Lue keskustelun säännöt.
Onko omat tekemisesi, työt, harrastukset ja hankinnat innostavia sinulle jos et pääse esittelemään niitä kenellekään?
Onko puutarhasi sinusta ihana ilman somepäivityksiä tai vieraille esittelyä? Työsaavutuksesi, perheesi lapsesi?
Minusta on tuntunut jo pidemmän aikaa, että ihmiset saa energiaa vaan toisille pauhaamisesta ja omasta erinomaisuudestaan. Ollaan niin tyhjiä kuoria aikuisina yhtäkkiä. Ennen on ehkä ajanut sisäinen palo johonkin, nyt se on sammunut ja tyydytystä yritetään saada muiden kautta.
Sitten kun ei jaksa innostua sisustuksesta tai kodinostosta tai muusta (jota esitellä muille) niin imeydytään omiin ongelmiin: onko alhainen d-vitamiini, huono ryhti tai kenties tunnelukko. Sitten sitä puuhataan taas ja saadaan merkitystä omalle olemassa ololle hetkeksi.
Oikeastaanhan me vaan olemme kasa hitaasti rapistuvaa lihaa maailmankaikkeuden silmänräpäyksessä, sätkitään tässä hetki tavaroinemme ja ferritiiniarvoinemme. Ja sitten olemme poissa ja seuraavat luulevat olevansa taas yhtä ainutlaatuisia kuin me eikä kukaan sinuakaan enää muista.
Kommentit (218)
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan kiinnosta jakaa vaikkapa matkakuviani, tai oikeastaan muitakaan kuvia, ympäri somea. En 80-luvullakaan näyttänyt valokuviani kenelle tahansa jonka satuin tuntemaan, puhumattakaan tuntemattomille. Minun elämäni on minulle ja läheisilleni, ja esimerkiksi harrastukseni tai mielenkiinnon kohteeni saa minut ihan tyytyväiseksi ja onnelliseksi vaikkei muut tietäis tai näkis niistä mitään. Eli en kaipaa hyväksyntää tai huomiota ainakaan tuikituntemattomilta.
Ei ollut kyse somesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista hahmotettavaa ekstroverttien todellisuudesta: se että intoilen omista asioista itselleni ja saan suurta nautintoa niiden tekemisestä ja muita ihmisiä kohdatessani en tuhoa ilmatilaa puhumalla vaan kuuntelemalla, on ekstroverteille masennusta?
Ja kun ekstrovertti tekee asioita ja hakee niille tarkoitusta muiden kautta, ja kulkee asiasta toiseen ja tuntee silti tyhjyyttä - se on heille elämän kohokohta aikuisena? Että saa edes muista energiaa kun itsessä ei enää ole.
Hui olkoon.
Ei. Ap:n ihmisviha ja ajattelu, että mikään ei ole mitään ja kukaan ei ole mitään on masennusta. Ei introverttiudessa itsessään ole mitään masennusta.
Ja tuo sinun ajattelutapasi - lienet ap - että intorverttius in automaattisesti hyve ja jopa muiden huomioimusta ja ekstroverttius on tyhjyyttä ja elämäntarkoituksen hakemista muista, se on omahyväistä pas.aa.
Todellisuudessa ekstrovertti ainoastaan on sosiaalisempi ja nauttii sosiaalisesta kanssakäymisestä. Ei ekstroverttius tarkoita tyhmyyttä tai tyhjyyttä, se on omaa omahyväistä kuvitelmaasi, jonka syytä en ymmärrä.
Ekstroverttius ei tarkoita, etteikö ekstrovertti osaisi olla yksinkin tai ettei hän osaisi ajatella itse. Hän ei vain koe ajatusten haastamista ja ulkopuolista inputtia haittana, vaan osaa arvioida muiden mielipiteitä ja pallotella niillä ja kehittää niiden avulla omia mietteitään vieläkin paremmiksi.
Parviäly on enemmän kuin yksin ajatteleminen. Koeta kestää tämä.
Hirveän sitkeän sinnikäs tarve muodostaa ensin oma väärä käsitys siitä, mitä ap yrittää sanoa, ja sitten argumentoida sitä vastaan.
Argumentoit omaa tulkintaasi vastaan ja olet siinä tietysti ihan oikeassa. Mutta jos jossain vaiheessa keksit, mitä ap oikeasti yritti sanoa, niin palaa sitten asiaan. Kaikki on jo ymmärtäneet tämän papatuksesi sisällön, sinä kun tunget sitä jatkuvasti etkä ymmärrä edes pohtia, että entäs jos et alkuunkaan edes ymmärtänyt mitä sanottiin.
Mieti sitä.
Minua kiinnostaa ihmiset. En tietysti voi esitellä ihmisiä, kun en heitä omista, vaan haluan tutustua tarinoihin. Suurimmaksi osaksi lukemalla, koska kuormitun jos joudun itse puhumaan paljon.
En tiedä miten edes voisin tätä kiinnostusta mainostaa. Jos joskus kirjoittaisin kirjan, niin sitten. Kyllä tämä on ihan opiskelua elämää ja itseymmärrystä varten.
Siinä mielessä olen varmasti poikkeava, että minusta valokuvat valehtelevat aina, kuvasta rajautuu niin paljon oleellista pois. En someta enkä seuraa toisten "mainostamista", enkä omista telkkariakaan samasta syystä.
Kyllähän ihminen on sosiaalinen eläin ja jaettu ilo on paras ilo. Jos jostain asiasta on oikein innoissaan ja ylpeä, niin kyllä sitä iloa voi ihan vilpittömästi haluta jakaa ystävilleenkin. No, varmaan on niitäkin joille elämän sisältö on saada sometykkäyksiä, ja he tuntuvat tekevän kaiken vaan saadakseen huomiota, mutta väittäisin että vähemmistö. Suurin osa sisustaa ja harrastaa ihan omaksi ilokseen ja mahdollinen muilta tuleva palaute on vaan ihan kiva ekstra, mutta ei sen puute maailmaa kaada.
Ei. Jos tekemäni perho/vaappu kelpaa kalalle, se riittää. Tai itse lataamani patruuna kaataa peuran, sekin riittää esittelyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Sitten kun ei jaksa innostua sisustuksesta tai kodinostosta tai muusta (jota esitellä muille) niin imeydytään omiin ongelmiin: onko alhainen d-vitamiini, huono ryhti tai kenties tunnelukko. Sitten sitä puuhataan taas ja saadaan merkitystä omalle olemassa ololle hetkeksi.
Oikeastaanhan me vaan olemme kasa hitaasti rapistuvaa lihaa maailmankaikkeuden silmänräpäyksessä, sätkitään tässä hetki tavaroinemme ja ferritiiniarvoinemme. "
On pakko kommentoida tätä. Kyllästyin yhden kaverini kanssa jauhamaan terveydestä ja tunnelukoista. Nyt hän ilmoitti minulle, että hänen ferritiininsä ovat korjaantuneet ja tunnelukot auenneet. Ei kiinnosta enää. Mitä tuohon edes pitää sanoa? Hienoa, olet valaistunut ja oppinut syömään optimaalisia lisäravinteita??
Mikä on minun ongelmani, kun en halua jakaa asioitani muille, mutta koen hyvin hauskana ja tyydyttävänä jakaa asioita täysin anonyymisti esim. erilaisilla somealustoilla? En saa mitään rahallista hyötyä ja ne "viralliset" sometilini huokuvat autiutta ja tylsyyttä.
Ehkä anonyymin tykkäys tai kommentti toiselle anonyymille ovat kuitenkin ihan sama asia? Jotain iloa minä siitä saan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En koskaan jaa tekemisiäni, harrastuksiani, hankintojani, lapsiani tms yhtään mihinkään tai kenellekään. En kuvina enkä esittele livenä.
Vierailija kirjoitti:
En koskaan jaa tekemisiäni, harrastuksiani, hankintojani, lapsiani tms yhtään mihinkään tai kenellekään. En kuvina enkä esittele livenä.
Hups, ny valehtelin, korjataampa... Olen lähettänyt muutaman kuvan kännykällä yhdelle kaverille eräästä harvinaisesta kukasta jonka sain kukkimaan puutarhassa. Kaveri harrastaa myös puutarhanhoitoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennen joku porho saattoi tilata muotokuvan itsestään taiteilijalta. Nykynuori ottaa selfieitä. Kumpi on itserakkaampi?
Arvostan kuvallista informaatiota ja mielestäni nuo muotokuvat ja nykyselfiet ovat informaation välitystä siinä missä kirjoitettu ja puhuttukin. Eivätkä selfiet edes ole vain poseerauskuvia, joissa yritetään näyttää hyvältä. Mukaan mahtuu irvistyksiä, eleitä ja muita mielenilmaisuja.
Olen harrastanut kamppailulajeja teinistä asti, eikä edes kaikki kaverini tiedä mitä teen vapaa-ajallani. En myöskään puhu niistä some kanavissa. Silti nautin harrastuksesta on...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Soitan klarinettia intohimoisesti joka päivä. Mitäpä siitä laittaisi someen? Nuotteja? Kuvia klarinetista?
No videoita ehkä.
Minulle tärkeä juttu, joillekin turhanpäiväistä piipitystä.
Rakastan omaa harrastusta juoksua. En esittele sitä missään. Otan kuvia matkan varrelta, sillä joskus on hauska katsoa, miten luonto muuttuu vuodenaikojen mukaan. Minusta on todella outo ajatus, että kukaan tekisi mitään esitelläkseen sitä vain muille. Jos joku näin ajattelee, se antaa omituisen kuvan ajattelijasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jaa. Minusta on tavallaan kiva että ihmiset näkevät paremman puoleni mielummin kuin huonomman. Siksi FB-päivityksistä voisi kuvitella että liikunta ja historialliset paikat kiinnostavat. Tai yleishyödylliset hankkeet, maailman köyhät tai ympäristö
On totta että ne kiinnostavat. En sen sijaan ole jakanut kiinnostustani vaikkapa seksiin tai erääseen yleisuskonnolliseen järjestöön johon kuulun.
Sitten on TV ja kaljanjuonti. Tai pizzan syönti. Ei näy Facebookissa. Yksi tuttu on kiinnostunut oluista ja postaa juomansa harvinaisuudet, eihän niitä nyt tule kuin kerran kuukauteen tai harvemmin, eikä kaveri ole vähääkään alkkis. Mutta kun hänen muuten niukkaa fb-feediänsä katsoo niin hyvin alkoholihöyryinen vaikutelma syntyy. Siksi vältän laittelemasta sitä kerran viikossa imaistua kaljaa FB:iin vaikka se olisi kuinka harvinainen ja kiinnostavan makuinen.
Vierailija kirjoitti:
No en todellakaan esittele puutarhaani, lapsiani, kissojani tai mitään muutakaan kellekään somessa. Ja siis ainakin noista puutarha ja kissat ovat todella ihania :)
Olen kyllä facebookissa, mutta tapanani ei ole esitellä siellä mitään. Mieluiten jakaisin vitsejä, jos jotain. Mutta en jaa, koska ei jaksa ja monilla on niin huono (lue erilainen) huumorintaju.
En myöskään jaksa seurata ihmisiä, joiden elämä on muka-ihanien tai muka-hauskojen asioiden jakoa someen elämästään. Ei kiinnosta. Haluan mieluummin tietää totuuden.
Sama. Olen hyvin yksityinen ihminen. En jaa somessa mitään ja olen ylipäätään niissä vain omien tai lasten harrastusten vuoksi.
Harrastan ihan omaksi iloksi, ja etsin paljon tietoa netistä ja katson kyllä muiden jakamia kuvia ja oivalluksia. Jos joku harrastus on kaluttu loppuun tai ei muuten innosta enää, tulee uusia tilalle. Puutarhan kukkia ihailen ihan yksin.
Vierailija kirjoitti:
Jep. Ei tämä nyt kyllä kauhean elämäniloiselta ja tasapainoiselta vaikuta:
"Oikeastaanhan me vaan olemme kasa hitaasti rapistuvaa lihaa maailmankaikkeuden silmänräpäyksessä, sätkitään tässä hetki tavaroinemme ja ferritiiniarvoinemme. Ja sitten olemme poissa ja seuraavat luulevat olevansa taas yhtä ainutlaatuisia kuin me eikä kukaan sinuakaan enää muista."
Tämäkin näkökulma on kyllä ihan tosi siinä missä moni muukin. Tuon edelläolevan lisäksi on kyllä mukavaa että saa olla olemassa oman aikansa ja elämään mahtuu myös nautinnollisia hetkiä. Ei ole vaan joko-tai vaan sekä-että. Yksi iso osa elämän nautinnollisuutta on jakaa osa elämästään myös muiden kanssa. Kaikkea ei pidä eikä tarvitse jakaa, eikö tämä ole ihan itsestäänselvää?
Hieno aloitus ap:lta.
Minulle yksi aikuiselämäni merkittävimmistä merkkipaaluissa kypsymisessä ja itsenäistymisessä on ollut juuri se kun ymmärsin, että kukaan muu ei voi ikinä jakaa samanlaisena niitä kokemuksia, jotka minä olen kokenut yksin. Vaikka selittäisin tuhansin sanoin ja ottaisin valokuvia ja yrittäisin toistaa kokemukseni, toinen ei silti kokisi sitä mitä minä koin.
Jos siis koen jotain mistä pidän oikein paljon, voin siis rauhassa keskittyä siihen hetkeen. Ei tarvitse miettiä mielessä, miten tulen pukemaan tämän sanoiksi eikä tarvitse roikkua kännykässä, että saisin tapahtumasta mahdollisimman hyviä kuvia. Tallennan vain mieleeni, siihen ainoaan jolle sillä asialla oikeasti on väliä.
On ollut sellainen aika, jolloin yritin kertoa tekemisistäni someenkin, ja silloin ihanatkin asiat tuntuivat oikeastaan turhauttavilta. Tuntui, että olin altistanut sen oman ainutlaatuisen elämäni kollekin kilpailulle. Jos tuli hirveästi tykkäyksiä, tuntui vähän epätyydyttävältä jos seuraavaan postaukseen niitä ei tullut yhtä paljon. Yleisön huomio kiinnittyi yleensä postauksissa ihan eri asioihin kuin mitkä itselle oli tärkeintä. Inhottavinta oli se että tuntui, että somessa eli joku virtuaali-identiteetti, jota piti vähän väliä ruokkia että ei katoaisi.
Asuin jo tuohon aikaan yksin maalla, mutta tämän syvällisesti ymmärrettyä muutin saareen, jossa jokainen päivä on tavallaan kuin satua. Kirjoitan ajatuksiani joka päivä paperiseen päiväkirjaan, koska haluan muistaa yksityiskohdatkin, mutta enpä näitä jaa kuin niille muutamille, jotka osaavat kysyä oikeita kysymyksiä. Jos ei tule puheeksi, sitten ei tule. Mielenrauha kiittää. Olen vahvasti olemassa, vaikka siitä tietää vain harva.
Puolisollani on selkeä halu esitellä "saavutuksiaan". Vaikkei hän sano sitä ääneen, niin uudet ostokset laitetaan aina näkyville. Pihalle niin että näkyy naapuriin tai ohikulkijoille, tai sisällä "ihan sattumalta" niin, että näkyy ikkunasta ulos. Niistä myös kerrotaan tutuille kuin ohimennen tai laitetaan someen. Kun olemme julkisella paikalla, hän alkaa yks kaks kovaan ääneen kertoa minulle jostain työsaavutuksestaan tms. vilkuillen kuuleeko joku.
Minua tuollainen käytös hämmentää, kun olen enemmänkin häpeilijä ja piilottelija, jos on pakko valita. En todellakaan koe minkäänlaista tarvetta esitellä sen enempää ostoksia kuin onnistumisia. Ei tule mieleenkään.
En tiedä kummassa meistä on enemmän vikaa ja minkälaista. Olisi helppo päätellä, että puolison käytös kumpuaa epävarmuudesta, mutta minusta näin on minunkin kohdallani. Se vain ilmenee meillä täysin päinvastaisin tavoin.
Some ei ollut aloituksen pointti.