Lue keskustelun säännöt.
Traumat synnytyksestä ja synnytystarina, mikä avuksi?
15.10.2014 |
Mulla on jänyt jonkinsortin traumat synnytyksestä. Aina kun nään televisiosta, että synnytetään, iho nousee kananlihalle ja tulee paniikinomainen kohtaus ja sydän tykyttää. Synnytyksestä ei ole enempää tietoa kun omat muistikuvat, koska sitä ei missään vaiheessa ole kenenkään kanssa käsitelty. Nyt on alkanut mietityttämään synnytyksen kulku ja haluaisin jotenkin purkaa sen omassa mielessäni.
Mietinkin, onko kertomus jossain neuvolan tiedostoissa tietokoneella? Tietääkkö joku, saako sen luettavaksi itselleen?
Ja miltä teistä synnytykseni vaikuttaa?
Synnytyksestä on aikaa nyt 7kk.
Menin maanantaina synnytyksen käynnistykseen. Viikkoja oli tuolloin jo 42+1, joten synnytys oli päätetty käynnistää. Minkäänlaisia supistuksia tai merkkejä alkavasta synnytyksestä ei ollut tullut, vauva ilmeisesti viihtyi masussa sen verran hyvin :)
Sain nieltäväksi kaksi tabettia osastolla (nyt en muista nimeä. cytotec tjtn?). Ei vaikutusta. Yöllä alkoi pikkuhiljaa supistella yhä kovenemissa määrin. Jossain vaiheessa ne muuttuivat sietämättömiksi. Sain kipulääkkeen yötä vasten joten pystyin JOTENKIN nukkumaan 1-2h välein.
Seuraavana aamuna supisteli kamalasti eikä taukoja paljon ollut. Tässä vaiheessa söin viimeisen aterian, aamupalan. Supistukset olivat iltapäivään asti, kunnes sisätutkimus tehtiin. Synnytys ei ollut edennyt mihinkään suuntaan, vauva ei ollut edes kiinnittynyt ja olin 0cm auki. Olin turhautunut.
(tässä vaiheessa sanottakaan että välttämättä en täysin muista vuorokaudenaikoja ja kellonaikoja. haluaisin muistaa, joten olisi ihana saada synnytyskertomus :D)
Sitten supistelikin siitä asti seuraavaan aamuun asti. Lähes taukoamatta. Sain välillä jotain piikitettävää kipulääkettä ja välillä ramppasin suihkussa, mutta se ei enää auttanut paljon ollenkaan. Kävelykin oli jo huonoa, kun supistuksen tullessa en pystynyt yksinkertaisesti edes seisomaan. Supparit tuli 1-2min välein. Illalla taas tehtiin sisätutkimus, olin jopa 2cm auki. Jossain vaiheessa meni limatulppa. sain kipulääkettä, jotta voisin edes pienen hetken nukkua. No, nukuin varmaan pari tuntia kunnes alkoi taas supistella. Kävelin yöllä käytäviä kokoajan, ja ajoittain huusin sängyssä. Tuskaatuskaatuskaa.
Aamuu 6 mennessä olin auennut sen verran, että pääsin synnytyssaliin. Ilokaasu, ah tuo helpotus. Se tosin auttoi sen pari tuntia, kunnes supistukset toden teolla alkoivat. Lapsivedet eivät edelleenkään olleet menneet. No, sitten alkoi helvetti. Minä tyhmä luulin että pahin olisi jo takana, kun olin kärvistellyt jo pari päivää taukoamattomien supistusten kanssa, niiden ollessa täysin hyödyttömiä.
Kalvot päätettiin puhkaista. Lapsivedet menivät. Supistuksia oli, eikä ilokaasu enää auttanut. Supistuksia haluttiin kuitenkin koventaa, sillä en avautunut kuulemma kovin hyvin, tai avauduin tosi hitaasti. Sitten sain oksitosiini tipan ja se laitettiin MUISTAAKSENI 9:llä tippumaan, lääkärin määräyksestä. Kuitenkin melko kovalle. Sitten alkoikin todelliset kivut. En pystynyt kun huutamaan. Supistuksilla ei ollut enää ollenkaan taukoa. Huusin ja itkin kivusta. Tarkkaa aikaa, tai kestoa en todellakaan muista. Rehellisesti sanottuna olin puolitajuton sen ajan. Tähtiä näkyi silmissä. Toivoin kuolemaa, ja sitten pelkäsin että en kuolekkaan.
Sitten minulle luvattiin epiduraali. Sitä kuitenkin jouduttiin odottelemaan todella pitkä aika. Ainakin siltä se tuntui. (anestesialääkärin laitettava, ei ollut koko talossa kait kun yksi, oli silloin muissa hommissa)
En muista epiduraalin laitosta yhtään mitään. Enkä sen vaikutusajasta. Veikkaan 1-1,5h. Muistan vaan, kun seuraavan kerran heräsin nukahdettuani joksikin aikaa. Tässä vaiheessa vauva ilmeisesti alkoi laskeutua, kun tuntui tosiaan siltä, että ulostaisin melonia. Tämäkin vaihe kesti pitkään. Sain jonkun puudutteen jossain vaiheessa, minkä nimeä en muista. Kivut olivat taas kerran sietämättömät ja puudute ei paljon auttanut. Paskoin sänkyykin kun oli tarve kokoaika ponnistaa, vaikken kuulemma olisi vielä saanut ponnistaa. Pakko oli. Itkin ja huusin.
Jossain vaiheessa olin sitten kokonaan avautunut.
Ponnistusvaiheen keston sentään muistan, kun kätilö sen kertoi. 2½h. Senkin muistan, kun minun pyydettiin hengittää paremmin, jotta vauva saisi happea. Sektiota jo kuulemma vakavasti mietittiin. Ymmärsin kuitenkin, että pojalla ei olisi mitään hapenpuutetta missään vaiheessa ollut. Sai pisteitä 8p. Mutta voiko hän tollasesta koitoksesta muka selvitä ilman mitään ongelmaa, en tiedä. Tähän asti kehittynyt todella hyvin ja kasvanut.
Ponnistusvaihe pitkittyi, kun vauva oli kuulemma reippaasti viistossa toiseen suuntaan jotenkin.. Lopuksi hänet otettiin imukupilla.
En tiedä rehellisesti, kumpi oli pahempaa, avautumis-, vai ponnistusvaihe. Molemmat yhtä helvettiä ja kokoajan pelkäsin että en kuolekkaan. Kivut sitten loppui kun seinään kun vauva avustettiin imukupilla maailmaan.
Se viiltokin tehtiin että vauva mahtuisi. En nyt muista senkään nimeä. Paska synnytys ja en aijo enää koskaan synnyttää. Jos me vielä joskus lapsia halutaan, vaadin pelkosektion. Minä en enää synnytä!
Anteeksi tää avautuminen. Oli vaan pakko purkaa edes johonkin. Mietin ajoittain, että ne kätilöt varmaan kahvihuoneessa ajatteli ja naureskeli, miten paska synnyttäjä olin. Huusin ja itkin kokoajan.
En tiedä, olenko vaan niin kamalan kipuherkkä vai miksi tästä jäi kamalat muistot ja elämäni fyysisesti ehdottomasti kamalin kokemus.
Millaisia synnytyksiä teillä on, joilla kännistetty?
Kommentit (73)
[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 08:08"]
synnytyksen kuuluu sattua, tämähän on suomalaisten lääkäreiden ja kätilöidenkin asenne.
[/quote]
Älä yleistä. Ei tosiaankaan ole. Olen peruskoulutukseltani kätilö, sittemmin opiskellut lisää Ttm:ksi ja toimin pienessä yksikössä. Meillä ainakin vähintään kerran viikossa käydään läpi synnyttäjiä/ kokemuksia ja mietitään, miten voitaisiin hoitotyön laatua parantaa. Meitä kätilöitä ei kiinnosta niinkään tilastot, alatiesynnytysten turvallisuus vs. sektio vaaan äidin KOKEMUS. Jos me päättäisimme asiasta, niin jokainen äiti saisi vaikuttaa synnytykseensä enemmän kuin nykyään on mahdollista.
Me kätilöt olemme pääasiallisesti nimenomaan äidin puolella, emmekä todellakaan ajattele, että synnytyksen kuuluu sattua. Synnytys valitettavasti siitä huolimatta usein sattuu, mutta kärsimyksen tulisi olla niin minimaalista, kuin mahdollista ja tämän asian huomiointi on kätilön ammattitaitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 10:52"][quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 08:08"]
synnytyksen kuuluu sattua, tämähän on suomalaisten lääkäreiden ja kätilöidenkin asenne.
[/quote]
Älä yleistä. Ei tosiaankaan ole. Olen peruskoulutukseltani kätilö, sittemmin opiskellut lisää Ttm:ksi ja toimin pienessä yksikössä. Meillä ainakin vähintään kerran viikossa käydään läpi synnyttäjiä/ kokemuksia ja mietitään, miten voitaisiin hoitotyön laatua parantaa. Meitä kätilöitä ei kiinnosta niinkään tilastot, alatiesynnytysten turvallisuus vs. sektio vaaan äidin KOKEMUS. Jos me päättäisimme asiasta, niin jokainen äiti saisi vaikuttaa synnytykseensä enemmän kuin nykyään on mahdollista.
Me kätilöt olemme pääasiallisesti nimenomaan äidin puolella, emmekä todellakaan ajattele, että synnytyksen kuuluu sattua. Synnytys valitettavasti siitä huolimatta usein sattuu, mutta kärsimyksen tulisi olla niin minimaalista, kuin mahdollista ja tämän asian huomiointi on kätilön ammattitaitoa.
[/quote]
En ole vielä itse koskaan synnyttänyt, mutta tuollainen kirjoitus valaa uskoa siihen, että kyllä siitä selviää. Vaikutat ihanalta kätilöltä :)
[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 10:52"]
[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 08:08"]
synnytyksen kuuluu sattua, tämähän on suomalaisten lääkäreiden ja kätilöidenkin asenne.
[/quote]
Älä yleistä. Ei tosiaankaan ole. Olen peruskoulutukseltani kätilö, sittemmin opiskellut lisää Ttm:ksi ja toimin pienessä yksikössä. Meillä ainakin vähintään kerran viikossa käydään läpi synnyttäjiä/ kokemuksia ja mietitään, miten voitaisiin hoitotyön laatua parantaa. Meitä kätilöitä ei kiinnosta niinkään tilastot, alatiesynnytysten turvallisuus vs. sektio vaaan äidin KOKEMUS. Jos me päättäisimme asiasta, niin jokainen äiti saisi vaikuttaa synnytykseensä enemmän kuin nykyään on mahdollista.
Me kätilöt olemme pääasiallisesti nimenomaan äidin puolella, emmekä todellakaan ajattele, että synnytyksen kuuluu sattua. Synnytys valitettavasti siitä huolimatta usein sattuu, mutta kärsimyksen tulisi olla niin minimaalista, kuin mahdollista ja tämän asian huomiointi on kätilön ammattitaitoa.
[/quote] Hyvä kirjoitus ja hieno asenne sulla :) Niitä työhönsä kyllästyneitä kyllä valitettavasti löytyy aina joku ja varsinkin hirveän kiireen keskellä ne huonot puolet korostuu. Oman kokemuksen pohjalta, he ovat kuitenkin vähemmistössä. Itse olin naistenklinikalla aikoinaan ja kyllä kätilöistä jäi ammattitaitoinen ja empaattinen kuva, ainoastaan yksi järvihirviö oli joukossa.
[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 00:04"]hyi :(
[/quote]
Hyi- kommentoija :)
Mulla oli vähän samantapaista, eli käynnistettiin raskausmyrkytyksen takia mutta ei edennyt millään. Laitettiin se joku pallo, sitten oli oksitosiinia, kalvot puhkaistiin sun muuta. Kivut koveni ja supisteli koko ajan, mutta en avautunut kuin pari cm. Alkuun otin ilokaasua, sitten sain epiduraalin ja parin kerran jälkeen sekään ei enää auttanut. 24h oli mennyt ilman mainittavaa avautumista, kun harkittiin että lopetetaan oksitosiini jotta voin levätä. Silloin aloin vuotaa verta, pelättiin että istukka on revennyt ja menin äkkiä leikkaukseen. En muistakaan sitten juuri mitään, heräsin kai 12h myöhemmin.
Mulle hieman traumaattinen tilanne oli, kun jossain vaiheessa vauvan sydänäänissä oli pientä häikkää ja joku hälytys piippasi. Kätilö painoi nappia kutsuakseen lääkärin ja kehotti minut kontalleni. Ennen kuin kätilö ehti edes kertoa, mitä tapahtuu, huoneeseen lappasi kuusi lääkäriä pyörimään ympärilläni keskenään keskustellen. He olivat sattuneet olemaan siinä käytävällä ja tulivat sitten koko porukka. Minä ja mieheni vaan emme sitä tienneet, vaan olimme aika säikähtäneitä kun vauvalla on ensin hätä ja yhtäkkiä huoneessa on kuusi lääkäriä hyörimässä. Kukaan heistä ei puhunut minulle mitään vaikka itkin kontallani enkä tiennyt, mitä tapahtuu. Kätilökin oli silmin nähden vihainen ja pahoitteli meille lääkärien käytöstä heidän mentyään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Synnytys ei ole urheilusuoritus. Siinä ei ole voittajia eikä häviäjiä. Jos vauva ja äiti selviävät siitä hengissä ja ilman isompia vammoja, sitä voidaan pitää "onnistuneena" tapahtumana. Synnärillä, kuten missä vaan, on empaattista ja asiansa osaavaa henkilökuntaa ja sitten sitä vähemmän empaattista.
55:n kertomat esimerkit taitavat onneksi tänä päivänä olla länsimaissa harvinaisempia. Toivottavasti. Vähemmän kehittyneissä maissa hirmuisia repeämiä ei edes pystytä korjaamaan, vaan siinähän nainen sitten kärsii loppuelämänsä virtsan- ja ulosteen pidätysongelmista. Miten sitten onnistunee myöhemmät raskaudet ja synnytykset, onkin toinen juttu.
Ap:lle tsemppiä. Se on ihan normaalia, ettei halua kuulla tai katsoa mitään sellaista, josta itsellä on ikävä kokemus. En tunne yhtään synnyttänyttä naista, joka oikeasti haluaa katsoa toisten toisten synnytyksiä ja fiilistellä niiden avulla omaansa.
Asenteissa tympii myös se "synnytettiin sitä ennenkin heinäpellon reunalle ja mentiin siitä jatkamaan heinäntekoa" -asenne. Niin varmaan. Mutta kyllä siellä vauvoja ja äitejä kuoli tai vammautui, niistä vaan ei puhuta niin paljoa.
[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 08:44"]
[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 00:52"]Mietin tässä ap:n kokemusta ja sitä että itse saimme sen hirveän synnytyksen takia vain yhden lapsen. Nyt jotenkin harmittaa. Varsinkin kun se ainokainen olisi siskon tai veikan halunnut. Mutta en pystynyt. Onneksi on serkut ja kaverit. Miettikää rauhassa omaa ratkaisuanne. Ainoa lapsikin on siunaus, ja hän on usein empaattinen, antelias, helppokin. No, nää nyt vaan on mun ajatuksiani. Tuleehan sitten se vävypoika siihen tai miniä. Ja vaikka kuinka monta pikkuista lapsenlasta vipeltämään. Nauti siitä pienestä ja toivu rauhassa. Se ottaa aikaa. [/quote] Tai sitten tyttäresikin on yhtä nössö eikä kykene tekemään kuin yhden synnytystuskien takia. Tai sitten hän on vela etkä saa yhtään lapsenlasta. Jotenkin tuntuu, että eikö se lapsesi sitten ollut kaiken sen kivun arvoista? Kun et toista kertaa halunnut kestää? Minulla on ollut lääketieteellisesti erittäin vaikeita synnytyksiä ja paljon komplikaatioita. On nuo lapset kuitenkin niin rakkaita, että teen niin monta kuin jaksan hoitaa.
[/quote]
Minne voi lähettää mitalin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 09:23"]
Jokaiselle ensimmäinen synnytys on jollain tapaa kamalaa. Ihan tosissani nyt sanon että ei tuo nyt niin kauhealta kuulostanut. Oma tarinani oli lähes identtinen siihen asti kun lapsi syntyi, tosin ilman imukuppia. Sai 4 pistettä, vietiin suoraan teholle. En siis edes nähnyt lasta. Sitten aloin itse vuotaa verta. En muista mitään muuta kuin kätilön kaksi kauhistunutta soittoa "Nyt se lääkäri tänne heti!" Miehen kauhistunut katse on myös palanut verkkokalvoilleni. Luulin kuolevani koska tunsin ja kuulin kuinka sisästäni pulppusi verta ja valui lattialle. Seuraavan kerran heräsin heräämöstä. Olin menettänyt 3,5 litraa verta ja saanut neljännen asteen repeämät. Koko välilihani, peräaukkoni kaikki sulkijalihakset ja peräsuoli 6cm matkalta oli revennyt. Kirurgi oli ommellut minua kasaan 2h. Lapsella oli keuhkokuume ja murtunut solisluu. Näin lapsen ensi kerran kun hän oli 2pvä. Ensimmäiset 6pvä olimme eri osastoilla. No molemmat selvisimme hengissä kotiin 14 sairaalapäivän jälkeen. Istua en voinut kuukausiin. Puoli vuotta meni ennen kuin pääsin fysioterapiaan, sitä ennen pidätyskyky oli mitä sattui. Hitaasti parantuminen tapahtui, nyt 5 vuotta tapahtuneesta pystyn käymään töissä ja pidätyskykyä on paitsi että ilma karkailee, eli mitään ilmavaivoja aiheuttavaa en voi syödä. Toisen lapsen sain sektiolla. En pariin vuoteen pystynyt puhumaan synnytyksestäni itkemättä. Lapsi on nyt terve. Repeämiselle lääkäri antoi selitykseksi joustamattomat kudokseni ja lapsen suuri päänympärys.
Synnytys on niin hekilökohtainen kokemus, ettei sitä voi vertailla. Toivottavasti kuitenkin oman kokemukseni lukeminen antaa perspektiiviä. Lapsesi on sentään hegissä, niinkuin minunkin lapseni.
[/quote]
Hui kamala. Joo ei tää mun synnytys kyllä mitenkään tohon sinun ole verrattavissa. Hirveältä se silti jälkikäteen tuntuu :/
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
viisasta tollasia linkkejä tässä ketjussa jaella!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 11:56"]
Siinä teille pihtisynnytystä. Ap, oliko synnytyksesi ollenkaan tähän verrattavissa?
[/quote]
Jeee. Hienoa. Hyvä sinä. Tästä tulikin sitten se kauheuskilpailu ja ehdottomasti voitit. Toit just sitä kaivattua reality checkiä tänne. Kiitos siitä.
Mikä sua vaivaa?
Oma lapsi on nyt 1 v 5 kk. Muistaakseni sain mukaani yhteensä viisi paperia: oman kertomukseni (kirjallinen ehkä noin puolikas A4), ruksitun lomakkeen (milloin vedet menneet, tuliko repeämiä ym.), lapsen kirjoitetun synnytyskertomuksen, lapsen ruksitun lomakkeen (siinä oli muistaakseni myös lastenlääkärin ruksit toisena päivänä tehdystä terveystarkastuksesta) ja joku p:llä (partogrammi?) alkava, johon oli merkitty mm. avautuminen ym.
Antoivat sitten kyllä vielä vahingossa yhden jollekin ihan muulle kuuluvan paperin. Tuhosin sen kotona, kun huomasin. En jaksanut alkaa soitella sairaalaan siitä.
Käytiin synnytys läpi kätilön kanssa. Mulla kävi vaan niin, että synnytys oli paljon pienempi paha itselle kuin luulin etukäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli esikoisen synnytys käynnistettynä aika samanlainen kuin AP:lla.
Kivuliaita supistuksia sai kestää osastolla omin nokkineni vuorokauden, ennen kuin tilanne tarkistettiin ja huomattiin, että voinkin siirtyä synnytyssaliin, jossa sitten vietin toisen vuorokauden. Henkilökunnan asenne oli molemmissa pääosin erittäin töykeä ja ikävä lukuunottamatta yhtä kätilöä, joka onneksi ehti tilata ja laittaa epiduraalin. Sen aikana nukuin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ja nukkumiseni aikana, kun kroppa vihdoin pääsi rentoutumaan, avauduin neljästä sentistä yhdeksään. Sitten kätilö ja lääkäri päättivät, että nyt laitetaan hommaan vauhtia, vaikka lapsella ei hätää ollutkaan. Kalvot puhkaistiin ja oksitosiinia laitettiin, vaikka supistuksia tuli muutenkin lähes tauotta ja tunsin ne hyvin. Ponnistusvaihe kesti onneksi alle tunnin, ja syntyi hyväkuntoinen lapsi. Tuli laajat repeämät, joista kuitenkin toivuin hyvin. Kun erikseen pyysin, sain synnytyskertomuksen, joka oli monelta osin täyttä soopaa. Esimerkiksi toisen päivän aamuna minulta oli otettu käyrää ja tehty sisätarkastus, vaikka olin silloin ihan toisella puolella osastoa vessan lattialla makaamassa ja oksentamassa.
Sinänsä ensimmäisestä synnytyksestä ei kuitenkaan jäänyt traumoja muuten kuin kätilöiden ja hoitajien kuittailuista, käytöksestä ja asenteesta. Jäi myös mieleen, että synnytyksessä oli vaihe, jossa oli ystävällinen kätilö, jonka kanssa kokeiltiin ennen epiduraalia myös lääkkeettömiä kivunlievityksiä, ja vaikka ne eivät viereet kipua ja väsymystä pois, niin se avuliaisuus auttoi kuitenkin jo pitkälle.
Uskallettiin siis ryhtyä hommaan uudestaan, joskin päätettiin, ettei samassa sairaalassa enää. Seuraava synnytys käynnistyi itsestään. Sairaala oli eri, ja meille osunut kätilö oli huippumukava. Edellisen synnytyksen kätilöille oli tärkeää, että käyriä otettaessa ei saanut olla mitään kivunlievitystä - kai siihen jokin syy oli, mutta sitä ei suostuttu minulle kertomaan, joten ne olivat tuskallisia ja pitkiä hetkiä, kun piti olla koko ajan paikoillaankin. Toisessa synnytyksessä kätilö antoi heti ilokaasumaskin naamalle, kun käyriä alettiin ottaa. Kivusta huolimatta tilanne oli rento ja rauhallinen. Käyrien ja sisätutkimuksen jälkeen olo alkoi käydä tukalammaksi, ja kysyin, olisiko jotain ilokaasua tujumpaa. Kätilö sanoi, että asiaa voisi auttaa, jos vaikka ponnistaisin vauvan ulos seuraavalla supistuksella. Niin tein, ja homma oli siis ohi murto-osassa edellisen synnytyksen kestosta. Toiset synnytykset ovat yleensä helpompia ja nopeampia, synnytys ei tällä kerralla ollut käynnistetty ja lisäksi kätilön huolehtivainen rauhallinen asenne ja käytännön neuvot auttoivat rentoutumaan.
Minusta kuulostaa, että virheasennon ja käynnistämisen lisäksi AP:n ongelmana on pitkälti ollut henkilökunnan asenne. Miksi sitä epiduraaliakaan ei voinut tilata ennen oksitosiinia ja kalvojen puhkaisua? Kyllähän nyt luulisi kokeneen henkilökunnan tietävän, että vauhditetut supistukset ilman vesiä sattuvat sietämättömästi etenkin, kun kipuja on takana jo yli vuorokausi.
Seuraava synnytys voi siis kuitenkin olla paljon helpompi. Jos kovasti haluaisi lisää lapsia, niin ehkäpä ensimmäisen traumaattisen kokemuksen takia ei kuitenkaan kannata jättää yhteen. Ilmeisesti pelkopolilla voidaan ohjata sektioon ja myös kirjoittaa papereihin ohjeet, miten kohdella pelkopotilasta alatiesynnytyksessä.
[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 11:56"]
Siinä teille pihtisynnytystä. Ap, oliko synnytyksesi ollenkaan tähän verrattavissa?
[/quote]
Älä jaksa. Kai sitä saa traumatisoitua ihan mistä lystää. Sitäpaitsi AP kirjoittaa tänne, että saisi puitua muistojaan ja olojaan ja voisi päästä asian ylitse vertaistuen avulla. Saman tein itse, kun esikoisen kanssa käynnistys meni päin helvettiä, oli raskausmyrkytys ja puskettiin 30 h, jonka jälkeen päädyttin sektioon. Sinä pikku vittupää et onneksi löytänyt tietäsi minun ketjuun.
AP: Saman kokeneena voin sanoa, että traumasta on vaikea päästä yli ja minulla petti kierukka, eli aloin vastentahtoisesti odottamaan toista (oltiin mietitty poistoa ja toisen yrittämistä, mutten uskaltanut, vauva oli kuitenkin tullakseen ja toivottu) ja nyt 4 kk synnytykseen, pelkopolille aika, jonne en aio mennä, vaan perun reissun. Katsoin pelkopolin kaavaketta ja koin, etten sieltä voi mitään apua saada. Olen keskustellut mieheni, äitini ja ystävieni kanssa tapahtumasta ja jokainen ihminen on minulle takonut päähän, että jokainen synnytys on ainutkertainen kokemus. Jotkut kokemukset ovat huonoja, mutta ne eivät estä sitä mahdollisuutta, että seuraava kerta olisi uskomaton ja tärkeä. Edellisestä synnytyksestä on nyt vuosi ja yksi kuukausi ympäripyöreästi ja olen vasta viimeisen kuukauden aikana alkanut helpottumaan paniikista, kiitos rohkaisevien sanojen ja lähipiirin tuen. Nyt en enää pelkää synnytystä. Olen järkeillyt, että statistinen mahdollisuus uutteen paskasynnytykseen on pieni luottanut perheeseeni ja ystävien rohkaisuun. Nyt lapseni saa sisaren, eikä joudu olemaan ainokainen. Eikä meidän perheemme jää vajavaiseksi vain minun pelkoni kanssa. Ota asia puheeksi, usko, luota ja aivopese itseäsi. Ja jätä nämä anustapit omaan katkeraan maailmaansa.
En lukenut kaikkea, mutta kyllä sen synnytyskertomuksen (laajemman kun se, mikä mukaan lykätään lähtiessä) saa sairaalasta jälkikäteen tilaamalla. Säästävät niitä vuosikymmeniä.
Pahoittelen mitä olet joutunut kestämään. Se on hyvä että huusit niin ne jotka oli syyllisiä synnytyksesi tuskaan joutuivat olemaan metelissä eli hoitohenkilökunta. Olit itse hyvä synnyttäjä eli sait lapsen ulos.
Synnytyskertomus pitäisi saada mukaan kotiutuessa. Varmaan sairaalakohtaista, mutta omia papereitaan voi kysellä myös suoraan sairaalasta itselleen. Neuvolasta voi kysellä, josko pääsisit juttelemaan jonkun kanssa synnytyksestäsi.
Te, jotka vähättelette toisten synnytyskokemuksia. Miksi? Mikä teitä vaivaa? Jokainen meistä kokee kivun eri tavalla, eikä kukaan ole huono synnyttäjä.
Nyt jotain käytöstapoja.