Lue keskustelun säännöt.
Millaisesta aikuisiän tilanteesta olet nostanut itsesi takaisin jaloillesi?
06.09.2021 |
Tarkoitan nyt tilannetta, jossa sinulta on lähtenyt tyyliin terveys, työ, omaisuus jne. Eli tilanne, jossa olet ollut kuin nollapisteessä ja ilman ulkopuolisia tukijoukkoja (puoliso/vanhemmat yms.).
Avaa vähän myös sitä, miten pääsit takaisin jaloillesi ja kauanko meni aikaa. Mitä ajattelet tilanteesta jälkikäteen?
Olen itse aika pohjalla. Olen tällä hetkellä sairauslomalla, rahat lopussa ja mieli pohjattoman masentunut. Tiedän, että ainoastaan itse voin tästä nousta. Julkisen puolen "apua" pidän ihan silmänlumeena eli en edes odota, että joku hölönlöröttäminen sairaanhoitajan kanssa auttaisi. Ei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin nostaa itseni ylös kuopasta vaikka pää onkin kainalossa.
Kuulisin mielelläni muiden kokemuksia aiheesta!
Kommentit (45)
Diagnoosi puolison parantumattomasta. Romahdin työterveyslääkärissä, ja tästä lääkäristä tuli pelastava enkelini. Sain sairaslomaa, keskusteluapua ja akuuteimpaan hätään lääkkeitä. Siitä alkoi hidas toipuminen, johon meni näin jälkikäteen arvioituna useampi vuosi. Yksin en olisi siihen kyennyt. Voimia ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmekymppisenä olin vakavasti sairas (mielenterveys), useita sairaalajaksoja, itsetuhoisuutta, päihteiden käyttöä, tupakoin ja olin ylipainoinen. Amiskoulutus, cv pelkkää silppua ja hanttihommia. Huono, väkivaltainen parisuhde, hirveät ulosottovelat ja luottotiedot menneet.
Aivan totaalisen pohjan kautta ponnistin alle 10 vuodessa kokonaan uuteen, akateemiseen ammattiin. Laihduin ja nykyisin olen jopa atleettinen. En juo, enkä polta. Olen naimisissa upean miehen kanssa, tienaan 4500 euroa/kk ja minulla on jopa kohtuullisesti sijoitusvarallisuutta. Olen joka hetki kiitollinen ja ehkä myös ylpeä, että onnistuin kääntämään elämäni suunnan.
Mulle ratkaisevaa oli velkajärjestely, joka vei rapiat 3 vuotta elämästäni (opiskelin samalla, joten kituuttamista se olisi ollut joka tapauksessa). Myös 3 vuotta kestänyt psykoterapia yhdistettynä toimivaan lääkitykseen (bibolaarihäiriö) pelastivat elämäni.
Nyt olen tasapainoinen, onnellinen ja hyvinvoiva, mutta mitään tästä en pidä itsestäänselvyytenä. Tiedän miltä tuntuu varastaa kaupasta ruokaa nälkäänsä.
En ole mikään poikkeusyksilö, ihan tavallisilla järjenlahjoilla ja kyvyillä varustettu. En milään stoalainen sankari, vaan peruspulliainen. Jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt!
Minulle sanottiin, että pääsisin muitta mutkitta velkajärjestelyyn, jos löytäisin vakituisen työpaikan. En löytänyt, joten sain häädön. Nyt olen asunnoton, työtön, rahaton ja yksinäinen. Ja melkein 60-vuotias.
Väitteesi "jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt" on vailla älyn häivää.
Asutko pk-seudulla?
Vierailija kirjoitti:
Diagnoosi puolison parantumattomasta. Romahdin työterveyslääkärissä, ja tästä lääkäristä tuli pelastava enkelini. Sain sairaslomaa, keskusteluapua ja akuuteimpaan hätään lääkkeitä. Siitä alkoi hidas toipuminen, johon meni näin jälkikäteen arvioituna useampi vuosi. Yksin en olisi siihen kyennyt. Voimia ap.
Siis parantumattomasta sairaudesta.
t. Edellinen
Aika samassa tilanteessa olen kuin AP, kun terveys menee niin siinä menee sitten helposti samalla moni muukin asia. Itse olen parhaiten päässyt eteenpäin koittamalla pysyä positiivisena kurjista olosuhteista huolehtimalla. Pidä huolta mielenterveydestäsi meditoimalla, syö terveellisesti ja muista liikkua jaksamisen mukaan. Noilla jo pääsee pitkälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmekymppisenä olin vakavasti sairas (mielenterveys), useita sairaalajaksoja, itsetuhoisuutta, päihteiden käyttöä, tupakoin ja olin ylipainoinen. Amiskoulutus, cv pelkkää silppua ja hanttihommia. Huono, väkivaltainen parisuhde, hirveät ulosottovelat ja luottotiedot menneet.
Aivan totaalisen pohjan kautta ponnistin alle 10 vuodessa kokonaan uuteen, akateemiseen ammattiin. Laihduin ja nykyisin olen jopa atleettinen. En juo, enkä polta. Olen naimisissa upean miehen kanssa, tienaan 4500 euroa/kk ja minulla on jopa kohtuullisesti sijoitusvarallisuutta. Olen joka hetki kiitollinen ja ehkä myös ylpeä, että onnistuin kääntämään elämäni suunnan.
Mulle ratkaisevaa oli velkajärjestely, joka vei rapiat 3 vuotta elämästäni (opiskelin samalla, joten kituuttamista se olisi ollut joka tapauksessa). Myös 3 vuotta kestänyt psykoterapia yhdistettynä toimivaan lääkitykseen (bibolaarihäiriö) pelastivat elämäni.
Nyt olen tasapainoinen, onnellinen ja hyvinvoiva, mutta mitään tästä en pidä itsestäänselvyytenä. Tiedän miltä tuntuu varastaa kaupasta ruokaa nälkäänsä.
En ole mikään poikkeusyksilö, ihan tavallisilla järjenlahjoilla ja kyvyillä varustettu. En milään stoalainen sankari, vaan peruspulliainen. Jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt!
Minulle sanottiin, että pääsisin muitta mutkitta velkajärjestelyyn, jos löytäisin vakituisen työpaikan. En löytänyt, joten sain häädön. Nyt olen asunnoton, työtön, rahaton ja yksinäinen. Ja melkein 60-vuotias.
Väitteesi "jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt" on vailla älyn häivää.
Asutko pk-seudulla?
Kiitos kysymästä, mutta tätä tilannetta ei korjaa muu kuin koti takaisin eli velkajärjestely ja työpaikka, jonka palkalla pystyisin maksamaan itselleni eläkkeen. Mahdoton yhtälö, jota eivät edes ammattilaiset ratkaise.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmekymppisenä olin vakavasti sairas (mielenterveys), useita sairaalajaksoja, itsetuhoisuutta, päihteiden käyttöä, tupakoin ja olin ylipainoinen. Amiskoulutus, cv pelkkää silppua ja hanttihommia. Huono, väkivaltainen parisuhde, hirveät ulosottovelat ja luottotiedot menneet.
Aivan totaalisen pohjan kautta ponnistin alle 10 vuodessa kokonaan uuteen, akateemiseen ammattiin. Laihduin ja nykyisin olen jopa atleettinen. En juo, enkä polta. Olen naimisissa upean miehen kanssa, tienaan 4500 euroa/kk ja minulla on jopa kohtuullisesti sijoitusvarallisuutta. Olen joka hetki kiitollinen ja ehkä myös ylpeä, että onnistuin kääntämään elämäni suunnan.
Mulle ratkaisevaa oli velkajärjestely, joka vei rapiat 3 vuotta elämästäni (opiskelin samalla, joten kituuttamista se olisi ollut joka tapauksessa). Myös 3 vuotta kestänyt psykoterapia yhdistettynä toimivaan lääkitykseen (bibolaarihäiriö) pelastivat elämäni.
Nyt olen tasapainoinen, onnellinen ja hyvinvoiva, mutta mitään tästä en pidä itsestäänselvyytenä. Tiedän miltä tuntuu varastaa kaupasta ruokaa nälkäänsä.
En ole mikään poikkeusyksilö, ihan tavallisilla järjenlahjoilla ja kyvyillä varustettu. En milään stoalainen sankari, vaan peruspulliainen. Jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt!
Minulle sanottiin, että pääsisin muitta mutkitta velkajärjestelyyn, jos löytäisin vakituisen työpaikan. En löytänyt, joten sain häädön. Nyt olen asunnoton, työtön, rahaton ja yksinäinen. Ja melkein 60-vuotias.
Väitteesi "jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt" on vailla älyn häivää.
Asutko pk-seudulla?
Kiitos kysymästä, mutta tätä tilannetta ei korjaa muu kuin koti takaisin eli velkajärjestely ja työpaikka, jonka palkalla pystyisin maksamaan itselleni eläkkeen. Mahdoton yhtälö, jota eivät edes ammattilaiset ratkaise.
Mutta sulla ei siis ole asuntoa nyt? Asunto ensin -järjestön kautta kannattaisi kysyä, ideana on, että ensin asunto ja tämän jälkeen on helpompi alkaa laittamaan muita asioita kuntoon. Eli asioiden ei tarvitse olla kunnossa ennen asunnon saamista.
Ero, sen vääjäämättömyyden ymmärrettyäni sitä edeltänyt masennus ja uupumus, ennen eroa ex-puoliso yritti vielä väkivallalla alistaa, kun en muuten alistunut. Samaan aikaan osuivat myös varsin vaativat jatko-opinnot, kaksi pientä lasta. Äidilläni on kroonisia mielenterveyden ongelmia. No oli siinä tilanteessa toki jotain kannattelevaakin, vakituinen työpaikka ja ihan hyvä taloudellinen tilanne. En ollut koskaan laskenut sen varaan, että joku elättäisi minua. Joten pystyin tekemään muutoksen ja nyt muutama vuosi sen jälkeen kaikki on hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmekymppisenä olin vakavasti sairas (mielenterveys), useita sairaalajaksoja, itsetuhoisuutta, päihteiden käyttöä, tupakoin ja olin ylipainoinen. Amiskoulutus, cv pelkkää silppua ja hanttihommia. Huono, väkivaltainen parisuhde, hirveät ulosottovelat ja luottotiedot menneet.
Aivan totaalisen pohjan kautta ponnistin alle 10 vuodessa kokonaan uuteen, akateemiseen ammattiin. Laihduin ja nykyisin olen jopa atleettinen. En juo, enkä polta. Olen naimisissa upean miehen kanssa, tienaan 4500 euroa/kk ja minulla on jopa kohtuullisesti sijoitusvarallisuutta. Olen joka hetki kiitollinen ja ehkä myös ylpeä, että onnistuin kääntämään elämäni suunnan.
Mulle ratkaisevaa oli velkajärjestely, joka vei rapiat 3 vuotta elämästäni (opiskelin samalla, joten kituuttamista se olisi ollut joka tapauksessa). Myös 3 vuotta kestänyt psykoterapia yhdistettynä toimivaan lääkitykseen (bibolaarihäiriö) pelastivat elämäni.
Nyt olen tasapainoinen, onnellinen ja hyvinvoiva, mutta mitään tästä en pidä itsestäänselvyytenä. Tiedän miltä tuntuu varastaa kaupasta ruokaa nälkäänsä.
En ole mikään poikkeusyksilö, ihan tavallisilla järjenlahjoilla ja kyvyillä varustettu. En milään stoalainen sankari, vaan peruspulliainen. Jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt!
Minulle sanottiin, että pääsisin muitta mutkitta velkajärjestelyyn, jos löytäisin vakituisen työpaikan. En löytänyt, joten sain häädön. Nyt olen asunnoton, työtön, rahaton ja yksinäinen. Ja melkein 60-vuotias.
Väitteesi "jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt" on vailla älyn häivää.
Asutko pk-seudulla?
Kiitos kysymästä, mutta tätä tilannetta ei korjaa muu kuin koti takaisin eli velkajärjestely ja työpaikka, jonka palkalla pystyisin maksamaan itselleni eläkkeen. Mahdoton yhtälö, jota eivät edes ammattilaiset ratkaise.
Mutta sulla ei siis ole asuntoa nyt? Asunto ensin -järjestön kautta kannattaisi kysyä, ideana on, että ensin asunto ja tämän jälkeen on helpompi alkaa laittamaan muita asioita kuntoon. Eli asioiden ei tarvitse olla kunnossa ennen asunnon saamista.
Lisäys vielä.. plus jos olet 57+ -vuotias, sullakin oikeus velvoitetyöpaikkaan, jotta pääset eläkeputkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmekymppisenä olin vakavasti sairas (mielenterveys), useita sairaalajaksoja, itsetuhoisuutta, päihteiden käyttöä, tupakoin ja olin ylipainoinen. Amiskoulutus, cv pelkkää silppua ja hanttihommia. Huono, väkivaltainen parisuhde, hirveät ulosottovelat ja luottotiedot menneet.
Aivan totaalisen pohjan kautta ponnistin alle 10 vuodessa kokonaan uuteen, akateemiseen ammattiin. Laihduin ja nykyisin olen jopa atleettinen. En juo, enkä polta. Olen naimisissa upean miehen kanssa, tienaan 4500 euroa/kk ja minulla on jopa kohtuullisesti sijoitusvarallisuutta. Olen joka hetki kiitollinen ja ehkä myös ylpeä, että onnistuin kääntämään elämäni suunnan.
Mulle ratkaisevaa oli velkajärjestely, joka vei rapiat 3 vuotta elämästäni (opiskelin samalla, joten kituuttamista se olisi ollut joka tapauksessa). Myös 3 vuotta kestänyt psykoterapia yhdistettynä toimivaan lääkitykseen (bibolaarihäiriö) pelastivat elämäni.
Nyt olen tasapainoinen, onnellinen ja hyvinvoiva, mutta mitään tästä en pidä itsestäänselvyytenä. Tiedän miltä tuntuu varastaa kaupasta ruokaa nälkäänsä.
En ole mikään poikkeusyksilö, ihan tavallisilla järjenlahjoilla ja kyvyillä varustettu. En milään stoalainen sankari, vaan peruspulliainen. Jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt!
Minulle sanottiin, että pääsisin muitta mutkitta velkajärjestelyyn, jos löytäisin vakituisen työpaikan. En löytänyt, joten sain häädön. Nyt olen asunnoton, työtön, rahaton ja yksinäinen. Ja melkein 60-vuotias.
Väitteesi "jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt" on vailla älyn häivää.
Asutko pk-seudulla?
Kiitos kysymästä, mutta tätä tilannetta ei korjaa muu kuin koti takaisin eli velkajärjestely ja työpaikka, jonka palkalla pystyisin maksamaan itselleni eläkkeen. Mahdoton yhtälö, jota eivät edes ammattilaiset ratkaise.
Mutta sulla ei siis ole asuntoa nyt? Asunto ensin -järjestön kautta kannattaisi kysyä, ideana on, että ensin asunto ja tämän jälkeen on helpompi alkaa laittamaan muita asioita kuntoon. Eli asioiden ei tarvitse olla kunnossa ennen asunnon saamista.
En puhu asunnosta vaan kodistani, jonka hankkimiseen ja remontoimiseen panin koko elämäni. Olen liian vanha aloittamaan alusta ja unelmoimaan ihmeestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmekymppisenä olin vakavasti sairas (mielenterveys), useita sairaalajaksoja, itsetuhoisuutta, päihteiden käyttöä, tupakoin ja olin ylipainoinen. Amiskoulutus, cv pelkkää silppua ja hanttihommia. Huono, väkivaltainen parisuhde, hirveät ulosottovelat ja luottotiedot menneet.
Aivan totaalisen pohjan kautta ponnistin alle 10 vuodessa kokonaan uuteen, akateemiseen ammattiin. Laihduin ja nykyisin olen jopa atleettinen. En juo, enkä polta. Olen naimisissa upean miehen kanssa, tienaan 4500 euroa/kk ja minulla on jopa kohtuullisesti sijoitusvarallisuutta. Olen joka hetki kiitollinen ja ehkä myös ylpeä, että onnistuin kääntämään elämäni suunnan.
Mulle ratkaisevaa oli velkajärjestely, joka vei rapiat 3 vuotta elämästäni (opiskelin samalla, joten kituuttamista se olisi ollut joka tapauksessa). Myös 3 vuotta kestänyt psykoterapia yhdistettynä toimivaan lääkitykseen (bibolaarihäiriö) pelastivat elämäni.
Nyt olen tasapainoinen, onnellinen ja hyvinvoiva, mutta mitään tästä en pidä itsestäänselvyytenä. Tiedän miltä tuntuu varastaa kaupasta ruokaa nälkäänsä.
En ole mikään poikkeusyksilö, ihan tavallisilla järjenlahjoilla ja kyvyillä varustettu. En milään stoalainen sankari, vaan peruspulliainen. Jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt!
Minulle sanottiin, että pääsisin muitta mutkitta velkajärjestelyyn, jos löytäisin vakituisen työpaikan. En löytänyt, joten sain häädön. Nyt olen asunnoton, työtön, rahaton ja yksinäinen. Ja melkein 60-vuotias.
Väitteesi "jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt" on vailla älyn häivää.
Asutko pk-seudulla?
Kiitos kysymästä, mutta tätä tilannetta ei korjaa muu kuin koti takaisin eli velkajärjestely ja työpaikka, jonka palkalla pystyisin maksamaan itselleni eläkkeen. Mahdoton yhtälö, jota eivät edes ammattilaiset ratkaise.
Mutta sulla ei siis ole asuntoa nyt? Asunto ensin -järjestön kautta kannattaisi kysyä, ideana on, että ensin asunto ja tämän jälkeen on helpompi alkaa laittamaan muita asioita kuntoon. Eli asioiden ei tarvitse olla kunnossa ennen asunnon saamista.
En puhu asunnosta vaan kodistani, jonka hankkimiseen ja remontoimiseen panin koko elämäni. Olen liian vanha aloittamaan alusta ja unelmoimaan ihmeestä.
Ok, ymmärrän, sitten noi ei ihan osuneet..
Kuinka moni on oikeasti saanut apua mielenterveyshoitajalle jutustelusta? Se kiinnostaisi tietää. Moni sairaanhoitaja on aggressiivisesti vaatimassa lisää palkkaa tunteihin sidotusta vuorotyöstään ymmärtämättä sitä, että heidän jutustelunsa ei oikeasti auta ketään ja ettei heitä voida saada syytteeseen sanahelinästään. Sairaanhoitaja on suorittava ammatti, josta ei kuulu maksaa ajattelua vaativan työn lisää.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisään vielä sen, että jos sairaanhoitajaksi haluavalla olisi sekä hoivaviettiä että älyllistä kapasiteettia, hän ei ikinä olisi hakeutunut keskimääräistä älykkyyttä vaativaan sairaanhoitajan ammattiin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Kuinka moni on oikeasti saanut apua mielenterveyshoitajalle jutustelusta? Se kiinnostaisi tietää. Moni sairaanhoitaja on aggressiivisesti vaatimassa lisää palkkaa tunteihin sidotusta vuorotyöstään ymmärtämättä sitä, että heidän jutustelunsa ei oikeasti auta ketään ja ettei heitä voida saada syytteeseen sanahelinästään. Sairaanhoitaja on suorittava ammatti, josta ei kuulu maksaa ajattelua vaativan työn lisää.
ap
Minulle on monta kertaa tarjottu psykiatrisen sairaanhoitajan juttuseuraa. Olen kieltäytynyt, koska työttömyyteni ja köyhyyteni ei puhumalla parane. On myös ehdotettu ratkaisukeskeisen terapeutin tapaamista, mutta ihan yhtä vähän sellaisella olisi vaikutusta. Sen verran minua kyllä kiinnostaa, että jos on olemassa ratkaisukeskeisiä terapeutteja, mitä ne muut sitten ovat. Lämpimikseenpuhujia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hörönlöröttämistä julkisella puolella tehdään siksi, että sh saa potilaan tilanteesta sitä selkeämpää "yleiskuvaa" mitä useammin tpaamisia on. Jos on pitkä hoitosuhde, oppii ehkä potilaan tapaa kommunikoida ja osaa erottaa mahdollisia sairauden vaikutuksia perus persoonsta. Sh antaa oman lausuntonsa hoitavalle psykiatriselle lääkärille esim. b-lausuntoa haettaessa.
Täällä itärajalla suomenkielinen sairaanhoitaja on myös korvaamaton apu asioidessa lääkärillä, kun suurin osa lääkäreistä on venäjän- tai eestinkielisiä. Mukavimmat ja paneutuneimmat tapaamani lääkärit on olleet kylläkin virolaisia julkisella puolella, mutta asiointi huonolla suomenkielellä on ihan todella haastavaa. Onneksi Suomessa on hyvä koulutus ihanille sairaanhoitajillemme. Vielä kun saataisiin heille palkat kohdilleen.Suhtautumiseni siaraanhoitajiin on valitettavasti empiiriseen kokemukseeni pohjautuen hyvin negatiivinen. En saanut selvää siitä, mitä yritit sanoa. Minusta sairaanhoitajien palkkaus on hyvinkin kohdallaan ottaen huomioon sen, että he toteuttavat ainoastaan annettuja käskyjä eivätkä tee itsenäisiä päätöksiä.
Totisesti toivon, etteivät lääkärit anna painoarvoa mt-sairaanhoitajien ajatuksille.
ap
Empiirinen kokemus? Tarkoitatko mahdollisesti empiiristä havaintoa? Kokemusperäinen kokemus ei oikein tarkoita mitään.
No, en osaa nyt ihan sanoa pystytkö samaistumaan tähän tarinaani, mutta väkivaltaisen parisuhteen ja ystävyyssuhteen jälkeen olin menettänyt lähes mielenterveyteni kokonaan. Olin traumatisoitunut, totaalisen hukassa. Sairastuin myös endometrioosiin, varmaan stressi ja pahaolo laukaisi sen, tai niin uskon.
Pääsin jaloilleni hoidon, tuen ja terapian avulla, mutta myös sen vuoksi, että tiesin ansaitsevani hyvän ja turvallisen elämän, jota on rauhallista elää. Rukoilin paljon. Itkin. Huusin. Käsittelin kaikkea, erityisesti itseäni. Ehkä se itseensä sukeltaminen ja reflektointi nosti jaloilleni, kun tajusin miten sinisilmäinen, liian kiltti ja epävarma olin ollut.
Usko siihen, että ansaitsen parempaa. Se on nostanut minut jaloilleni, sillä se usko ja tieto elää joka päivässä, ja elän joka päivä lähemmäs sitä parempaa. Valinnoilla, opiskeluilla (sain koulupaikan, tämäkin tietenkin auttoi) ja omalla toiminnallani.
Totaalisesta rahattomuudesta (ei edes lääkkeitä varaa ostaa) kymmenessä vuodessa varakkaaksi perheeksi (velattomat autot ja talo ja käyttörahaa ja veneet, mökit)
Olin aika pohjalla siinä 30v, pitkään työtön, alkoholi ja jopa huumeet maistui. Sitten mulle kävi hassu juttu, jouduin leikkaukseen joka pelotti kovasti. Sitten ennen leikkausta rukoilin tosissani ja pyysin Jeesusta ja Jumalaa sydämeeni. Jotain tapahtui. Näin työpaikkailmoituksen ja sain jostain motivaatiota kirjoittaa aika hyväkin hakemus.
Olin sitten taas hiprakassa sohvalla keskellä päivää ja tuleva työnantajani soitti. Sain unelmieni työpaikan ja elämän suunta muuttui.
Raitistuin, ostimme unelmiemme talon mieheni kanssa ja lapsiakin tehtiin. Nyt elän unelmaani, olen varakas, mulla on hieno ura ja kauniit lapset. Ja olen uskossa.
Vierailija kirjoitti:
Totaalisesta rahattomuudesta (ei edes lääkkeitä varaa ostaa) kymmenessä vuodessa varakkaaksi perheeksi (velattomat autot ja talo ja käyttörahaa ja veneet, mökit)
Voisitko vähän kuvailla tätä satumaista polkuasi?
Sain laittomat potkut, kahden talon loukko, rahat meni, sairastuin… ja omat vanhemmat vaan vahingoniloisena ilkkui, v*ttuili ja ivanauroi (aina ovat olleet tällaisia). Traumalapsuus painolastina myös eli narsistivanhemmat sadat pahoinpitelyt.
En saanut apua MISTÄÄN. En edes terapiaa kun olen liian ”reipas”.
Selvisin joogaamaalla, hengitysharjoituksilla ja Joe Dispenzan kirjoilla. Piinaava helvetillinen tilanne (jossa siis ei ollut työtä, rahaa, kunnon asuntoa, mitään tietoa mistään) kesti yli 2v ja vieläkin kauhulla muistelen tuota hirveää aikaa.
Kaikilla tutuilla suku tukee ja auttaa, mulla se vaan vie vähätkin voimavarat ja ilkkuu ja nauttii mun kärsimyksestä.
Minulle sanottiin, että pääsisin muitta mutkitta velkajärjestelyyn, jos löytäisin vakituisen työpaikan. En löytänyt, joten sain häädön. Nyt olen asunnoton, työtön, rahaton ja yksinäinen. Ja melkein 60-vuotias.
Väitteesi "jos minä pystyin siihen, niin sinäkin pystyt" on vailla älyn häivää.