Lue keskustelun säännöt.
Tyttäreni kaveri on monilahjakkauus ja tämä syö lapseni itsetuntoa
26.09.2014 |
Tiedettehän tyypin joka on hyvä ihan kaikessa? Piirtää kuin taiteilija, on erittäin musikaalinen, saa kokeista vain kymppejä ja kaiken lisäksi loistava urheilijakin. Tyttäreni paras kaveri on tällainen ja kun ikää on vasta 11v lapseni peilaa koko ajan itseään tähän kaveriin ja on alkanut pitää itseään surkimuksena. Totuus on ettei lapseni ole kaveriaan parempi millään saralla ainakaan kouluaineissa, vaikka hänkin on ihan hyvä "yhdeksikön oppilas". Kaiken lisäksi tuo huippulahjakkuus on myös hyvin kaunispiirteinen ja poikien suosiossa.
Miten saisin lapseni lopettamaan vertailun?
Kommentit (22)
[quote author="Vierailija" time="26.09.2014 klo 12:43"]
Olen aina pitänyt itseäni ihan nollana. Tyhmänä ja rumana, eikä kotonakaan koskaan minua kannustettu tai kehuttu, "ettei vaan ylpisty liikaa". Minullakin oli täydellinen ystävä, ihana, kaunis, ihailtu ja lahjakas. Minä kelpasin kuitenkin hänen parhaaksi ystäkseen. Minusta tuli luokan pelle, mitä hän ei uskaltanut. Minusta tuli uhkarohkea kokeilija, mitä hän ei uskaltanut. Teini-iän kynnyksellä sain ensimmäisen poikaystävän. Tämän avulla sain luonnollista etäisyyttä parhaaseen ystävääni ja aloin näkemään itseni toisessa valossa. Poikaystäväni sanoi muun muassa ettei ole koskaan tavannut älykkäämpää ihmistä kuin minä. Tajusin, että ne kutoset ja seiskat todistuksessa eivät kerro ihmisen älystä, olin ylivilkas, enkä jaksanut vain istua koulussa. Kiinnostuin uudella tavalla opiskelusta, otin rennommin ja edelleen olin parhaan kaverini paras kaveri, vaikka emme enää olleetkaan symbioosissa. Mitä isommaksi tulimme, sen vahvemmin löysimme ne omat "alueemme" joissa olemme hyviä ja joista olemme kiinnostuneita. Vaikka paras ystäväni oli hyvä esim. liikunnassa, minä olin siitä kiinnostuneempi ja yritin aina tosissani, jonka myötä sain onnistumisen tunteita. Hakeuduin erilaisiin harrastuksiin missä hän kävi ja hankin muitakin ystäviä. Mutta tuo poikaystävän ehdoton teinirakkaus oli kyllä parasta mitä minulle tapahtui =)
[/quote] Tälle paljon yläpeukkuja! Sulla on ihailtava suhtautuminen elämään ja ihmisiin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aina pitänyt itseäni ihan nollana. Tyhmänä ja rumana, eikä kotonakaan koskaan minua kannustettu tai kehuttu, "ettei vaan ylpisty liikaa". Minullakin oli täydellinen ystävä, ihana, kaunis, ihailtu ja lahjakas. Minä kelpasin kuitenkin hänen parhaaksi ystäkseen. Minusta tuli luokan pelle, mitä hän ei uskaltanut. Minusta tuli uhkarohkea kokeilija, mitä hän ei uskaltanut. Teini-iän kynnyksellä sain ensimmäisen poikaystävän. Tämän avulla sain luonnollista etäisyyttä parhaaseen ystävääni ja aloin näkemään itseni toisessa valossa. Poikaystäväni sanoi muun muassa ettei ole koskaan tavannut älykkäämpää ihmistä kuin minä. Tajusin, että ne kutoset ja seiskat todistuksessa eivät kerro ihmisen älystä, olin ylivilkas, enkä jaksanut vain istua koulussa. Kiinnostuin uudella tavalla opiskelusta, otin rennommin ja edelleen olin parhaan kaverini paras kaveri, vaikka emme enää olleetkaan symbioosissa. Mitä isommaksi tulimme, sen vahvemmin löysimme ne omat "alueemme" joissa olemme hyviä ja joista olemme kiinnostuneita. Vaikka paras ystäväni oli hyvä esim. liikunnassa, minä olin siitä kiinnostuneempi ja yritin aina tosissani, jonka myötä sain onnistumisen tunteita. Hakeuduin erilaisiin harrastuksiin missä hän kävi ja hankin muitakin ystäviä. Mutta tuo poikaystävän ehdoton teinirakkaus oli kyllä parasta mitä minulle tapahtui =)