne olisivat ainakin tunnetasolla myös minun ongelmiani. Tekisin kaikkeni auttaakseni. En kyllä halua ventovieraidenkaan ihmisten kärsivän, mutta omat lapset on kyllä ikuisesti sydäntä lähellä, ja tarvittaessa asetan edelleen heidän hyvinvointinsa itseni edelle. Ja tämä ihan omasta tahdostani. Vanhemapana pystyn olemaan onnellinen ja tyytyväinen vain, jos lapsillani on kaikki hyvin.

Eikö olekin järkkyä, kun vanhemmat ovat aivan piittaamattomia. Kun sellainen on itselle vierasta, niin se järkyttää.

Saman olen siis kokenut itse. Menin puhumasn vanhemmille lapsensa itsetuhoisista puheista. Vanhempia ei kiinnostanut, eivät edes ottaneet lapseensa yhteyttä. Heillä on tosi outo dynamiikka muutenkin.

Olisin kaivannut heiltä apua lapsensa tukemisessa. Heille oli kuitenkin ilmeisesti kätevämpää, kun minä hoidin kaiken tukemisen ja auttamisen.

Vierailija kirjoitti:

Eikö olekin järkkyä, kun vanhemmat ovat aivan piittaamattomia. Kun sellainen on itselle vierasta, niin se järkyttää.

Saman olen siis kokenut itse. Menin puhumasn vanhemmille lapsensa itsetuhoisista puheista. Vanhempia ei kiinnostanut, eivät edes ottaneet lapseensa yhteyttä. Heillä on tosi outo dynamiikka muutenkin.

Olisin kaivannut heiltä apua lapsensa tukemisessa. Heille oli kuitenkin ilmeisesti kätevämpää, kun minä hoidin kaiken tukemisen ja auttamisen.

Vanhemmat eivät todellakaan ole piittaamattomia! Sitten kun sulla on omia lapsia niin ymmärrät dynamiikkaa paremmin. Lapset lentävät pesästä ennemmin tai myöhemmin, näin se menee luonnossakin. Jos he eivät halua pitää yhteyttä syystä tai toisesta niin se on vain hyväksyttävä. Ei vanhemmat mitään ihmeiden tekijöitä ole, vaikka ovatkin uhranneet paljon jälkikasvunsa eteen. Usein lapset taas käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen vanhempiaan.