Onko asperger yleinen diagnoosi Suomessa?

Miten asseja tuetaan? Lapseni kertoo, että luokalla oleva assi ei ole enää yhtä kummallinen kuin ennen. Onko se keskustelua vai toimintaterapiaa vai miten muutos saadaan aikaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alidiagnosoitu. Kaikille ei myönnetä diagnoosia, vaikka täyttäisi kriteerit tutkimuksissa.

Neuropsykologin tekemisissä tutkimuksissa vai?

Juuri niissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alidiagnosoitu. Kaikille ei myönnetä diagnoosia, vaikka täyttäisi kriteerit tutkimuksissa.

Miksei myönnetä? Yleisempää miehillä vai naisilla?

En tietä miksi ei myönnetä. Jos pärjää joten kuten itsenäisesti kotona, niin diagnoosi voi jäädä saamatta, vaikka muuten elämä ei toimisikaan. Ehkä siinä on jokin leima tai haitta, miksi sitä ei anneta. Haittaavaa ilman diagnosia jäämisessä on se, ettei ole oikeutettu siihen tukeen jonka tarvitsisi. Naisilla yleisempää kuin miehillä, koska tyttöihin kohdistetaan enemmän sosiaalisia paineita käyttäytymisen suhteen ja he oppivat nuorena peittämään oireensa. Tästä seuraa kuitenkin monille kohtuutonta ja tarpeettomasti masennusta ja ahdistusta.

Aspergerin oireyhtymän määritelmään käsittääkseni kuuluu, että ihmisellä on merkittäviä vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Joten sikäli ihminen, jolla ei näitä vaikeuksia ole, ei täytä diagnostisia kriteereitä.

Koska kyseessä on jatkumo, ja lähes jokaisella on joitakin kirjon piirteitä, on luonnollisesti olemassa ihmisiä jotka ovat ”lähes” aspergereita. Mutta onko ratkaisu se, että diagnostisia kriteereitä höllennetään?

Ehkä parempi olisi puhua enemmän näistä kirjon piirteistä ja myös jokaisen ihmisen omasta ”neuroprofiilista” (keksin juuri sanan, anteeksi jos olemassa on jokin parempi sana, jota en tunne). Eli unelmieni maailmassa olisi aivan arkista, että ihminen voisi kertoa koulussa tai työpaikalla, mitkä asiat hänen neuroprofiilissaan voivat aiheuttaa hankaluuksia, ja kaikki sitten tietäisivät. Vähän niin kuin nykyään kerrotaan että ”anteeksi, toinen korvani on kuuro, voitko puhua minulle vasemmalta puolelta”. Samalla tavalla tiedettäisiin että Kallea uuvuttaa palaverin visuaalinen puoli, ja siksi hän on mukana pelkällä ääniyhteydellä. Ja tietenkin olisi ”neuroystävällisiä” ravintoloita ja teattereita ja kauppoja!

Vierailija kirjoitti:

Itsediagnosoituja tietysti voi olla vaikka kuinka paljon, niin kuin monien exäkin on kuulemma narsisti.

Lapseni diagnosoi itsensä ensin itse, mutta ei kertonut siitä kenellekään.

Oli itse alkanut ihmettelemään miksi on erilainen kuin muut ja otti selvää asioista.

Neuropsykiatri teki saman diagnoosin muutamaa vuotta myöhemmin. Lapsi oli silloin 13-vuotias.

Voisin kuvitella että monikin itse tehty diagnoosi osuu oikeaan. Itsehän nämä ihmiset elävät niiden oireiden kanssa koko ajan, ja huomaavat kyllä että ovat erilaisia kuin muut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alidiagnosoitu. Kaikille ei myönnetä diagnoosia, vaikka täyttäisi kriteerit tutkimuksissa.

Neuropsykologin tekemisissä tutkimuksissa vai?

Juuri niissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alidiagnosoitu. Kaikille ei myönnetä diagnoosia, vaikka täyttäisi kriteerit tutkimuksissa.

Miksei myönnetä? Yleisempää miehillä vai naisilla?

En tietä miksi ei myönnetä. Jos pärjää joten kuten itsenäisesti kotona, niin diagnoosi voi jäädä saamatta, vaikka muuten elämä ei toimisikaan. Ehkä siinä on jokin leima tai haitta, miksi sitä ei anneta. Haittaavaa ilman diagnosia jäämisessä on se, ettei ole oikeutettu siihen tukeen jonka tarvitsisi. Naisilla yleisempää kuin miehillä, koska tyttöihin kohdistetaan enemmän sosiaalisia paineita käyttäytymisen suhteen ja he oppivat nuorena peittämään oireensa. Tästä seuraa kuitenkin monille kohtuutonta ja tarpeettomasti masennusta ja ahdistusta.

Aspergerin oireyhtymän määritelmään käsittääkseni kuuluu, että ihmisellä on merkittäviä vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Joten sikäli ihminen, jolla ei näitä vaikeuksia ole, ei täytä diagnostisia kriteereitä.

Koska kyseessä on jatkumo, ja lähes jokaisella on joitakin kirjon piirteitä, on luonnollisesti olemassa ihmisiä jotka ovat ”lähes” aspergereita. Mutta onko ratkaisu se, että diagnostisia kriteereitä höllennetään?

Ehkä parempi olisi puhua enemmän näistä kirjon piirteistä ja myös jokaisen ihmisen omasta ”neuroprofiilista” (keksin juuri sanan, anteeksi jos olemassa on jokin parempi sana, jota en tunne). Eli unelmieni maailmassa olisi aivan arkista, että ihminen voisi kertoa koulussa tai työpaikalla, mitkä asiat hänen neuroprofiilissaan voivat aiheuttaa hankaluuksia, ja kaikki sitten tietäisivät. Vähän niin kuin nykyään kerrotaan että ”anteeksi, toinen korvani on kuuro, voitko puhua minulle vasemmalta puolelta”. Samalla tavalla tiedettäisiin että Kallea uuvuttaa palaverin visuaalinen puoli, ja siksi hän on mukana pelkällä ääniyhteydellä. Ja tietenkin olisi ”neuroystävällisiä” ravintoloita ja teattereita ja kauppoja!

Moni nais-asperger opettelee oikeat vuorosanat ja reaktiot eri tilanteisiin. Käyttää niitä sitten kuin näyttelijä roolissaan. Ne eivät ole hänelle luontevia, osa voi tuntua jopa nololta, mutta ne tehdään sillä muutkin tekevät niin.

Tämä ei tarkoita sitä että heillä ei olisi ongelmia sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Itse olen tehnyt tuota aina. Aivan kaikkia juttuja en pysty tekemään. Esimerkiksi joku urheilukisoissa hurraaminen tuntuu niin teennäiseltä ja typerältä että en vaan pysty.

Katsekontaktin olen harjoitellut siten, että katson vähän ohi.

Kahdenkeskisiin keskusteluihin kykenen, mutta jos keskusteluun tulee mukaan muita, en pysy siinä enää mukana enkä pysty jäljittelemään muiden katsekontaktia. En vaan tiedä milloin pitäisi katsoa keneen päin. Yleensä jähmetyn vain tuijottamaan yhtä henkilöä tai tuijotan käsiäni. Tiedän että se on outoa, mutta en pysty parempaan.

Lääkärin mielestä minulla ei ole mitään nepsyyn viittaavaa, enkä edes pääse tutkimuksiin.

Sain AS-diagnoosin aikuisiällä, mutta en mitään tukea ikinä mistään. Toivon että vielä joskus myös ymmärrettäisiin että en osaa elää tässä yhteiskunnassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alidiagnosoitu. Kaikille ei myönnetä diagnoosia, vaikka täyttäisi kriteerit tutkimuksissa.

Neuropsykologin tekemisissä tutkimuksissa vai?

Juuri niissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alidiagnosoitu. Kaikille ei myönnetä diagnoosia, vaikka täyttäisi kriteerit tutkimuksissa.

Miksei myönnetä? Yleisempää miehillä vai naisilla?

En tietä miksi ei myönnetä. Jos pärjää joten kuten itsenäisesti kotona, niin diagnoosi voi jäädä saamatta, vaikka muuten elämä ei toimisikaan. Ehkä siinä on jokin leima tai haitta, miksi sitä ei anneta. Haittaavaa ilman diagnosia jäämisessä on se, ettei ole oikeutettu siihen tukeen jonka tarvitsisi. Naisilla yleisempää kuin miehillä, koska tyttöihin kohdistetaan enemmän sosiaalisia paineita käyttäytymisen suhteen ja he oppivat nuorena peittämään oireensa. Tästä seuraa kuitenkin monille kohtuutonta ja tarpeettomasti masennusta ja ahdistusta.

Aspergerin oireyhtymän määritelmään käsittääkseni kuuluu, että ihmisellä on merkittäviä vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Joten sikäli ihminen, jolla ei näitä vaikeuksia ole, ei täytä diagnostisia kriteereitä.

Koska kyseessä on jatkumo, ja lähes jokaisella on joitakin kirjon piirteitä, on luonnollisesti olemassa ihmisiä jotka ovat ”lähes” aspergereita. Mutta onko ratkaisu se, että diagnostisia kriteereitä höllennetään?

Ehkä parempi olisi puhua enemmän näistä kirjon piirteistä ja myös jokaisen ihmisen omasta ”neuroprofiilista” (keksin juuri sanan, anteeksi jos olemassa on jokin parempi sana, jota en tunne). Eli unelmieni maailmassa olisi aivan arkista, että ihminen voisi kertoa koulussa tai työpaikalla, mitkä asiat hänen neuroprofiilissaan voivat aiheuttaa hankaluuksia, ja kaikki sitten tietäisivät. Vähän niin kuin nykyään kerrotaan että ”anteeksi, toinen korvani on kuuro, voitko puhua minulle vasemmalta puolelta”. Samalla tavalla tiedettäisiin että Kallea uuvuttaa palaverin visuaalinen puoli, ja siksi hän on mukana pelkällä ääniyhteydellä. Ja tietenkin olisi ”neuroystävällisiä” ravintoloita ja teattereita ja kauppoja!

Millaisia sosiaalisia vaikeuksia heillä konkreettisesti? Onko eroa miehillä ja naisilla? Vaikuttaako onko lapsi vai aikuinen kellä on asperger?

Vierailija kirjoitti:

Sain AS-diagnoosin aikuisiällä, mutta en mitään tukea ikinä mistään. Toivon että vielä joskus myös ymmärrettäisiin että en osaa elää tässä yhteiskunnassa.

Miten sinulla näkyy oireet? Huomaatko ne itse vai muut vai molemmat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alidiagnosoitu. Kaikille ei myönnetä diagnoosia, vaikka täyttäisi kriteerit tutkimuksissa.

Neuropsykologin tekemisissä tutkimuksissa vai?

Juuri niissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alidiagnosoitu. Kaikille ei myönnetä diagnoosia, vaikka täyttäisi kriteerit tutkimuksissa.

Miksei myönnetä? Yleisempää miehillä vai naisilla?

En tietä miksi ei myönnetä. Jos pärjää joten kuten itsenäisesti kotona, niin diagnoosi voi jäädä saamatta, vaikka muuten elämä ei toimisikaan. Ehkä siinä on jokin leima tai haitta, miksi sitä ei anneta. Haittaavaa ilman diagnosia jäämisessä on se, ettei ole oikeutettu siihen tukeen jonka tarvitsisi. Naisilla yleisempää kuin miehillä, koska tyttöihin kohdistetaan enemmän sosiaalisia paineita käyttäytymisen suhteen ja he oppivat nuorena peittämään oireensa. Tästä seuraa kuitenkin monille kohtuutonta ja tarpeettomasti masennusta ja ahdistusta.

Aspergerin oireyhtymän määritelmään käsittääkseni kuuluu, että ihmisellä on merkittäviä vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Joten sikäli ihminen, jolla ei näitä vaikeuksia ole, ei täytä diagnostisia kriteereitä.

Koska kyseessä on jatkumo, ja lähes jokaisella on joitakin kirjon piirteitä, on luonnollisesti olemassa ihmisiä jotka ovat ”lähes” aspergereita. Mutta onko ratkaisu se, että diagnostisia kriteereitä höllennetään?

Ehkä parempi olisi puhua enemmän näistä kirjon piirteistä ja myös jokaisen ihmisen omasta ”neuroprofiilista” (keksin juuri sanan, anteeksi jos olemassa on jokin parempi sana, jota en tunne). Eli unelmieni maailmassa olisi aivan arkista, että ihminen voisi kertoa koulussa tai työpaikalla, mitkä asiat hänen neuroprofiilissaan voivat aiheuttaa hankaluuksia, ja kaikki sitten tietäisivät. Vähän niin kuin nykyään kerrotaan että ”anteeksi, toinen korvani on kuuro, voitko puhua minulle vasemmalta puolelta”. Samalla tavalla tiedettäisiin että Kallea uuvuttaa palaverin visuaalinen puoli, ja siksi hän on mukana pelkällä ääniyhteydellä. Ja tietenkin olisi ”neuroystävällisiä” ravintoloita ja teattereita ja kauppoja!

Miksi visuaalinen puoli uuvuttaa? Eikö juuri auta kun näkee toisen ilmeet ja eleet videolla äänen lisäksi etäpalavereissa?

Ylidiagnosoistukin joskus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain AS-diagnoosin aikuisiällä, mutta en mitään tukea ikinä mistään. Toivon että vielä joskus myös ymmärrettäisiin että en osaa elää tässä yhteiskunnassa.

Miten sinulla näkyy oireet? Huomaatko ne itse vai muut vai molemmat?

Miten sinulla näkyy se, ettei sinulla ole AS:aa, mikäli olettamukseni siis pitää paikkansa?

Asperger-tutkimuksessa käyneenä tuli sellainen vaikutelma että diagnoosin kriteerit eivät ole ihan kohdallaan.

Diagnoosia ei siis tullut (vielä), silti selviä asperger piirteitä löytyy.

Nettitestissä tulos (x-testia) tod. näk. asperger.

Vierailija kirjoitti:

Miten asseja tuetaan? Lapseni kertoo, että luokalla oleva assi ei ole enää yhtä kummallinen kuin ennen. Onko se keskustelua vai toimintaterapiaa vai miten muutos saadaan aikaan?

Kumpaa vaan, ja monia muitakin työtapoja. Valmennus on yleinen nimi työskentelylle, jossa yhdistyvät eri muodot. Ainakin itse koen, että asiantuntevan hoitajan kanssa käydyt keskustelut valmennuksessa olivat suorastaan terapeuttisia, vaikka paljon oli myös käytännön tehtäviä ja harjoituksia.

Kiitokset ja terveiset Tampereen omavoimaan.

Vierailija kirjoitti:

Asperger-tutkimuksessa käyneenä tuli sellainen vaikutelma että diagnoosin kriteerit eivät ole ihan kohdallaan.

Diagnoosia ei siis tullut (vielä), silti selviä asperger piirteitä löytyy.

Nettitestissä tulos (x-testia) tod. näk. asperger.

Tämä ei ollut vastaus 30/32 vaan eri kommentoija :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tehdä ollenkaan enää Asberger diagnoosia.

Autismin kirjon häiriö käsittääkseni.

Onko asperger sana jotenkin loukkaava vai miksi on muutettu nykyään autismin kirjon häiriöksi?

Itse asiassa diagnoosimuutos on vasta tuloillaan. Kyse ei ole loukkaavuudesta, vaan siitä, että aspereger ja autismi ovat samaa autismikirjon häiriön jatkumoa. Kyse on paremminkin aste-eroista häiriön vaikeusasteessa. Häiriöstä puhuminen sen sijaan on jopa joidenkin lääkäreidenkin mielestä kyseenalaista. Kyseessä on ennemminkin neuropsykiatrinen ominaisuus kuin häiriö, keskiverrosta poikkeava tapa kokea maailma.

Itse as-diagnoosin kauan sitten saaneena, korkeakoulutettuna (ohjelmistotekniikka, DI) naisena toivoisin, että häiriöstä ei tuossa ilmauksessa luovuttaisi. Paljon tarvitaan tukea ja valmennusta, että pääsee tähän missä mä oon koulutuksen ja työelämän suhteen. ”Ominaisuus ja tapa kokea maailmaa” ei kuulosta määritelmältä, jolla yhteiskunnalta saa mitään apua. Mä tarvitsin kaiken sen avun, ja se riitti vain juuri ja juuri.

Näiden häiriöiden ominaispiirteet voivat luoda vahvuuksia, mutta vähintään yhtä paljon rankkoja haasteita. Asseja on enemmän täysin syrjäytyneinä kuin mun tavoin asiantuntijatehtävissä.

Totta!

Vierailija kirjoitti:

Miten asseja tuetaan? Lapseni kertoo, että luokalla oleva assi ei ole enää yhtä kummallinen kuin ennen. Onko se keskustelua vai toimintaterapiaa vai miten muutos saadaan aikaan?

Toimintaterapialla ja antamalla tietoa syndroomastaan.

Ei ole yleinen. Suurin osa asseina esiintyvistä ei oikeasti ole asseja. Onhan tälläkin palstalla se assinimimerkillä kirjoittava, joka kerran sitten rehellisesti myönsi, ettei hänellä ole assidiagnoosia, ei ole koskaan edes käynyt tutkimuksissa. Moni ihminen kuvittelee olevansa assi, ja siitä on haittaa oikeille asseille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsediagnosoituja tietysti voi olla vaikka kuinka paljon, niin kuin monien exäkin on kuulemma narsisti.

Lapseni diagnosoi itsensä ensin itse, mutta ei kertonut siitä kenellekään.

Oli itse alkanut ihmettelemään miksi on erilainen kuin muut ja otti selvää asioista.

Neuropsykiatri teki saman diagnoosin muutamaa vuotta myöhemmin. Lapsi oli silloin 13-vuotias.

Voisin kuvitella että monikin itse tehty diagnoosi osuu oikeaan. Itsehän nämä ihmiset elävät niiden oireiden kanssa koko ajan, ja huomaavat kyllä että ovat erilaisia kuin muut.

Siihen erilaisuuteen on satoja muitakin syitä kuin asperger! En ymmärrä tätä ihmisten pakkomiellettä olla assi!

Voidaanko tulla päätelmään, että isolla osalla suomalaisista on assipiirteitä, mutta tämä onkin meidän kansallinen normaali profiili?

Neuroprofiili: suomalainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alidiagnosoitu. Kaikille ei myönnetä diagnoosia, vaikka täyttäisi kriteerit tutkimuksissa.

Neuropsykologin tekemisissä tutkimuksissa vai?

Juuri niissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alidiagnosoitu. Kaikille ei myönnetä diagnoosia, vaikka täyttäisi kriteerit tutkimuksissa.

Miksei myönnetä? Yleisempää miehillä vai naisilla?

En tietä miksi ei myönnetä. Jos pärjää joten kuten itsenäisesti kotona, niin diagnoosi voi jäädä saamatta, vaikka muuten elämä ei toimisikaan. Ehkä siinä on jokin leima tai haitta, miksi sitä ei anneta. Haittaavaa ilman diagnosia jäämisessä on se, ettei ole oikeutettu siihen tukeen jonka tarvitsisi. Naisilla yleisempää kuin miehillä, koska tyttöihin kohdistetaan enemmän sosiaalisia paineita käyttäytymisen suhteen ja he oppivat nuorena peittämään oireensa. Tästä seuraa kuitenkin monille kohtuutonta ja tarpeettomasti masennusta ja ahdistusta.

Aspergerin oireyhtymän määritelmään käsittääkseni kuuluu, että ihmisellä on merkittäviä vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Joten sikäli ihminen, jolla ei näitä vaikeuksia ole, ei täytä diagnostisia kriteereitä.

Koska kyseessä on jatkumo, ja lähes jokaisella on joitakin kirjon piirteitä, on luonnollisesti olemassa ihmisiä jotka ovat ”lähes” aspergereita. Mutta onko ratkaisu se, että diagnostisia kriteereitä höllennetään?

Ehkä parempi olisi puhua enemmän näistä kirjon piirteistä ja myös jokaisen ihmisen omasta ”neuroprofiilista” (keksin juuri sanan, anteeksi jos olemassa on jokin parempi sana, jota en tunne). Eli unelmieni maailmassa olisi aivan arkista, että ihminen voisi kertoa koulussa tai työpaikalla, mitkä asiat hänen neuroprofiilissaan voivat aiheuttaa hankaluuksia, ja kaikki sitten tietäisivät. Vähän niin kuin nykyään kerrotaan että ”anteeksi, toinen korvani on kuuro, voitko puhua minulle vasemmalta puolelta”. Samalla tavalla tiedettäisiin että Kallea uuvuttaa palaverin visuaalinen puoli, ja siksi hän on mukana pelkällä ääniyhteydellä. Ja tietenkin olisi ”neuroystävällisiä” ravintoloita ja teattereita ja kauppoja!

Moni nais-asperger opettelee oikeat vuorosanat ja reaktiot eri tilanteisiin. Käyttää niitä sitten kuin näyttelijä roolissaan. Ne eivät ole hänelle luontevia, osa voi tuntua jopa nololta, mutta ne tehdään sillä muutkin tekevät niin.

Tämä ei tarkoita sitä että heillä ei olisi ongelmia sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Itse olen tehnyt tuota aina. Aivan kaikkia juttuja en pysty tekemään. Esimerkiksi joku urheilukisoissa hurraaminen tuntuu niin teennäiseltä ja typerältä että en vaan pysty.

Katsekontaktin olen harjoitellut siten, että katson vähän ohi.

Kahdenkeskisiin keskusteluihin kykenen, mutta jos keskusteluun tulee mukaan muita, en pysy siinä enää mukana enkä pysty jäljittelemään muiden katsekontaktia. En vaan tiedä milloin pitäisi katsoa keneen päin. Yleensä jähmetyn vain tuijottamaan yhtä henkilöä tai tuijotan käsiäni. Tiedän että se on outoa, mutta en pysty parempaan.

Lääkärin mielestä minulla ei ole mitään nepsyyn viittaavaa, enkä edes pääse tutkimuksiin.

Kyllä tuo kuulostaa aika normaalilta. Usealle sosiaaliset tilanteet ovat vaivaannuttavia, joutuu keksimään ja matkimaan sanottavansa, ts. pehvaa nuolla. Onhan tää nyt elämä aika teatteria, pitää vain ajan kanssa rooli löytää jokaisen. Helpottaa mitä vanhemmaksi tulee; kukaan muukaan jaksa enää päteä.